Elokuvia kesällä 2011

Melancholia 2011 (Trier) http://www.imdb.com/title/tt1527186/
++ Trierin sovinnaisin, valtavirtaisin, helpoin elokuva tähän mennessä. Pressimateriaaleihin sisältyvässä haastattelussa (http://www.crazycritics.com/page/lars-von-trier-melancholia) Trier toteaa mm.:

“Well, I am afraid that it has turned out too ’nice’. I like the romance in it. Pathos. But that’s alarmingly close to nice. I mean, exactly when are you indulging in romance with Wagner, and when is it just … turning trivial?” “Well, it’s hard to smuggle in a bit of ugliness. So I think the film is slightly on the edge of plastic. Here and there. Would you please write that?” (Jatkossa välilainaukset mainitusta haastattelusta, ellei muuta lähdettä mainittu.)

On oikeastaan osuvaa, että juuri tämä Trierin itsensä liian sievistelevänä pitämä filkka on pitkästä aikaa ensimmäinen hänen elokuvistaan, joka on saanut laajemman katsojakunnan hyväksynnän. Elokuvaan mahtuu alkuvaiheen hääromantiikan ohella mm. hulppean vaurauden kuvausta (josta nykykatsojat tuntuvat aina tykkäävän ylellisyyden visioiden tarjoaman mukavasti pehmeään kateuteen sekoittuvan eskapistisen fiiliksen vuoksi), melkein halvan farssimaista huumoria (jolle sillekin on ehtymätön kysyntänsä) ja näennäistä katastrofidraamaa (jonka mainiona piirteenä on se, että lopputulos näytetään jo heti alussa; se saa katsojan pohtimaan suspense-efektien typeryyttä elokuvissa ja myös omaa reagointiaan huomatessaan välillä toivovansa vastakkaista siitä huolimatta, että tietää jo mitä tuleman pitää). Eikä katsojia ole sekään ilmeisesti haitannut, että elokuvan kehyskertomus, maapallon tuhoavan Melancholian planeetan lähestyminen,  on tietoisen epäuskottavasti kerrontaan sijoitettu. Kehyskertomuksen epäuskottavuus menee sille rajalle, jossa katsoja joutuu väkisin välillä katsoessaan muuttamaan konkreettisen symboliseksi: miettimään, onko mitään planeettaa ylipäätään olemassa (edes elokuvan sisäisessä maailmassa), ja jos ei, niin mitä ”Melancholia” siinä tapauksessa tarkoittaa. Jälleen siis väännetään symboliikkaa ja ajattelua rautalangasta (ja rakennetaan ”mytologisia” maailmanlopun tunnelmia, ks. http://filosofia.fi/elokuva/trier).

Mukana on triermäisiä kikkoja ja leikkejä, joista joko pitää tai ei. Aika monilta ne menevät ilmeisesti ohi, niin osoittelevia kuin ovatkin. (Tämä kai yksi syy myös miksi moni ei Trieristä pidä: koukut eivät toimi, jos niitä ei huomaa, ja toisaalta ne voi kokea liian simppeleiksi tai lapsellisiksi sitten kun ne havaitsee.) Mittalaite oli tyypillistä Trieriä: keppi, joka laitetaan rintaa vasten, ja jonka päässä on rengas, jonka läpi katsoen havaitsee, onko Melancholian planeetta etääntymässä vai lähenemässä – ts. suureneeko vai pieneneekö se renkaaseen nähden. Siis: suureneeko vai pieneneekö ahdistuksen musta aurinko rinnassa. Ja pilleripurkki laatikossa on perusturvavälineenä tuttu viitekoukku niille, joille on kertynyt kokemusta näiltä elämänpiireiltä. Silta erottaa (kuten Antikristuksessa) tavallista, “normaalien” (tai pinnallisten) ihmisten maailmaa depression, melankolian tai ahdistuksen sävyttämästä maailmasta, joka (vielä paljon selvemmin kuin Antikristuksessa) näyttäytyy tässä jonkinlaisena autenttisena kokemuksena, todellisuuden ”aidon” eksistentiaalisen luonteen tunnistavan ja tunnustavan kokemuksen pohjavireenä. Tarjolla on tietysti taas useita suoria viittauksia taidehistoriaan, kirjallisuuteen, elokuvan historiaan. (Elokuvista Trier mainitsee esim. haastattelussa The Philadelphia Storyn (http://www.imdb.com/title/tt0032904/) keskeiseksi inspiraation lähteeksi, ja vaurauden miljööksi löydetty ruotsalainen hotelli puutarhoineen tuo mieleen Resnais’n Viime vuonna Marienbadissa (http://www.imdb.com/title/tt0054632/).) Ei nytkään jää epäselväksi katsojalle, että Trier on sivistyneimpiä ja älyllisimpiä nykyohjaajista, eikä yritäkään pitää tätä piilossa. Jälleen on tarjolla myös ihmistyyppien eksistentiaalisia karakterisointeja (esim. Amerikka-trilogian kahden osan ja Antikristuksen tapaan), Kirsten Dunstin esittämästä autenttisesta depressiivisyydestä äitinsä (erinomainen Charlotte Rampling) ankaraan mutta ressenttimenttien täyttämään antiporvarillisuuteen ja Kiefer Sutherlandin henkilöhahmon itsevarmaan tiedeuskoiseen kapitalistiin – miljonääriin, joka vakuuttaa tieteilijöiden olevan oikeassa laskelmissaan, joiden mukaan Melancholia sivuuttaa maapallon (kuolemaa ei ole, tieteen ja teknologian ikuinen lupaus jne.), mutta totuuden iskiessä luhistuu ensimmäiseksi pakenijaksi (joka ryöstää mainitun pilleripurkin – lääketiede osoittautuukin avuliaaksi hengen ottamisessa). Näin Trier tekee roolihahmoista taas enemmänkin ideoiden ilmentymiä kuin todellisen tuntuisia ihmisiä – tällä kertaa kuitenkin lukuun ottamatta pääroolia ja Dunstia (joka palkittiin minusta ansaitusti Cannesissa).

Melancholian planeetta itsessään on tietysti elokuvan suurin koukku, vitsi ja metafora, jonka epäuskottavuutta voi inhota, ellei halua lähteä mukaan Trierin leikkiin. Jos leikkiin lähtee, on mahdollista ja osuvaa katsoa elokuvaa siten, että tietoisesti sijoittaa Melancholian symboloimaan eri asioita ja katsoessaan miettii kunkin henkilön suhdetta kyseisiin asioihin siinä, miten he suhtautuvat planeetan lähestymiseen. Tietenkin Melancholia on depressio, mutta myös “totuus” ihmisen sekä yksilö-eksistentiaalisesta että laji-kosmisesta osasta maailmankaikkeudessa, ja samalla ja ennen kaikkea se on kuolema, ihmisen oleminen kohti kuolemaa planeetan tulemisena kohti maapalloa. Siksipä planeetan murskaavaa (ja hämäävästi kierteellä tapahtuvaa) lähestymistä kuvaava kaavio (jonka löytää netistä toinen sisarista, esittäjänään Antikristuksen pääroolin näytellyt Charlotte Gainsbourg) nimeää tapahtuman ”kuolemantanssiksi” (dance of death, danse macabre) Melancholian ja maapallon välillä – taidehistoriasta tutulla nimityksellä, jolla viitataan kuoleman vääjäämättömään valtaan kosmoksessa (ks. esim. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolemantanssi). Tämä symboliikka on elokuvan ensisijainen intensiteettien tuottaja, ja Trierin tapaan se on taas roiskaistu ronskisti katsojan silmille.

Kirsten Dunst on erinomainen pääosassa. On vaikea kuvitella, että alun perin valittu Penélope Cruz olisi yltänyt vastaavaan. (Cruz tarjoutui oma-aloitteisesti Trierin projektiin ja antoi siihen joitain ideoita ehdottamalla, että Trier tekisi elokuvan Jean Genet’n näytelmästä Les Bonnes eli Piiat (http://fr.wikipedia.org/wiki/Les_Bonnes) – mutta joutui vetäytymään Karibian merirosvojen vuoksi.) Melko poikkeuksellisesti tässä näyttelijän tuttuus jopa toimii elokuvan eduksi. Dunstin kasvoista välittyvät vieraantuminen, poissaolevuus, suru ja murtumat osaltaan hyvin juuri siksi, että kasvot ovat katselijoille entuudestaan tutut. Ja Trier käyttää paljon hyvin vahvoja lähikuvia näyttelijöiden kasvoista, tarkoituksena selvästi viedä katsoja mahdollisimman lähelle tunnetilojen havainnoijaksi. Tämä on toinen elokuvan vahvuus, muttei toimisi ellei päärooliveto toimisi.

“I think she’s one hell of an actress. She is much more nuanced than I thought and she has the advantage of having had a depression of her own. All sensible people have,” he says. 
“She helped me a lot. First and foremost she had taken photos of herself in that situation so I could see how she looked. How she was present and smiling, but with a completely blank stare. She really pulls that off rather well.”

Visuaalisesti elokuva on jatkoa Antikristuksen tyylille. Erojakin tosin on: tässä Trierille tavanomainen käsivarainen kuvaus korostuu enemmän (ainakin muistikuviini verraten) kuin Antikristuksessa, toisinaan häiritsevästikin. Mutta jälleen käytetään digikuvausta ja mm. supernopeaa ja tarkkaa Phantom HD -digikameraa, joka mahdollistaa erikoislaatuisen syvien ja terävien hidastuskuvien toteuttamisen. Sisällöllisetkään yhteydet elokuvien välillä eivät ole satunnaisia, sillä yksi Trier-vakio on myös trilogioiden tekeminen ja näin nytkin: tekeillä on jälleen kolmen toisiinsa linkittyvän elokuvan kokonaisuus, jossa Antikristusta ja Melankoliaa seuraa The Nymphomaniac-nimellä kulkeva projekti. Ilmaisullisesti kolmea elokuvaa yhdistää selvästi genre-leikki: horror ensimmäisessä, katastrofidraama toisessa ja pehmoporno kolmannessa. Temaattisesti ne tarkastelevat mielenterveyden ongelmia ahdistuksesta psykoosiin ja depressiosta neurooseihin. Voi toki käydä niin, että tämäkin on humoristinen vedätys, eikä kolmatta elokuvaa koskaan tule.

”The film I’m working on now, The Nymphomaniac, is inspired by the fact that I’m reading again: Dostojevski, Thomas Mann, Marcel Proust. Films today are more or less reduced to the storyline, whereas the greater the novel, the less it will touch on that. Who cares if, in a film, the butler did it? You’re not a different person when you leave the cinema. That’s why Hitchcock chose not to make whodunnits. It’s a curse on today’s films that dramaturgists take anything away that doesn’t relate to the storyline. It would be a great pleasure for me to do a really messy film.” (Haastattelu Sight & Sound -lehdessä, October 2011.)

Joissain kritiikeissä saa jälleen lukea, miten Trier jatkaa naisvihansa filmaamista. Ei riittänyt, että tyyppi otti edellisen elokuvansa yhdeksi teemaksi naisvihan ja pilkkasi yksinkertaistavia kriitikoitaan laittamalla elokuvan päättymään naisen polttamiseen roviolla, latteita tulkintatapoja se ei onnistunut torjumaan. (Esimerkkinä tästä harvinaisen idioottimainen arvio Sight and Sound -lehdessä, jossa sellaisia ei joudu yleensä lukemaan.) Kuten monesti ennenkin, Trier on haastatteluissa kertonut tehneensä elokuvan käsikirjoitusta niin, että ajatteli ensin itsensä pääosaan ja lopuksi muutti sukupuolen naiseksi. Se on toki ilmeistä, että niin Antikristuksen kuin Melankolian naispääosat ovat Trierin alter egoja, maailmankuvan ja psyykkisen tilan peilejä.

”– What is there most of in life – misery or joy?
– Misery, dammit! Clearly. You may argue: Orgasm. Yes, that’s fine enough. But, orgasms, Ferraris and other pleasures. Yes, but with death and suffering at the other end of the scale, these weigh more, I think. And there’s much more suffering and pain than pleasure. And when you enjoy a spring day, that too is a kind of melancholy. The wedding is Justine’s last attempt to fight her way back into life instead of longing herself out of it. That’s why she wants to get married,” says von Trier. “She thinks: now I’m forcing my way through the rituals and some truth may issue from it. When you’re being cured of a depression, you’re forced to instigate some rituals as well. Take a five minute walk, for instance. And by going through the motions, the rituals will accumulate some meaning as well.”

Tietysti Trier osaa olla ärsyttävä ääliö. Ja hänen narsismistaan tai epävarmuudestaan (jonka vuoksi hän tekee jokaisen elokuvan kohdalla numeroa itsestään sen sijaan, että antaisi elokuvan puhua puolestaan) elokuvien vastaanotto kärsii, sillä on selvää, että Trierin elokuvien inhoaminen on monien kohdalla sotkeutunut Trierin henkilön inhoamiseen. Elokuvat saisivat neutraalimman vastaanoton ja tasapainoisemman arvioinnin, jos Trier olisi alunperinkin ymmärtänyt pysyä sivussa niiden tieltä. Ja kas, samaan aikaan tätä kirjoittaessani huomaan IMDB:n uutissivulta, että seuraava lausunto on juuri ilmaantunut julkisuuteen:

”Today at 2pm I was questioned by the Police of North Zealand in connection with charges made by the prosecution of Grasse in France from August 2011 regarding a possible violation of prohibition in French law against justification of war crimes.” ”The investigation covers comments made during the press conference in Cannes in May 2011. Due to these serious accusations I have realized that I do not possess the skills to express myself unequivocally and I have therefore decided from this day forth to refrain from all public statements and interviews.” Lars von Trier Avedøre, 5. October 2011. (http://www.imdb.com/news/ni16282076/)

Tätä en kyllä toivonut: Trierin kommenteissa ja haastatteluissa on yleensä aina ollut osuvaa terää vinoon huumoriin paketoituna.

*

Tree of Life 2011 (Malick) http://www.imdb.com/title/tt0478304/
++ Kun monesti tulee valitelleeksi elokuvatarjonnan kehnoutta Suomessa, niin loppukesä on ollut sitä vastoin poikkeuksellisen ilahduttava jakso. Kuukauden sisään on päässyt näkemään mm. Tarrin, Trierin, Malickin ja Kaurismäen uusimmat isolta kankaalta. Espoon Ciné ja juhlaviikkojen Leigh- ja Zhangke-sarjat siihen päälle. Ja ihmeellistä myös se, että pitkästä aikaa moni merkittävä nykyohjaaja on käynyt käsiksi megaluokan mittakaavan metafyysis-eksistentiaalisiin aihelmiin.

Malickia, Tarria ja Trieriä olisi osuvaa tarkastella perusteellisemmin juuri vertaillen, sillä niin paljon sattuu temaattisia yhteyksiä näiden viimeisimpien elokuvien välille ja niin Suuria Aiheita niissä on. Näitä kolmea voisi analyseerata esim. Tarkovskin perillisinä, jota jokainen heistä tavallaan on, vaikkakin hyvin erilaisin tavoin. Tarr on keski-itäeurooppalainen minimalistinen Tarkovski, joka on vienyt tarkovskimaisen esteettisen voiman ja keskittyneisyyden hurjaan intensiteettiin hidastamalla, pelkistämällä ja hiomalla äärimmilleen eräänlaisen elokuvallisen hartauden. Malick on puolestaan yhdysvaltalainen Tarkovski, joka on kaikkein uskollisin tarkovskimaiselle uskonnollisuudelle, mystiikalle, luontoylistykselle ja -mysteerille, mutta on tehnyt sen amerikkalaiseen tyyliin melkoisella audiovisuaalisella sokeroinnilla ja Tarkovskista nopeutetulla leikkausrytmillä. Trier on sitten kokeilijana jopa pahimmillaan tai parhaimmillaan jonkinlainen tietoinen anti-Tarkovski, joka rikkoo tätä perintöä, mutta tekee sen silti puolestaan hyvin uskollisena tarvkovskilaiselle ajatukselle elokuvasta suurena taiteena, joka tutkii ihmisyyttä ja esittää kysymyksiä. Pidän kaikista kolmesta. Tarrista pidän siksi, että hän on kulkenut niin päättäväisesti ja ainutlaatuisesti visuaalista valtavirtaa vastaan ja onnistunut toteuttamaan elokuvallisessa muodossa saman vastavirtaisen kulttuurikritiikin, jota hänen elokuviensa tematiikka allegorioineen sisällöllisesti edustaa. Trieristä olen pitänyt aina hänen kimurantin kulmikkuutensa, ennakkoluulottomuutensa ja riskinottojensa vuoksi. Malick on hankalin pala: toisaalta lempiohjaajiani, toisaalta maneeriensa vanki siten, että jokainen hänen täydellisyyttä tavoitteleva elokuvansa jää väkisin pahastikin epätäydelliseksi ja on yleensä aina jonkinasteinen pettymys odotuksiin nähden.

Juuri noiden maneerien ja vakiintuneen kuvakielen vuoksi Elämän puu muistuttaa suuresti Malickin aikaisempia. Alhaalta puiden latvuksiin suunnattu kamera kaartelee kuin luonnon katedraalissa, aurinko välkähtää lehtien seasta ja ääni kysyy kuiskaten Suuria Kysymyksiä (Thin Red Line ja New World), lintuparvi tanssii taivaalla iltaruskossa (Days of Heaven), heinikko (tai vilja) aaltoilee aamun sarastaessa (kaikki), kaunis lapsi siristää silmiään auringon häikäisyltä, keijukaismainen nainen juoksentelee heinikossa tai kahlaa vedessä 50-luvun mekossaan (tai sitä vastaavassa intiaanihameessaan), vesi pulppuaa, juoksee, kimaltelee jne. Katsomiskokemus muistuttaa kokonaisuudessaankin aiempia: ensimmäinen tunti puhdasta iloa ja ihmettä kaikesta audiovisuaalisesta upeudesta, kameratyön vaikuttavuudesta, visioiden vetävyydestä ja teemojen laveudesta, sitten toinen puolisko kasaantuvaa pitkästymistä siihen, että sama jatkuu ilman säröjä tai kontrasteja. Kokemus tulee sekä nähdystä että kuullusta. Elokuva on nimittäin myös kavalkadi mitä subliimeinta uutta ja vanhaa klassista musiikkia, hartautta korville. (Tänne on koottu suurin osa elokuvassa soivista sävellyksistä: http://blogs.indiewire.com/theplaylist/archives/music_list_all_37_songs_features_in_terrence_malicks_the_tree_of_life/)
Loppuvartti menee jo holtittomaksi: jatkuvaa auringon kilon välkettä, aivan irrallisia otoksia, jotka on valittu mainoselokuvien ja musiikkivideoiden tyyliin vain visuaalisen vaikuttavuutensa vuoksi. Kamera kulkee mm. Viterbon Villa Lanten (kuvauspaikka käy krediiteistä ilmi) elegantissa puutarhassa, ilman mitään muuta syytä kuin se, että sieltä irtoaa muutamia kauniita kuvia. Armoa hahmollistava kaunis nuori nainen (elokuvan äiti) leijuu keijuna ilmassa ja makaa luonnon keskellä lasisessa arkussa jne., ja lopuksi päädytään viimeiselle rannalle, jossa ylösnousseet (samaan aikaan kaikissa ikävaiheissaan) haahuilevat vesirajassa ja koskettelevat toisiaan, aurinko välkehtii taas ja elämää (ja kuolemaa) affirmoidaan, menetykset hyväksytään, kuollut lapsi annetaan Jumalalle (tai kohtalolle, tai kaikkeudelle), kaikki on rakkautta ja requiemit kaikaavat… Vähemmästäkin väsähtää…

Elokuva ansaitsisi ehdottomasti toisen katsomisen ja perusteellisempaa pohdintaa, joten näihin kommentteihin voi suhtautua varauksella. (Ville Lähteen essee elokuvasta ja sen luontokonseptioista ilmestynee muuten niin & näin -numerossa 4/2011.) Olen lähinnä koettanut ymmärtää sitä, miksi Malickin elokuvissa aina jokin pistää vastaan omassa katsomiskokemuksessani.

Asiaa on hankala havainnollistaa kokonaisvaltaisesti, joten aloitan triviaalista: En käsittänyt pointtia siinä, että perheen toinen asunto (elokuvan alussa) oli sisustettu aikakautensa (ilmeisesti 60-luvun alun) huipputyylikkäimpään, elitistisimpään tapaan viimeistä huutoa olleella 50-luvun modernismilla ja mm. sille ominaisilla materiaaleilla ja väreillä, arvopuukalusteilla, koivulla, teakilla, tammella, pähkinäpuulla, palisanterilla ja tietyillä tyyppiväreillä, luonnonvalkoisella ja siniharmaalla jne. (Esim. tähän tyyliin: http://www.furniture-love.com/522/Decorative-Walnut-sideboard-1950.php ja http://www.furniture-love.com/418/White-ivory-ceramic-table-lamp.php jahttp://www.furniture-love.com/165/Palisander-dinning-table-and-chairs-Ole-Wanscher-1950.php jahttp://www.furniture-love.com/58/Danish-Fritz-Hansen-side-chair-and-ottoman-in-black-leather-1950.php. Tai tähän:http://www.modernity.se/Furniture/default.aspx). Onhan se perhanan kaunista kerta kaikkiaan – ja tekee minuun välittömästi vaikutuksen, koska juuri nuo tyylilliset linjat sisutuksessa hivelevät makuhermojani parhaiten (esim. juuri noiden linkkien takaa löytyvien antiikkikauppojen tarjonta, johon sortuisin heti jos olisi varaa – nyt vastaavaa on vain imitoitava halvalla). Mutta ei ole kovin uskottavaa, että teksasilainen pikkukaupunkitaustainen keskiluokan teollisuussuunnittelija (tms.) sisustaisi asuntonsa aikakauden kalleimmilla ja tyylikkäimmillä design-huonekaluilla – etenkään kun hän elokuvassa ilmaisee kateellisuutensa varakkaita ihmisiä kohtaan, eikä pidä itseään sellaisena, ja kun elokuvan kuvaama edeltävä aikajakso ja elämänvaihe päättyy vastoinkäymiseksi esitettyyn työpaikan menetykseen. Tätä voi verrata mm. Hitchcockin North by Northwest -elokuvaan (1959, http://www.imdb.com/title/tt0053125/), jossa vastaavaa modernistista sisustusta ja arkkitehtuuria käytetään tarkoituksellisesti kuvaamaan huomattavaa vaurautta ja elitismiä (ks. vaikka:http://www.jetsetmodern.com/modatmovies.htm). Joku on näköjään IMDB:n keskusteluissa bongannut saman ongelman (tosin käyttää nimitystä ”Frank Lloyd Wright modernist splendor”, mikä ei osu kohdalleen, sillä kyse on myöhemmästä ja kevyemmästä modernistisesta designista, pikemmin ns. ”mid-century” modernia, skandinaavista (tanskalaista) tyyliä, Eameseja jne. Keskustelussa probleemia ei tosin oikein näytetä ymmärrettävän):http://www.imdb.com/title/tt0478304/board/thread/185926818?p=1

No, tämä voi todellakin vaikuttaa triviaalilta ja osui omiin silmiini sisustusharrastukseni ja -kiinnostukseni vuoksi. Mutta poimin sen tässä vain yhdeksi esimerkiksi siitä, miten Malickilla on taipumus jäädä kauneustajunsa vangiksi ja antaa omien esteettisten mieltymystensä muuttua maneereiksi. Tuollainen sisustuksen sofistikoituneisuus ei uskottavasti istu siihen perhekontekstiin, jota Malick kuvaa, vaikka se epäilemättä on Malickin mielestä kaunista. Toisekseen se on nimenomaan liian miellyttävää jo sellaisenaan: saman nautinnon saa selaamalla laadukkaita sisustuslehtiä tai verkkosivuja. Modernististen huonekalujen tapaan ilmeisellä tavalla kauniin tai ylevän – esim. auringon välkkeen, puiden katedraalin, elävän veden, tähtisumujen, kauniiden ihmisten tai Malickin kaikissa elokuvissaan ylikäyttämien aamu- ja iltaruskojen – kuvaaminen kauniina ja harmonisena ja ylevänä on paitsi turhan helppoa myös helposti tylsää, etenkin kun sitä jatkuu elokuvan alusta loppuun. Itseäni viehättää pikemmin ennakolta yhdentekevän, arkisen tai luotaantyöntävän kääntäminen esteettisellä kuvaamisen taidolla kiinnostavaksi ja ”kauniiksi”, ja tässä taidossa esim. juuri Tarr on tämän ajan taitureita. (Toki samasta voi kiittää monia muitakin: tutuimpina esim. Kaurismäki, Wenders, Ceylan, Leigh jne.) Ero on siis siinä, onko kauneus kohteessa vai kuvaamisen tavassa, ja tällä jaottelulla tarkastellen pidän monia muita nykyohjaajia (kuvaajineen) taitavampina visualisteina kuin Malick.

Voi tietysti koettaa pelastaa elokuvan 50-60-l. visioita tulkitsemalla ne nykyhetkessä elävän aikuisen päähenkilön, perheen vanhimman pojan (Sean Penn) muistojen kultaamiksi kuviksi. Mutta tämäkään tulkinta ei auta. Ensinnäkin sama ongelma on Malickin aiemmissa elokuvissa, myös esim. lamakautta kuvaavassa Onnellisten ajassa, jossa päähenkilöt (Richard Gere ym.) ovat virheettömän kauniita ja luonto aivan samalla tavalla upeaa kuin tässä. Ja sama fiksaatio kauniita kohteita ja tyyliä kohtaan näkyy myös Elämän puun nykypäivässä liikkuvissa jaksoissa, joissa tuskainen Sean Penn vaeltelee pilvenpiirtäjien juurella, näköalahisseissä ja businessmoderneissa maisemakonttoreissa. Jos näillä kuvilla on ollut tarkoitus kontrastoida 50-luvun luonnonläheiseen esikaupunki-idylliin, niin ongelmaksi tulee se, että taas nämä (post)modernin suurkaupungin lasiseinät, käytävät, maisemat on kuvattu niin estetisoiden, että visioiden konventionaalinen komeus vie suurimman huomion. Nykykaupunkikuvilla ehkä alleviivataan vieraantuneisuuden tunnetta, poissaolevuutta ja eksistentiaalista ahdistusta, jota Penn kasvoillaan koettaa ilmentää, mutta toisaalta kaikki miljöössä ja tilanteessa, Pennin tyylikästä Armani-pukua ja sinisenharmaata kauluspaitaa myöten on jotenkin niin virheetöntä ja särötöntä, että kääntyy itseään vastaan. Aivan kuin tavalliset (siis: todelliset) ihmiset ja arki olisi siivottu pois näkyvistä. Tällainen esteettinen totalitarismi voi kääntyä jo eettisestikin perin ongelmalliseksi. Malick on yksinkertaisesti liiaksi kiinnittynyt valtavirran amerikkalaiseen mediaestetiikkaan, joka toimii jatkuvasti myös hänen tavoitteitaan vastaan. Syvälliseksi tarkoitettu on myös koko ajan lipsahtamassa juuri tästä syystä pinnalliseksi, esteettisesti yksiulotteiseksi.

Yllättävin ulottuvuus katsomuskokemuksessa syntyi siitä, että läpi elokuvan sain lukuisia vahvoja kontrastoivia ”flashbackejä” Trierin Antichrist-elokuvasta. Sanotaan nyt varmuudeksi kärkeen, ettei Antikristus ole mikään hyvän elokuvan paradigma minulle missään tapauksessa, eikä mitenkään yksiselitteisesti edes lempielokuviani, vaikka olen siitä kirjoittanut ja täälläkin se on tullut mainituksi pariin kertaan. Mutta se on kiinnostava tapaus monella tavalla ja tässä kohden kiinnostava vertailukohta. Taas yksi triviaali rinnastus alkuun: Penn edustaa puolisoineen ja asuntoineen elokuvassa aivan samanlaista yhdysvaltalaista varakasta ylempää keskiluokkaa kuin Dafoe ja GainsbourgAntikristuksessa, hyvin toimeentulevaa mutta eksistentiaalisesti vieraantunutta pariskuntaa. Kohtaukset heidän makuuhuoneissaan luovat melkein identtisen vaikutelman sävyjä myöten: hillityt (usein siniharmaat, luonnonvaaleat tai maanläheisenruskeat) vaurautta henkivät sävyt vaatteissa ja kankaissa, ollaan kuin sisustuslehdessä. Tämä on tietysti satunnaista, mutta yhteensattumien kasautuessa moni muu kytkentä pistää ihmettelemään, onko Trier tehnyt tarkoituksella elokuvastaan ennakoivan vastakuvan Malickin uusimmalle: molempien draamallisena sysäyksenä toimii lapsen kuolema, molemmissa käsitellään täysin arkkityyppisesti (ja isoilla alkukirjaimilla) Luontoa, Kulttuuria, Ihmistä, Jumalaa, Elämää, Kuolemaa, Evoluutiota, Luomista, molemmat elokuvat päättyvät ylösnousemuksen kuviin. Pyörittelin epäuskoisena päätäni kun Malickin elokuvan digianimoitu dinosaurus ilmestyy saniaisten seasta, aivan kuten Trierin digianimoitu kettu samoin löytyy piilosta saniaisten keskeltä, ja täsmälleen päinvastaisen sanoman kanssa: kettu korahtaa ”chaos reigns”, mutta Malickin luonnonharmoniassa jopa raatelijadinosaurus jättää koipensa alle tallaamansa toisen otuksen armollisesti eloon. En hahmottanut, mitä Malick tällä tavoitteli – että luonnossa ilmenee myös harmoniaa, rakkautta, lempeyttä ja armoa siinä missä selviämisen kamppailuakin…? Jos näin, niin se ei onnistunut tuottamaan kiinnostavaa sisäistä jännitettä, sillä Malickin luontokuvaus oli lähes yksinomaan juuri harmonisoivaa ja kaunistelevaa. Tähän verrattuna Trierin raa’at kuvaelmat, joissa mm. kuolleena syntynyt kauriinpoikanen roikkuu emonsa takapuolesta, ja luonto tappaa ja tuhlaa elämää monin tavoin, ovat haastavuudessaan vahvempia ja herättivät ainakin minussa enemmän ajatuksia.

Lapsen (ja työpaikan) menetyksen on tarkoitus edustaa Tree of Lifessa elämän kovia koettelemuksia ja kyseenalaistaa maailman moraalinen mielekkyys, nostaa esiin teodikean ongelma, johon kysyjän äänetkin viittaavat. Tämän voi olettaa jo siitä, että elokuva alkaa lainaamalla Jobin kirjaa. Mutta näistä koettelemuksista katsoja jää etäiseksi, itse asiassa ne eivät vaikuta kovin koettelevilta. (Aivan kuten köyhyys on vain sanoissa, kun kuvat puolestaan todistavat silmiä hivelevää vaurautta modernistisen designin keskellä.) Ja lopussa todellakin kaikki ihanasti hyväksytään, affirmoidaan, kuljetaan viimeisellä rannalla ylösnousseiden kanssa, rakastetaan maailmaa kuolemineen kaikkineen. Antichristissa sen sijaan ihmisen historia, sukupuolten sota, luonnon ja kulttuurin skismat ja lapsen menetys johtavat depressioon, ahdistukseen, psykoosiin ja väkivaltaan, lopussa isä tappaa äidin ja polttaa tämän roviolla – eli homma viedään toiseen ääripäähän överiksi. Eikä Antikristuksen Charlotte Gainsbourg raivottarena voisi voimakkaammin kontrastoitua Tree of Lifen äitiin, joka tanssii painovoiman ulottumattomissa, ilmassa leijaillen… Ja kuitenkin visioissa on pohjustuksena hämmentävän paljon samaa: myös Gainsbourg makaa Kristus-hahmona heinikossa. (Ja Antikristuksen “jatko-osassa” Melancholiassa Kristen Dunst aivan samaan tapaan hääpuvussaan lumpeiden keskellä.) Molemmissa elokuvissa luontokuvasto ja ihmiskuvasto risteytetään moneen otteeseen, selittämättä analogioita ja vihjauksia. Ja toki Tree of Life on myös monimielinen: yhtäältä äiti sulautuu luontoon, toisaalta on armoa ja lempeyttä; yhtäältä evoluutio on todellisuutta, maailma on kehittynyt, toisaalta luonto on itsessään myyttinen, jumalallinen, ehkäpä suunniteltu tai liikkeelle sysätty; yhtäältä isä on väkivaltainen, arvaamaton, luonnonvoima, toisaalta hän juuri edustaa kulttuuria, piirtää rajat luontoon (kepillä nurmikkoon) ja asettaa kiellot, tuo moraalin. On melkein vaikea uskoa, ettei Trier olisi ollut tietoinen elokuvien yhteydestä ja tehnyt osin tarkoituksellista ”anti-Malickia” ehtien julkistamaan omansa etukäteen. Ainakin Malick alkoi kuvata elokuvaansa selvästi ennen Antichristia, ja on varmaa, että niin käsikirjoituksesta kuin joistakin yksityiskohdista tihkui elokuvapiireissä runsaasti tietoa jo paljon ennen kuvauksiakin ja toki vielä enemmän niiden aikana. Yhteyden tuntua lisää se, että molemmissa elokuvissa on varsin tietoisen ja suoran tuntuisia samankaltaisia Tarkovski-lainoja ja -viittauksia. Etenkin Tarkovskin Peili tulee mieleen, Elämän puunkohdalla siksikin, että elokuva on Peilin tapaan selvästi omaelämäkerrallinen: Malickin lapsuudenperhe eli Teksasin Wacossa, hänen isänsä oli vastaavissa töissä kuin elokuvassa, hänellä oli kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen teki 19-vuotiaana itsemurhan (keskimmäisen veljen kuolinsyytä ei elokuvassa kerrota, mutta tämä tieto auttaa ymmärtämään tragedian tuntua). Tarkovskin tapaan Malick näyttävän idealisoivan äitiään jopa infantilismiin asti.
Ja vielä yksi ulkoinen asia yhdistää Malickin ja Trierin elokuvia: niitä näytetään joko inhottavan tai ihailtavan varsin kaksijakoisesti. Niin yksinkertaista elokuvien kokemisen ja arvioinnin ei kuitenkaan pitäisi olla.

Toisin kuin monet elokuvaa kommentoineet, itse en kokenut lainkaan ongelmaksi elokuvan keskellä läpikäytävää mahtipontista kosmista katsausta (todellakin alkuräjähdyksestä elämän syntyyn ja dinosaurusten kuolemaan…), päinvastoin: tässä tyylissä ja tematiikassa se istuu mukaan hienosti, siinä on juuri Malickmaista itsevarmuutta ja epäröimätöntä vakaumusta kuvata Suuresti. Sen sijaan loppujen lopuksi omalla kohdallani varsin paljon on kiinni vain siitä, että Malickin kuvaustyyli ja kamerankäyttö ei uppoa minuun parhaalla mahdollisella tavalla. Huomasin tätä katsoessani, että leikkausten rytmitys alkoi ärsyttää sitä enemmän mitä pidemmälle edettiin. Ryhdyin laskemaan sekunteina otosten pituutta: vaihteluväli oli parista sekunnista reiluun kymmeneen. Vaikkei aivan lyhyitä leikkauksia käytetty, ei toisaalta myöskään viittätoista sekuntia pidempiä otoksia tuntunut olevan lainkaan. Kun samalla Malickille ominaisesti (usein käsivarainen) kamera on alituisesti liikkeessä, kuvakulmat ja korkeustasot vaihtelevat, on seurauksena se, ettei katsoja kykene kiinnittämään huomiota kunnolla yksityiskohtiin tai pysähtymään mihinkään. Ohjaajan halu hallita visioita dominoi. Katsoja tuntee olevansa ikään kuin fantastisten visioiden leijuvassa jatkumossa: katso tätä – katso tätä – katso tätä – katso tätä jne. Kamera kiertelee, kaartelee, tanssii, ja kuvat valssaavat pehmeästi taivaallisen musiikin säestäminä. Ohjaaja kontrolloi täydellisesti, haluaa että katsoja katsoo sitä, minkä ohjaaja näyttää, ja näkee sen, minkä ohjaaja haluaa nähtävän. Upeaahan se on, kun Malickin kaltainen mestari on kuvien takana, mutta itse pidän enemmän päinvastaisesta kameratyöstä, joka pakottaa katsojan keskittymään ja kiinnittämään huomiota koko näkyvään alueeseen, tarkastelemaan rauhassa ja antamaan katseen ja ajatuksen vaeltaa. Näin nykyisessä huippumuodossaan esim. juuri Tarrin elokuvissa, joissa otosten kesto voi olla minuutteja. Kuvastaa katsomistottumuksiani, että yli kaksi ja puolituntinen Torinon hevonen, mustavalkoinen elokuva, jossa tapahtuu hyvin vähän hyvin yksinkertaisessa ympäristössä ja jossa otokset voivat todella kestää minuutteja melko minimalistisella liikkeellä, ei pitkästyttänyt juuri lainkaan, mutta Tree of Life, jossa kuvataan ylitsevuotavalla kuvastolla kaikkea maailman synnystä lähtien, pitkästytti ajoittain aika lailla.

Niin kiehtova kuin ajatus onkin, turha tästäkään Malickin elokuvasta on odotella ”ohjaajan versiota” missään muodossa, vaikka alkuperäinen mitta oli ilmeisesti kahdeksantuntinen ja Malick on ediittoreineen (joita kreditoidaan peräti viisi, avustajista puhumattakaan) varmasti leikannut siitä lukuisia lopullista pidempiä versioita. Osa nyt omituisiksi tai puutteellisiksi jääneistä kohdista nivoutuisi elokuvaan varmasti paremmin pidemmässä versiossa ja linkittävien kohtausten kautta – ja ehkä elokuvan pidempi kesto olisi tehnyt hyvää myös rytmitykselle. (Malickin tavasta kuvata mittavasti materiaalia ja leikata lopuksi pois suurin osa tunnetuin esimerkki lienee Thin Red Line ja se, miten siitä editoitiin ulos jopa koko joukko alun perin mukana olleita tunnettuja näyttelijöitä, joiden osuuksia Malick ei säilyttänyt lopullisessa versiossa. Ks. esim. http://www.bfi.org.uk/sightandsound/review/5678)

Ei ihme, että Malickin tyyli ärsyttää toisinaan myös näyttelijöitä. Näin IMDB englannintaa Sean Pennin sanoneen Le Figaron haastattelussa: “I didn’t at all find on the screen the emotion of the script, which is the most magnificent one that I’ve ever read. A clearer and more conventional narrative would have helped the film without, in my opinion, lessening its beauty and its impact. Frankly, I’m still trying to figure out what I’m doing there and what I was supposed to add in that context! What’s more, Terry himself never managed to explain it to me clearly.” Ymmärrän kommentin hyvin, suurin piirtein samaa mietin katsellessani Pennin eteeristä haahuilua pitkin pilvenpiirtäjäskeneä. (Mutta huom., jos vilkaisee alkuperäisen ranskankielisen haastattelun, Penn jatkaa silti kehumalla ja suosittelemalla elokuvaa, vaikka eng.kielisessä mediassa on jäänyt kiertämään vain tuo edeltävä lainaus. Ranskankielinen alkuperäinen haastattelu: http://www.lefigaro.fr/cinema/2011/08/20/03002-20110820ARTFIG00009-sean-penn-l-indomptable.php)

Elokuvayleisöjen nykyinen taipumus liioitella arvioitaan joko myönteiseen tai negatiiviseen suuntaan on yksi elokuvakulttuurimme surkeuden tyyppipiirteistä. Joillekin tämä on pitkäveteisintä ja tekotaiteellisinta ikinä, toisille kaikkien aikojen paras elokuva. (Ei tule äkkiseltään mieleen toista elokuvaa, jonka arviot esim. IMDB:n palstoilla olisivat niin ristiin ääripäihin – no, paitsi tietysti Trierin elokuvat.) Minusta tämä ilmiselvästi ei ole kumpaakaan vaan temaattisesti ja audiovisuaalisesti huiman komea elokuva, jossa on myös omat selvät, suuretkin ongelmansa. Niinpä kaikesta edellä sanotusta huolimatta tämä on todella vaikuttavaa katsottavaa, jota on suositeltava kaikille nähtäväksi. Malickin elokuvien retrospektiivissa tämä on tavallaan ylittämätön, jonkinlaista maailman-, kulttuuri- ja henkilöhistoriallista tilintekoa. Jos pyrkii tekemään sellaisia elokuvia kuin Malick tekee, tällaisella estetiikalla ja tematiikalla, on hyvin vaikea kuvitella, että tätä voisi ylittää (eikä ainakaan mahtipontisuudessa). Seuraava elokuva on kuitenkin lupauksissa jo ensi vuodelle, mikä on todella erikoista Malickin harvaan julkaisutahtiin nähden.

*

Le Havre 2011 (Kaurismäki) http://www.imdb.com/title/tt1508675/
++ Parhaita Kaurismäkiä. Elokuvaan oli saatu uutta potkua ja raikkautta jo siitäkin, että kuvausmiljöö oli nyt Ranskassa. Kaurismäen tyyliin vaikuttava värimaailma, paljon upeita kompositioita. Pääroolissa André Wilms erinomainen. Kaurismäen elokuvien lakoninen näytelmällisyys – minimalistinen teatraalisuus – voi toimia ainoastaan sillä ehdolla, että näyttelijät osaavat mitä tekevät ja ovat uskottavia, ulkonäöstään lähtien. Ja niin tässäkin. Teatraalisuus latautuu realismilla Kaurismäen elokuvissa paitsi uskottavien vahvojen näyttelijöiden ansiosta myös aistisella fysikaalisuudella: asioiden äänet ja lähikuvat, materiaalien kulumat, kopinat, rapinat, toisin sanoen aistimuksellisen maailman tuottaminen kosketeltavan vahvasti. Tähän kaksijakoisuuteen perustuu paljolti Kaurismäen elokuvien viehätys: toisaalta elokuvaa etäännytetään todellisuudesta teatterillisuudella ja retrotyylisellä ajattomuudella, toisaalta katsoja vedetään edellä mainituin keinoin intiimiin läheisyyteen elokuvan maailman kanssa. Ja keskeisimmät Kaurismäki-maailman vakiot ovat edelleen kehissä: vanha rautalanka ja rokkenroll, bändin esiintyminen keskellä leffaa, asioiden ja esineiden epämääräinen ajaton ajoittuminen 40-luvulta 70-l. alkuun. Edellisiin Kaurismäkiin verrattuna mukavaa oli toivon henki, solidaarisuus, tavallisten ihmisten humaanius. Sadunomaisuus korostui.

*

Extension du domaine de la lutte / Halujen taistelukenttä 1999 (Harel) http://www.imdb.com/title/tt0211359/
++ Michel Houellebecqin esikoisromaanin filmatisointi, ja aivan eri maata kuin uudempi täysin vesitetty Alkeishiukkausten elokuvayritelmä. Yksi parhaista koskaan näkemistäni kirjafilmatisoinneista ylipäätään, ja niin sanon, vaikken edes ollut lukenut Halujen taistelukenttää ennen (elokuva innostaa lukemaan sen kylläkin jälkikäteen). Erinomaisesti toimiva kahden kertojaäänen ratkaisu (toinen kertoja, toinen päähenkilön ääni) tuo kirjamaisuuden mukaan, muttei lainkaan elokuvakokemusta häiritsevästi. Kirjan (ja muiden H:n kirjojen) tapaan elokuva etenee kertojaäänen saattelemana, päähenkilön yksinpuheluiden sävyttämänä, vahvasti filosofisellakin virityksellä, ja on pohjimmiltaan erittäin hyvin toteutettua draamaa melankolis-satiirisella twistillä. Keskiössä ovat Houellebecqille ominaisesti suhde- ja seksuaalisuuskelat miesnäkökulmasta, tässä tapauksessa seksuaalivalloituskamppailuissa sivustaseuraajiksi jääneet kolmekymppiset it-alalla työskentelevät miehet ja heidän (pitkälti itseaiheutetusti ankea) psyko- ja sosioelämänsä vieraantumisesta turhautumiseen. Päähenkilöitä seuratessaan katsoja kokee puolestaan asianmukaisia tunteita ärsyyntymisestä ja torjunnasta myötähäpeään ja aitoon sympatiaan. Ja roolit ovat ihmismäisiä, eivät hahmoina liioiteltuja, vaikka riski on ilmeinen. Ohjaaja (ja käsikirjoituksen sovittanut) Harel vetää itse pääosassa melankolisen sivullisen tarkkailijanroolinsa osuvasti. (Camus’n Sivullista sivutaan myös elokuvan tarinassa, tosin viistosti muunnettuna.) Tumma huumori on jatkuvasti läsnä: kuten H:n romaaneja lukiessa, katsoja voisi yleensä yhtä hyvin nauraa, sääliä kuin kauhistua, riippuen siitä millaisen latauksen antaa omalle suhteelleen kuvattuun. Lisätehoa elokuvalle antoi sopiva ajallinen etäisyys, sillä jostain syystä juuri 90-luvun loppu toimi (minulle) nykyhetkestä katsottuna erityisen hyvin, tunnistettavasti aina koskettavuuteen asti. Elokuva on myös visuaalisesti merkillepantavan taitava ja hyvin rytmitetty. Mitä tarinaan, dialogiin ja tematiikkaan tulee, monia toki ärsyttää nihilistinä ja sovinistina pidetty Houellebecq, mutta näin käy herkästi vain pinnallisten tulkintatapojen vuoksi: kuvitellaan H:n tarinoiden jollakin yksiulotteisella tavalla puoltavan päähenkilöidensä näkökulmia mm. halupohdintoineen ja seksin tarjonnan markkina-arvo-teorioineen. Kuvauksen ja kerronnan kirpeys on kuitenkin niin purevaa, ettei näin lattea tulkinta ole osuva, ja tätäkin katsellessa ennakkoluuloton katsoja avautuu perin moninäkökulmaisiin pohdintoihin.

Katsellessa havahtui myös ihmettelemään, miten on mahdollista, etten ollut entuudestaan törmännyt elokuvaan ja sen ohjaaja-käsikirjoittaja-päänäyttelijä Philippe Harelkin oli täysin vieras – siinä missä puolestaan joku Todd Solondz sen sijaan on tuttu ja nähty. Halujen taistelukentässä toteutuvat täydellisesti Solondzin kahdessa parhaassa elokuvassa kohtuullisesti tavoittamat tumman sarkastisen huumorin sävyt ja kyynisestä ymmärtävään heilahtelevat ihmiskuvat, mutta niihin on saatu liitetyksi myös realismi (koskettavuus) ja eksistentialistinen älyllisyys (myös filosofinen ote suoria filosofilainoja myöten), jotka Solondzilta enimmäkseen puuttuvat. Tämän näkeminen itse asiassa laski Solondzin pisteitä, koska tähän verrattuina Solondzin elokuvien tyypit latistuvat karikatyyreiksi ja siten elokuvatkin pääasiassa eskapismiksi.Halujen taistelukentän tilanteiden ja henkilöiden tunnistettavuus on sen sijaan sillä tasolla, ettei niistä voi vain nauramalla irtautua. Tunnistettavuus on toki laajemminkin sosiokulttuurisessa yhteydessä. Päähenkilön kotona on kunnollinen kirjahylly! Se on elokuvissa aina tervetullut (eikä mitenkään edes triviaali) signaali muustakin kulttuurisesta tunnistettavuudesta, jota harvoin usalaisia elokuvia katsoessa millään koskettavalla tavalla kokee, mutta joka ranskalaisissa elokuvissa varsin usein puraisee. Suositellaan purevasti!

*

The American 2010 (Corbijn) http://www.imdb.com/title/tt1440728/
+ Ensivaikutelma: suht tavanomainen George Clooneyn tähdittämä palkkatappajajännäri hieman tavallista tyylikkäämmällä visuaalisella otteella. Corbijn toki hallitsee kuvauksen tyylin ja Control oli erinomaisesti hänelle otollinen esikoiselokuva, josta pidin kyllä paljonkin. Tässä visuaalisuutta on työstetty värillisenä ja Corbijn osoittaa osaavansa myös uudistaa tyyliään. Jatkovaikutelma: elokuva on yritys päivittää Melville-tyyppistä hitaasti ja huolella rakentuvaa rikoselokuvaa, jossa valmistelu, näpertely ja odotus ovat aina toimintaa paljon tärkeämpiä. Ja niin pitää ollakin, yleensä kaikki elokuvallisesti kiinnostava toiminta on juuri dramaattisten tekojen valmistelua, ei pyssynpauketta ja mökellystä. Mutta elokuvassa pesii kuitenkin puutteita, jotka torppaavat parhaat tehot. Mm. roolihahmojen keinotekoisuudessa ja näyttelijäsuorituksissa: Clooney menettelee, kuten yleensäkin, ainakin karismallaan, joskin rooli on kovin kliseinen yhden ilmeen lakonis-melankolinen vanheneva hitman, joka elokuvassa tunnetaan vain etunimellä ja jonka leuat jauhavat alati purkkaa (tai jotain muuten vain, koska se näyttää kai ”coolilta”) ja jolla on tatuointi ”Ex gladio equitas” (eli ”oikeutta miekasta/lla”, hehe, on se kova), mutta naispääosat eivät oikein toimi senkään vertaa, eivät uskottavina hahmoina eivätkä roolisuorituksina (mikä tietysti seuraa edellisestä). Ja juuri uskottavuus on se, jonka mukana menee paljon ellei jopa kaikki tällaisessa elokuvassa ja yrityksessä. Olisi tarvittu vielä enemmän rohkeutta mennä yksityiskohtien kuvaukseen, ammattilaisen arkeen ja käsityöläisyyteen (ja asioiden pitäisi olla silloin niin huolella mietittyjä ja tarkasti toteutettuja, että ovat todella pitäviä, mitä ne eivät ole, kuten ilman imdb:n kommenttejakin tarkka katsoja huomaa). Ja olisi pitänyt ruksia pois turhanpäiväiset typeryydet (esim. kauniit ja kohtalokkaat romanttiset prostituoidut ja tyylikkäissä jakkupuvuissaan pasteeraavat palkkatappajakaunottaret). (Mukana on pari suomalaista näyttelijää pienissä sivurooleissa, Irina Björklund ja Samuli Vauramo, esittämässä ruotsalaisia.)

*

Inception 2010 (Nolan) http://www.imdb.com/title/tt1375666/
(+) Katsoin seuraksi toistamiseen. Samat sanat kuin ensikatsoman jälkeen (ks. varhaisempi postaus): en olisi kai pitänyt yhtään, ellen olisi lukenut Jaakko Beltin esseetä (niin & näin 1/2011) tästä ennen katsomista. Katsomiskokemuksessa ehkä erityisesti vaivaa (ja tuottaa pettymystä) se, että elokuvassa käytetään niin kohtuuttoman paljon aikaa yhdentekevään mäiskeeseen (takaa-ajo, ampuminen, paini sekä muu kohellus), jolla ei ole mitään mitä tahansa tusinatoimintaelokuvaa kummempaa annettavaa. Eli tässä on liian paljon pitkästyttävää ähkimistä. Eikä kehysideasta saada ollenkaan irti sellaisia kicksejä, joita olisi odottanut. Mikä korostuu entisestään toisella katsomisella, jonka myötä elokuva ainoastaan heikkeni omassa käsityksessäni, ei kestänyt uusintatsekkausta.

*

Perrier’s Bounty 2009 (Fitzgibbon) http://www.imdb.com/title/tt1003034/
+ Tätä voisi kuvailla puffiteksteissä esim. karheanrealistiseksi, liikuttavanhumoristiseksi pikkugangsteritarinaksi Irlannista. Ennen vanhaan olisin ehkä napannut tämän kolmantena elokuvana vuokraamon hyllystä, jos ei sitä ennen ollut yksimielisyyttä, mitä katsotaan. Nyt tämä tulee tsekatuksi elokuvakanavalta krapulaviihteenä kun on liian laiska noustakseen ja mennäkseen valikoimaan filmiä parin metrin päästä dvd-kokoelmasta. Toi mieleen esim. toisen mukavasti rullaavan pienimuotoisen pikkugangsteridraamanKukkoilijat (In Bruges) – jo ennen kuin siinäkin erinomainen Brendan Gleeson ilmestyi tässäkin mukaan kuviin. Jim Broadbent (tuttu mm. Mike Leigh’n elokuvista ja monista muista laatufilkoista) kantaa elokuvaa näyttelijäntyöllään pitkiä pätkiä, ja hyviä ovat muutkin.

*

You will meet a tall dark stranger 2010 (Allen) http://www.imdb.com/title/tt1182350/
(+) Verrattuna aiemmin välillä hyvinkin epätasaiseen tuotantoonsa, Allen on viime vuosina nakuttanut tasaisesti näppäriä ja jopa vielä aikaisempia enemmän toisiaan muistuttavia ihmissuhdefilkkoja, perusvarmoja elokuvia, joista ei jää suuria vaikutelmia, mutta jotka ovat katsomiskelpoisia ja elokuvallisesti toimivia. Tämä on niistä yksi esimerkkitapaus: Allenille ominaisia teemoja, ihmissuhdekiemuroita, vanhenemisangstia, kirpeää huumoria, hyvät näyttelijät. Mutten tunne mitään halua katsoa toiseen kertaan.

*

Meek’s Cutoff 2010 (Reichardt) http://www.imdb.com/title/tt1518812/
++ Komea ja silti minimalistinen nykywestern. Kuluneen vuoden aikana näkemistäni uusista jenkkielokuvista nousee kärkijoukkoon kaksi länkkäriä, tämä ja aiemmassa postauksessa mainittu Assassination of Jesse James. On samaakin, ainakin visuaalista ylväyttä, mutta tämä on näistä paljon pienieleisempi, keskittyneempi ja oikeastaan eeppisyyttä karttava. Mikä on ehkä paradoksaalista jos seuraavaksi toteaa, että Terrence Malick tulee vääjäämättä mieleen elokuvan kuvastosta, jossa pieni kolmen pariskunnan uudisasuttajaryhmä vankkureidensa kanssa matkaa pitkin rannatonta Oregonin erämaata kohti lupausta paremmasta elämästä – mutta tosiasiassa eksyksissä ja täysin valtavan luonnon armoilla. Ja onhan tässä suorakin viittaus: yksi henkilöistä lukee ääneen Raamatusta kohtaa, jossa mainitaan “elämän puu” (saattaa olla Sananlaskuista, pitäisi tarkistaa). Kuvauksellisuus on vahvaa alkukuvista lähtien: tarkkaa ja harkittua, erittäin rauhallista, erinomaisella rytmityksellä ja laajuuden ja yksityiskohtien vaihtelulla. Käsikirjoittaja on Johathan Raymond, joka on kirjoittanut myös Todd Haynesin ohjaaman hiljattaisen hienon HBO-minisarjan Mildred Pierce. Ohjaaja Reichardt oli entuudestaan minulle täysin tuntematon, mutta elokuva ei tullut täysin puskan takaa, koska tämä on kerännyt kehuja festivaalikierroksillaan. (Mutta tuskin tätäkään Suomessa teattereissa nähdään ehkä jotain yksittäistä erikoisnäytöstä tai festariesitystä lukuun ottamatta.) Ihmeellistä kyllä, elokuva on kuvattu 4:3-kuvasuhteella (tämä ei ollut dvd:n puute, kuten ensin luulin), eikä nykyisen vakion mukaan jonkinasteisena laajakuvana. Tavallaan ymmärrän ratkaisun: siinä on ehkä haettu kontrastia, jossa maisemien valtavuuden vastapainona ihmiset leikkaantuvat poikkisuunnassa ahtaisiin kuviin kai ilmentäen juuri heidän tilanteensa epätoivoisuutta ja mahdollisuuksien suppeutta suuren todellisuuden keskellä. Toisaalta se tuntui valitettavalta siihen nähden, miten komeaa kuvaus muuten on. Toisena seikkana, joka hiukan harmitti katsoessa, oli tuttujen näyttelijöiden ottaminen mukaan (tosin lähinnä indie-elokuvaskenestä tuttujen), sillä filkka olisi toiminut ehdottomasti vielä paremmin jos näyttelijöiden naamat eivät olisi heikentäneet realiteettiefektiä. Joka tapauksessa toden tuntu saavutetaan vahvasti. Elokuvan tarinalla on jonkinmoinen yhteys tositapahtumiin, ks. esim. wp: http://en.wikipedia.org/wiki/Meek_Cutoff
Täällä pari muuta kiinnostavaa, taustoittavaa juttua:http://www.slate.com/blogs/browbeat/2011/04/18/what_s_the_native_american_man_saying_in_meek_s_cutoff.htmlja http://www.nytimes.com/2011/04/03/movies/meeks-cutoff-from-kelly-reichardt.html

*

Slummien miljonääri 2008 (Boyle) http://www.imdb.com/title/tt1010048/
/(+) Boylen muihin elokuviin suhteutettuna tämä tuo eniten (ja jotenkin väkisinkin) mieleen Trainspottingin, joka on itselleni edelleen kokemuksena niistä ylivoimainen. Mutta. Se T:n tietty perusprobleemi, että (näennäisen) narkkikurjuuden kuvaus oli siinä sittenkin esitetty (mukaansatempaavan äänen ja kuvan kannattelemasti) coolina ja samaistuttavana, tyypit hauskoina veijareina, ja väkivaltainen idioottikin melkein sympatisoitavana jermuna, toteutuu tässä hieman vastaavana mutta kontekstin takia paljon ongelmallisempana. Slummien visuaalinen kuvaus on flashya ja muodikkaasti tyyliteltyä, sähäkkiä otoksia ja vinoja kuvakulmia, ja näyttävillä väreillä tavoitellaan Bombayn katukuvan värikkyyttä (Anthony Dod Mantle, tanskalaistunut britti, alkuperäinen 90-luvun dogma-elokuvien kuvaaja, myöhemmin vastuussa mm. myös Trierin Antichristin kuvauksesta, sai tästä kuvauksen Oscarin). Nurinkurisella tavalla miljööt eivät tunnu tällä tavoin kuvattuina autenttisilta, vaikka ainakin väitteiden mukaan elokuva on kuvattu nimenomaan aidoissa ympäristöissä. Mutta suurempi probleemi on, että henkilöt ovat kaikessa (näennäisessä) kurjuudessaan nätisti filmaattisia ja kyvykkäitä hämmästyttävän taitavaan toimintaan, juonen käänteet epäuskottavia ja niitä on paljon, ja kun vielä lopussa kaiffari saa sekä tytön että miljoonapotin, ei voi paljon puhua realismista sun muusta, tai emotionaalisesta eläytymisestä henkilöiden osaan. Päättävä bollywood-tanssikohtaus melkein (tahattoman) karkeasti korostaa, että saahan länsiohjaajakin tehdä intialaiselle ylemmälle keskiluokalle pintakiiltoisia todellisuuspako-elokuvia, vaikka alkuperäisessä intentiossa varmasti oli mukana yritystä yhteiskunnallisen tiedostamisen suuntaan. Ja intialaisnuorukaiset tietysti bamlaavat keskenään englanniksi – eihän muuta vaihtoehtoa tällaisissa mainstream-filkoissa ole, mutta kyllä se silti ärsyttää. Sorry nyt, mutta mielestäni tässä oli kovasti falskiutta. Jää vaikuttavuudeltaan paljonkin jälkeen sellaisesta intialaisen slummikurjuuden nykyklassikosta kuin Salaam Bombay!(http://www.imdb.com/title/tt0096028/), ja samoin uudemmista kolmannen maailman lapsuuskuvauksista kutenTaivaan lapset (http://www.imdb.com/title/tt0118849/) tai Ali Zaoua (http://www.imdb.com/title/tt0260688/) taiLänsi-Beirut (http://www.imdb.com/title/tt0157183/) tai Leijapoika (http://www.imdb.com/title/tt0419887/) tai City of God (http://www.imdb.com/title/tt0317248/ joka on toki flashy myös) jne. Noista sais muuten komean teemasarjan johonkin elokuvakerhoon.

*

Patti Smith – Dream of Life 2008 (Sebring) http://www.imdb.com/title/tt0940620/
(+) En listaa tänne kaikkia nähtyjä dokkareita, mutta tämä on poikkeus tyylinsä vuoksi. Patti Smith-diggarit tykkäävät taatusti – mutta sellaisenakin kaipailin enemmän informatiivista sisältöä (ajoituksia ja kronologioita, henkilöiden ja paikkojen nimiä, mitä tahansa perusinfoa) ja vähemmän artsy-fartsy haahuilua. Paikoitellen komeaa pätkää, hyvin tavoitettuja tunnelmia ja ovelia tunnelmanvaihdoksia. Vahvuutena tässä se, että matskua on kuvattu kaikkiaan 11 vuotta, joten samaan elokuvaan on saatu kohtuullisen pitkiä aikajänteitä, mm. Pattin lasten kasvu aikuisiksi (joskaan mitään, siis sitäkään, ei selitetä, ja eri ajanjaksoilta otetut pätkät on limitetty toisiinsa sekaisin). Mukana vilahtelee tietysti kulttuuripersoonia ja tunnettuja hahmoja Sam Shephardista Tom Verlaineen.

*

La Jetée / Kiitorata 1962 (Marker) http://www.imdb.com/title/tt0056119/
+(+) Chris Marker on ollut ranskalaisen uuden aallon avantgardistilegendana suuremmille yleisöille lähes tuntematon, tietysti jo siksikin, että on tehnyt vain lyhytelokuvia ja dokumentteja. Tai miksi niitä pitäis kutsua: “visuaalinen essee” on yksi usein käytetty ilmaus. La Jetée on Markerin tunnetuimpia töitä ja varsin ainutlaatuinen viritys: aikamatkustusfiktio, jossa päähenkilö siirtyy ajassa kolmannessa maailmansodassa tuhoutuneen Pariisin raunioista takaisin nykypäivään, aikaan ennen sotaa. Koko tarina esitetään still-kuvina (valokuvina tai filmistilleinä) ja kertojanäänellä ja vain reilussa 26 minuutissa… Tässä ei siis ole liikkuvaa kuvaa lainkaan – paitsi yhdessä väläyksellisessä kohdassa, jossa näytetään heräävää, silmänsä aukaisevaa naista, ja tuo väläys tehoaa varsin hienosti yllätyksenä muun keskellä. Ei siis mikään tavallinen scifi-juttu, joskin juuri tän pohjalta Terry Gilliam teki (1995) elokuvan 12 apinaa, joka onkin lajissaan erittäin kelpoinen filmi (ja omassa kirjanpidossani Gilliamilta näkemistäni paras). Paikkasin aukon elokuvasivistyksessäni tsekkaamalla tämän nyt ensi kertaa. Vaikutelmat vaihtelivat katsoessa aika laveasti. Ensin tuntui, että homma menee teennäiseksi, eikä tätä pysty mitenkään viemään läpi niin että toimii. Sitten kuvien seuraanto alkoi tehota tarinallisesta epäuskottavuudesta huolimatta. Elokuvan päätyessä lopussa (monen aikamatkatarinan tapaan) elliptisesti alkupisteeseensä (ilman että osasin sitä odottaa, kun en muistanut 12 apinaa kovin hyvin enää) olin koko lailla mieltynyt pätkään. On tämä joka tapauksessa omassa harvinaislaatuisuudessaan tsekkaamisen arvoinen (eikä kestä kauaa katsoa, mikä toimii aina lyhytelokuvien eduksi nykyisiin mastodonttifilkkoihin nähden).

*

Children & Madonna and Child & Death and Transfiguration
-lyhytelokuvatrilogia 1976–1984 (Davies) http://www.imdb.com/title/tt0264090/
+ Kolmesta alun perin erillisinä tehdystä parikymmenminuuttisesta elokuvasta koostuva trilogia, jonka osat kertovat samasta henkilöstä eri ikävaiheissa. Davies on kovin heikosti tunnettu ohjaaja siihen nähden, miten laadukkaita elokuvia on tehnyt. Tämä hänen esikoistrilogiansa on varsin synkkää kuvausta katolisessa konservatiivisessa elämänpiirissä (ja thatcherilaisen Britannian harmaan ankeassa arjessa) homoseksuaalisen identiteettinsä kanssa kasvavasta ja kamppailevasta miehestä lapsena, aikuisena ja vanhuksena. Vaikuttavia, mieleenpainuvia hetkiä ja kuvia, mutta jättää aika karun ja apaattisen olon katsojalle.

*

A torinói ló / Torinon hevonen 2011 (Tarr) http://www.imdb.com/title/tt1316540/
+++ Tästä on vaikeaa, tai mahdotonta, kirjoittaa mitään yhden katsomisen jälkeen. Koetan ehkä joskus kirjoittaa pidemmin Tarrin elokuvista yleisestikin. Jos Tarr pitää kiinni siitä, että hän todella lopettaa elokuvien ohjaamisen tähän, niin tässä on jäätävän ankara tilinpäätös, hirmuinen allegorinen kulttuurikritiikki, maailmanlopun henkisen maailman visio – ja samalla kaunista esteettistä minimalismia. Ei voinut kuin ihmetellä ja ihailla, sanattomaksi veti. Menettää varmasti vielä Tarrin muita elokuvia enemmän tehostaan katsottuna muuten kuin isolta kankaalta, mutta ei taida päästä teatteriesityksiin Suomessa missään. (Näin elokuvan onneksi Espoo Cinéssä.) Jos yksittäisiä erikoisnäytöksiä teattereihin tulee, tunkekaa paikalle suurin joukoin, tämä on ihmeellisintä nykyelokuvaa.

*

District 9 2009 (Blomkamp) http://www.imdb.com/title/tt1136608/
/ Elokuvan jujusta ja allegoriasta oikeastaan saa olennaisen irti ensimmäisen parinkymmenen minuutin aikana ja sen jälkeen asia ei enää juurikaan syvene. Loppupuolisko menee varsin tavanomaiseksi  ja tyhjänpäiväiseksi räiskimiseksi ja kohellukseksi, jonka kehyksenä voisi olla mitä tahansa muutakin. Scifi-diggareille toki kohdallista katsottavaa silti.

*

The Lady Eve / Nainen Eeva 1941 (Sturges) http://www.imdb.com/title/tt0033804/
++ Erinomaisen mainio hyvien näyttelijöiden varassa kulkeva naamioleikki, joka yhdistää veijaritarinaa ja romanttista komediaa (ehkä) vähän tummempiinkin sävyihin. Petteri von Bagh kirjoittelee tästä Elokuvan historiassaan jokseenkin tutuin vonbaghmaisin kiteytyksin (tässä tapauksessa: ylisanoin) mm. että  “Sturges pääsee tutkimaan harvinaisen läheltä rahan hallitsemien liittojen anatomiaa, kaksinaismoralismin ydintä, onttoa elämäntapaa, jossa vain ulkokuoret merkitsevät. Lopussa päähenkilöt voivat hyväksyä toisensa ja kiintymyksensä, mutta vain monimutkaisen itsepetoksen kautta; kaiken ylle jää aavemainen vaikutelma siitä, että saman itsepetoksen verkko tulee kuristamaan heitä ja heidän seurapiirejään hamaan hautaan saakka.” Kyllä tämä tuntui mun katsomana kuitenkin kulkevan eloisasti humoristisessa (ja kepeässäkin) rekisterissä ennemmin kuin sarkastisen-ironisen-traagisen kriittisessä, viiltävässä yhteiskunta-analyysissa… ja loppua pidin pikemminkin (ehkä ironisena mutta silti) happy endinginä kuin aavemaisena. Mutta hyvä elokuva herättää toki aina monenlaista katsojissaan.

*

La belle et la bête / Kaunotar ja hirviö / Beauty and the Beast 1956 (Cocteau)http://www.imdb.com/title/tt0038348/
(+) Taas yksi merkittävä klassikko, joka ei ihmeemmin ihastuttanut. Olen yleensä tykännyt näkemistäni Cocteaun elokuvista ja hänellä on paisuttelemattoman komea, oikeastaan hyvin herkkä, tunnistettava visuaalinen tyylinsä, joka on minustakin kuvallisesti “runollinen”, kuten kai on tapana Cocteaun kohdalla sanoa. Tässä tunnettuun vanhaan satuun perustuvassa tarinassa on tavoiteltu elokuvallista sadunomaisuutta ihan hienosti, alkaen jo alkuteksteistä, joita Cocteau itse kirjoittaa liitutauluun ja jotka jatkuvat katsojien puhutteluna, jossa C toivoo katsojien laskevan kriittisen suojauksensa ja heittäytyvän sadun vietäväksi. Mutta ainakaan minä en päässyt irti kriittisyydestä vaan elokuvan kerronnan, näyttelijäntyön ja dialogin ajoittaiset kökköydet ja musiikin paisutteleva melodramaattisuus häiritsivät. Hienoa tässä on visuaalisuus. Kuvaajana on muuten vuosikymmeniä myöhemmin Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvan pääkuvaajana toiminut Henri Alekan. Pidin mustavalkoisen kuvan sadunomaisesta pehmeydestä, kontrastien hälventämisestä ja utuisuudesta, jotka sopivat hyvin satutarinaan. Toisaalta pidin myös niistä otoksista, joissa oli voimakas kontrasti, joissa esineet ja hahmot nousivat melkein maagisesti esiin pimeästä taustasta. Sitten olikin hauska lukea dvd:n vihkosesta, että juuri visuaalisuudesta Alekan ja Cocteau ottivat yhteen läpi kuvausten ja nuo kaksi kuvien valotuksen tyyliä ovat ilmeisesti seurausta tästä. C halusi irtautua “perinteisestä mausta”, joka pitää “pehmeää ja sumeaa” runollisena, ja halusi karumpaa, suorempaa jälkeä. Alekan taas piti Cocteaun toiveita epäprofessionaalisina ja rujoina. Kuvallinen lopputulos funkkaa aika hyvin ehkä juuri siksi, että kumpikaan ei suoranaisesti voittanut. Lisäksi filmissä on myös Cocteaulle ominaisia elokuvallisia “trikkejä”, jotka on toteutettu usein raikkaan kekseliäästi aikana ennen efektiteollisuutta. Mutta mutta, vaikka tästä Cocteaun kolmannesta elokuvasta tuli hänen kaikkein suosituimpansa, siinä on minusta vielä aika lailla jälkiä kokemattomuudesta verrattuna hänen myöhempiin elokuviinsa.

*

Sukkar banat / Caramel 2007 (Labaki) http://www.imdb.com/title/tt0825236/
+ Eloisaa beirutilaisnaisten elämän ja ihmissuhdehuolien ja ilojen luontevaa kuvausta, hyvät näyttelijät, joista yksi on ohjaaja Labaki itse (esikoisohjauksessaan). Visuaalisesti hyvin tavoitettu kuvien ja värien pehmeällä “makeudella” tuo elokuvan nimen karamellimaisuus (jolla on yhteytensä myös elokuvan sisältöön). Labaki muuten käväisi uusimman elokuvansa kanssa tänä vuonna Rakkautta & anarkiaa -festareilla.

*

Shutter Island 2010 (Scorsese) http://www.imdb.com/title/tt1130884/
/ Hoh-hoijaa mitä moskaa. Scorsese goes M. Night Shyamalam mutta suuremmalla budjetilla, taitavammalla työstöllä ja Hitchcock & horror -sävyttein. “Uus-noiriksikin” tätä on tituleerattu, mutta tästä puuttuu kyllä kaikki noirmainen kutkuttava hienovireisyys ja todenkaltaisuus, jotta tämä menisi edes noir-pastissina tai jonkinlaisena tribuuttina. Nyt vasta jälkikäteen huomaan, että tämähän perustuu Dennis Lehanen kirjaan, aivan kuten Mystic River, jonka aiemmin ehdin haukkua. Ehkä kirjat ovat näistä parempia, en tiedä.

Viime vuosien vastaavista huomiota herättäneistä suurtuotannoista tulee vertailukohtana hiukan yllättäenkin mieleen mm. Inception: unet, takaumat, Caprio päähenkilönä muistelemassa lasten ja puolison menettämistä, toden ja epätoden sekoittuminen, kalliojyrkänteetkin… Ja tietysti genre-kliseet. Inceptionissa ne olivat tarkoituksellista leikillistäkin viittailua täystunnistettaviin genre-hetkiin. Tässäkin Scorsese voi toki vedota, että kliseisyys ja horror-genren stereotypioiden riistokäyttö on tarkoituksellista ja harkittua (mielisairaala, hullut ja hallut, unet, natsit ja keskitysleiri, nojatuolit, kalterit ja kädet, myrskyt, sähkökatkos, pimeys ja tulitikut, maisemat, majakka, rotat, kalliot, luolat, hautausmaa ja kirkko, stereotyyppinen suspense ja säikyttelyhetket, yliosoitteleva musiikki alkukuvista lähtien, you name it…) – mutta jos niin, niin tässä se on vastenmielistä eikä leikillistä, ja jää oikeastaan täysin perustelematta, miksi kliseet on tässä katsottu paremmiksi kuin kekseliäs, raikas genren uudistaminen. Tai sitten on niin, mikä tietysti on ohjaajan kannalta vähemmän suotuisa mutta luontevampi oletus, ettei olekaan ollut tarkoitus pyöriä kliseissä, vaan ne ovat tulleet tahattomasti kuin kaupan hyllyltä. Inceptionin ohella tulee jännästi (ja taas) mieleen toinenkin kontroversiaali tuoreehko filkka, Trierin Antikristus. Osin mielleyhtymä syntyy joistain juonilangoista ja tuntemuksista — lapsen menetys, hulluus, ympäristön uhkaavuus, tunnelma — mutta enemmän siksi, että näissä molemmissa tunnettu ohjaaja ottaa tietoisesti (ja näyttävästi) työstettäväkseen jonkin standardigenren: Antikristus on horror-sävyillä ladattua draamaa, tämä horror-sävyillä ladattua mysteeritrilleriä. Näissä on kuitenkin montakin ratkaisevaa eroa, kuten se, että Trier sentään käyttää genreä omaperäisesti ja yllättävästikin eikä uppoa kuvastossa ainakaan ilmeisimpiin kliseisiin, tai se, että Trier antaa katsojalle “kulttuuripsykologista” pohdittavaa, kun taas Scorsesen pätkässä ei ole ylipäätään (kai tarkoituskaan olla) mitään ajatteluttavaa sisältöä, ajankulua vain. No, tietysti suspensemysteeritrilleri horror-mausteilla voi olla ihan hyvää viihdettä eikä tarvitsekaan kummempaa “sisältöä”. Tämä ei kuitenkaan onnistu olemaan hyvää viihdettä. Katsojaa kuljetetaan niin laskelmoivasti kuvastolla ja musiikilla ja äänitehosteilla, leikkauksilla ja osoittelevilla kuvapoiminnoilla, että alkaa odottaa jossain mahdollisesti seuraavaa käännettä, joka “pelastaisi” elokuvan ja “selittäisi” sen kliseisyyden, mutta sitten kun se tulee, käänne vasta kliseinen onkin – ja lisäksi vie elokuvan kertomukselta ja miljööltä lopunkin vähäisen uskottavuuden. Eli lopulta on erittäin vaikea vähääkään välittää koko rainan kertomuksesta tai sisällöstä. Tai Caprion päähenkilöstä, joka ei kyllä vedä puoleensa mitään inhimillisen eläytymisen tuntemuksia. Lopputulemana joka tapauksessa, että pelkästään harmittaa kun tuhlasi kolmatta tuntia tämän parissa. (Tietysti tämä on sitten kuulemma Scorsesen kaikkien aikojen suurin myyntitykki, mikä nykyään riittääkin jo elokuvan arvoksi.)

Yleensä arvostan Guardian-lehden elokuvakirjoituksia, mutta tässä jutussahttp://www.guardian.co.uk/film/filmblog/2010/jul/29/shutter-island-ending näkyy nykyisen elokuvakeskustelun infantilismi surkeimmillaan (esim. miten rakennetaan valtavaa numeroa (ja mainospuffia) viimeisestä lopun “käänteestä” – jonka kokenut katsoja tajuaa välittömästi – ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä elokuvan arvon ja arvioinnin kannalta); ja jutun lopussa (olettaen, että kommentti on todenperäinen) puolestaan ilmenee aikanaan hyvän ohjaajan vajoaminen nykyisen kehnon elokuvakulttuurin tasolle.

Tavallisesti en ehdi lukemaan arvioita katsotuista elokuvista, mutta nyt tämän elokuvan saama muistikuvani mukaan positiivinen kriitikkovastaanotto ärsytti niin, että oli pakko googlata. Ilo huomata, että pari ensimmäistä hiukan perusteellisempaa arviota ovat aivan samoilla linjoilla ylläsanotun kanssa: Ilja Rautsi Elitistissähttp://www.elitisti.net/arvostelu/2010/02/001789/shutter_island_2010_suljettu_saari.html ja Kalle KinnunenSuomen Kuvalehdessä http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/scorsesen-suljettu-saari-ei-tehnyt-suurta-vaikutusta

*

Taru sormusten herrasta I: Sormuksen ritarit 2001 (Jackson) http://www.imdb.com/title/tt0120737/
+(+) Tuoreeltaan tämä ärsytti enemmän, nyt neljänteen kertaan nähtynä ei enää juurikaan. Paljon jää toivomisen varaa tietysti: en olisi halunnut yhtään tunnettua näyttelijää (mikä on tietysti mahdottomuus kalliissa jenkkisuurproduktiossa); olisin toivonut enemmän eeppisen ja arkisen kontrastointia (koska juuri tuosta kontrastista eeppisyyden tunne syntyy), siis rauhallisia pieniä hetkiä, kauhistuttavan ja subliimin pilkistämistä tunnelmaltaan arkisessa (ja tästä syystä pidän eniten (a) tästä ykkösosasta verrattuna muihin ja (b) ykkösosan alkupuolesta); vähemmän tyhjänpäiväistä melskettä ja mökellystä viemässä elokuvan aikaa (taistelukohtaukset ovat ihan samaa tuubaa kuin kaikessa muussakin, näiden elokuvien erityinen anti on muualla); vähemmän typerästi toteutettua suspense-jännitystä (jonka vuoksi Moria-jakso menee ihan lekkeriksi, älyttömät porraskuilut, hortoilut ja hyppimiset); vähemmän Muumion kosto -tyyliin toteutettuja harkitsemattoman kehnoja digianimaatioita (Moriassa kattoja ja seiniä pitkin pönkivät otukset saavat nauramaan kun tarkoitus olisi kai kauhistella); magiaa useammin kekseliäästi, raikkaasti ja mysteerisävyisesti toteutettuna (joinkin osin Potter-elokuvien magiikan kuvaukset ovat kiehtovampia kuin tässä nähtävät); ja vähemmän falskia musiikkia (kirjan/elokuvan maailman henkeen olisi sopinut paljon paremmin herkempi, hienovireisempi musiikillinen toteutus esim. oikeilla trubaduurisilla soittimilla kun tällainen halpahintainen orkesteri- ja syntetisaattoripaisuttelu ja -vinguttelu). Tai lyhyemmin: tarinassa itsessään on sen verran kivasti eeppistä ylevää tuntua, että kunhan sen olis kertonut ja näyttänyt hyvin, se olis mainiosti riittänyt; liika mäiske, sähellys, digimanipulaatio ja halpa musiikki- ja äänitehostelu pelkästään heikentää elokuvaa. Mutta komeastihan tämä aina välillä rullaa ja tässä tapauksessa se riittää aika pitkälle.

*

Les plages d’Agnès / The Beaches of Agnès 2008 (Varda) http://www.imdb.com/title/tt1129435/
++ Jos sattuisin joskus opettamaan elokuvakoulussa, pistäisin yhdellä kurssilla ja elokuvahistoriallisen opin vuoksi katsomaan peräkkäin Vardalta yhden elokuvan per vuosikymmen 50-luvulta alkaen ja päätteeksi tämän, jossa hän muistelee elämäänsä ja uraansa. Tai ei pidä oikeastaan sanoa vain, että “muistelee”, koska se antaa aivan liian staattisen kuvan sisällöstä, kun tässä pikemminkin rekonstruoidaan, näytetään, harhaillaan, leikitellään, poimitaan ja kommentoidaan; kuvallinen kekseliäisyys on Vardalle ominaiseen tapaan erinomaista. Toteutus on muutenkin vardamaisen mainio, yksityiskohtia ja laajoja kaaria ovelasti yhdistävä, vaivihkaisesti mukaansa sieppaava, yhä uusiin suuntaan haarautuva ja silti langat hallussaan pitävä, tehokkaasti pienillä väläyksillä ajankuvia luova, ylitsevuotavan runsas ja silti pienieleinen. Liikkeelle lähdetään näennäisen hitaasti ja epämääräisesti mutta ennen kuin katsoja huomaakaan, hänet on kudottu verkkoon. (Siinä tämä muistuttaa Vardan muita hienoja ja mieleenpainuvia henkilökohtaisesta elämästä ponnistavia dokkareita.) Varda täytti 80 v. elokuvan ilmestymisvuonna, mitä on suorastaan vaikea uskoa, kun näkee miten humoristisen terävän viekas ja sympaattisen itseironinen hän tässä on.

Tämä on kiva dokumentti katsottavaksi vaikkei tuntisi Vardan tuotantoa ja elämänhistoriaa (jossa keskeistä mm. avioliitto toisen ranskalaisen merkkiohjaajan Jacques Demyn kanssa), mutta tietysti enemmän tästä saa irti, jos tietää entuudestaan elokuvassa esiintyviä aiheita, elokuvia ja henkilöitä.

*

Vampyyrintappajat / Dance of the Vampires / Fearless Vampire Slayers 1967 (Polanski)  http://www.imdb.com/title/tt0061655/
++ Roman Polanskia ei ohjaajanimenä ihan ensimmäiseksi yhdistäisi komedioihin ja huumoriin, mutta hänen varhaiset lyhytelokuvansa ja monet muut etenkin alkuvaiheen filkat ovat sellaisia, ja monet hyviä. Olisikin ollut kiinnostavaa nähdä, mitä Polanski olisi saanut aikaan Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjan filmatisoinnista, joka oli aikanaan jo pitkällä suunnitteilla. Tämä velmu pätkä on hauskin näkemäni vampyyriparodia. Menon hervottomuutta tehostaa olennaisesti transsylvanialaisen kyläpahasen jokseenkin puolalais-slaavilaishenkinen asujaimisto ilmeilyineen, elehtimisineen ja molotuksineen. Kaunis punatukkainen neito pulassa (ja kylvyssä) on Polanskin (tuolloin vielä tuleva) vaimo Sharon Tate, jonka elämä päättyi tunnettuun traagiseen tapaan vain pari vuotta tämän jälkeen. Pari itse asiassa käsittääkseni tapasi ensimmäisen kerran tämän elokuvan myötä. Polanski itse näyttelee erittäin hauskasti.

*

Juokse kuin varas / Make Like a Thief 1964 (Lindman, Long, Thompson) http://www.imdb.com/title/tt0133033/
(/) Suomalais-yhdysvaltalainen ajalleen perin harvinainen yhteistuotanto, jonka ohjaajiksi kreditoidusta kolmen koplasta Thompson on myös merkitty käsikirjoittajaksi ja (Åke) Lindman ja Long puolestaan vetävät miespääosat. Thompson lienee varsinainen ohjaaja. Mutta elokuvan synnyttäjä ja porukan kokoaja oli tuottaja Veikko Laihanen, joka varmasti aika lailla vaikutti lopputulokseen. Sai kaksi vuotta Suomen jälkeen ensi-iltansa jenkeissä, tuskin ihmeemmällä menekillä. Melkoista Suomi-esittelyä (niin Helsingissä kuin idyllisellä maaseudulla ja parissa pienemmässä kaupungissa) ja matkailumainostahan tämä on. Katsomiseen riittävän kiinnostuksen loi kuitenkin se, että tässä on ihan mukavaa ajankuvaa, toki paljon todellisuutta puleeratumpana ja stilisoidumpana, rakennus- ja interiöörifunkkista, designia ja vaatteita myöten. Pääosissa Lindman ja Pirkko Mannola vitsikkäitä.

*

Harold ja Maude 1971 (Ashby) http://www.imdb.com/title/tt0067185/
(+) Tämä on niitä legendoiksi kasvaneita elokuvia, joiden maine ja kulttuurinen merkitys yltää paljon elokuvakulttuuria laajemmalle, samaa sarjaa tiettyjen muiden jenkkiläisten 60- ja 70-lukujen avainelokuvien kanssa: tulee mieleen mm.Easy Rider ja Miehuuskoe about samoilta vuosilta. Kulttuurinen murros 60-luvun aikana ja 70-luvun alussa on tietysti olennainen teema, konservatiivisen moraalin ja nationalismin tökkiminen, pop-musiikki ääniraidalla. En ollut tätä koskaan nähnyt, joten odotukset olivat (turhan) korkealla. Elokuvassa ultravarakkaassa maailmassaan äitinsä kanssa elävä teinipoika, joka ahdistavaan konservatiiviseen elämänkontekstiinsa kyllästyneenä kehittelee erilaisia tapoja säikytellä äitiään feikki-itsemurhilla, kohtaa lähes 80-kymppisen anarkistisella asenteella elävän naisen, joka opettaa hänet rakastamaan elämää. Makaaberia huumoria, parodiaa vallitsevasta konservatiivisesta porvarillisesta elämäntavasta ja nationalistisesta eetoksesta (porvaristo, kirkko, armeija pilkan kohteina), anarkistista irtiottoa, paikoin hienoa kuvauksellisuutta ja varsin hyvin koomiset roolinsa vetävät näyttelijät jne. Aikanaanhan tämä järkytti suuresti niitä (lukuisia) tahoja, joita oli tarkoituskin. Vaikka näyttää aivan samoin edelleen järkyttävän joitain (imdb:n kommenteista löytyy yhä tällaisiakin), on tässä jo sen verran aikaa välissä, että elokuvan varmasti aikanaan raikas kritiikki on perin arvattavaa eikä kovin raikasta enää. Nyt tätä katsoo melkein puhtaasti komediana, ja vaikka tätä on aikanaan ylistetty myös hienosta traagisesta ulottuvuudesta, sen tavoittaminen on aika vaikeaa näin karrikoiduista hahmoista ja asetelmista. Suh kliseiseltä elokuva nyt muutenkin tuntuu kokonaisuudessaan. Eniten häiritsee se, että kaikki on pitänyt maalailla niin osoittelevasti, alleviivaavasti ja epäuskottavasti, ikään kuin mikään pienesti (ja uskottavasti tai realistisesti) näytetty ei tehoaisi yleisöön (mikä on tietysti ollut tuotantotavan – tuottajien vallan ja keskivertoyleisön tavoittelun – vuoksi aina jenkkielokuvien suurin ongelma). No, on tässä siis hyvääkin ja laskien yhteen kulttuurisen kuriositeetin ja elokuvan tunnettuuden ja viihdearvon ihan katsomisen väärti.

*

Wonder Boys 2000 (Hanson) http://www.imdb.com/title/tt0185014/
++ Tätä en tullut katsoneeksi kokonaan, vaan vilkaisin vain yhden suosikkileffani viimeiset puoli tuntia, kun oli sattumalta loppu menossa elokuvakanavalla. Olen nähnyt kolmesti kokonaisuudessaan, aina katsonut ilolla uudestaan. Ohjaaja Hanson, joka ei ole muutoin saanut ihmeempiä aikaiseksi, iski tällä (omaan elokuvatikkatauluuni) täysosuman ehkä siksi, että pohjana on Michael Chabonin romaani ja kontekstina yliopistomaailma. (On silti mainittava kaksi muuta kelvollista elokuvaa Hansonilta: 8 mile ja L.A.Confidential, joista edellisessä on pohjana Eminemin elämäkerta ja jälkimmäisessä Ellroyn romaani). Totta kai yliopistokuvaus on akateemisen intelligentsian sisäänpäin kääntyvää komediaa ja fiilistelyä (eli: tuskin tästä voi samalla tavoin innostua, ellei ole päätynyt jotenkin samankaltaisiin elämänympyröihin), mutta jos haluaa katsoa yliopisto- & kirjallisuusteemaisen (tai temaattisuus on tässä laajempi kysymys, mutta sanotaan että yliopisto-/kirjallisuuskontekstiin ja -miljööseen sijoitetun) elokuvan, joka ei ole teennäinen tai tylsä, tai yliviritetty tai hölmö, vaan huvittava ja hyväntuulinen tavalla, jossa riittävät uskottavuuden puitteet on säilytetty (ja miljöiden & arjen kuvauksineen itse asiassa aika hyvin toteutettu), ei pety tämän äärellä. Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, että elokuva olisi minkäänlainen “realistinen” kuvaus yliopistoelämästä tai kirjailijantyöstä – ovathan sympaattisen ironisoivan kuvauksen kohteena erikoistapaukset, “wonder boys”… Mutta, siis, epäröimättä suositellaan, ja kyllä tämä aika varmasti monien sellaistenkin sensibiliteettiin osuu kivasti, jotka eivät tunnistaisi itseään ylläolevasta.

*

Le premier jour du reste de ta vie / Loppuelämäsi ensimmäinen päivä 2008 (Bezançon)http://www.imdb.com/title/tt0926759/
++ Nyt kun on katsellut useita Leigh-elokuvia  lyhyen ajan sisällä sekä kokonaisina että pätkiä mieleenpalauttelun vuoksi (en ole listannut kaikkia tänne), tätä perhesuhteita tarkastelevaa tuoretta ranskalaisfilkkaa katsoi suuremmalla kiinnostuksella kuin varmaan muuten olisi. Leigh’n useimmissa elokuvissa perhesuhteet (toki myös muut ihmissuhteet, ystävyyssuhteet jne.) ovat erityisesti framilla. Tässä elokuvassa puolestaan seurataan reilu vuosikymmen saman perheen elämää näyttämällä yhteen päivään sijoittuva episodi viideltä eri vuodelta ajallisen matkan varrelta. Ajanjaksossa olennaisin tekijä on perheen kolmen lapsen aikuistuminen. Asetelma on siis erittäin Leigh’mainen.

Filkka on toteutettu monelta kulmaltaan oikein hyvin ja sitä katselee todella mielellään. Katselemisen helppous on tietysti osittain sitä, että tässä mennään toisinaan kliseestä toiseen ja välillä horjutaan falskiuden partaalla – mutta aina elokuva onnistuu heti perään jollain osuvalla yksityiskohdalla tai toimivalla toteutuksella nostamaan itsensä sieltä kuiville. (No, ihan viimeisiä sekunteja lukuun ottamatta, mutta se ei kokonaisuutta haitannut.)

Jos tämä olis eng.kielinen, siitä olisi tullut iso hitti Suomessakin. Nyt sitä ei edes tuotu levitykseen täällä! Siinä on taas paraatiesimerkki suomalaisen elokuvakulttuurin tilasta, sillä muualla ympäri Eurooppaa tämä on ollut ilmeisesti varsin suosittu. Tässä ei todellakaan ole mitään vaikeaa, kaikin puolin viihdyttävä, tarinaltaan vetävästi etenevä, tunteita herättävä (vajoamatta keinotekoiseen melodraamaan) ja ns. normituotantoinen kunnon budjetilla tehty elokuva, jonka suurin eroavuus jenkkifilmeistä on siinä, ettei tämä ole jenkkifilmi eikä tässä puhuta englantia.

Leigh’n elokuvat tulevat katsellessa mieleen vääjäämättä, eikä voi olla ajattelematta, että perheen isän taksinkuljettajuus (ja siitä poimittu jakso tässä) tai kohtaus jossa perhe on sairaalasängyn ympärillä ovat suoria viittauksia Leigh’n elokuvaan All or Nothing. Luonteeltaan tämä on silti perin toisenlainen tapa kuvata pohjimmiltaan realistista matskua. Tässä perhekuvaus on sittenkin siloiteltua ja tarkoituksellisesti katsojille suht helpoksi pedattua. (Aivan viimeinen päättävä pieni kohtaus haiskahtaa myös koeyleisön ja tuottajien antaman osviitan pakottamalta.) Mutta vaikka näistä syistä tästä tavallaan ei kai pitäisi pitää, niin jotain niin sympaattista elokuvassa oli (ja muutamia erinomaisia näyttelijöitä), että tämän voisi katsoa jopa uudelleen. Joka tapauksessa ainakin suosittelen  lämpimästi, jos sattuu vastaan jossain tulemaan.

*

Life During Wartime 2009 (Solondz) http://www.imdb.com/title/tt0808526/
/ Aloin katsomaan tätä kymmenisen minuuttia alun jälkeen, kun satuin kääntämään elokuvakanavalle. En tiennyt tästä mitään entuudestaan, joten aluksi olin ihmeissäni siitä, että tässä oli Solondzin läpimurtofilkan Onnen (Happiness) henkilöhahmoja. Katsomisen jälkeen selvisi, että tämä tosiaankin on “jatko-osa” Onnelle, mutta siten, että kaikki näyttelijät ovat uusia. Tämä tuo tietysti mieleen tätä edeltäneen Solondz-elokuvan Palindromes, jossa päähenkilön näyttelijä vaihtuu episodista toiseen. Palindromes ei iskenyt muhun, eikä sinänsä kiinnostava roolihahmokokeilu toiminut niin oivalluksekkaasti kuin olis toivonut – leffa oli pikemmin iso pettymys sen jälkeen kun oli pitänyt Onnea ja sitä seurannutta Storytellingia mainion tylyinä mustan huumorin ja sarkasmin pläjäyksinä. Ja tämä uusin on vieläkin huonompi, vaikka muutamia hytisyttäviä jaksoja onkin. Tämän voi huoletta jättää väliin, vaikka olis kuinka paljon pitänytOnnesta (tai ehkä just erityisesti siinä tapauksessa).

*

Double Take 2009 (Grimonprez) http://www.imdb.com/title/tt1386926/
(+) Arkistofilmeistä ja Hitchcock-materiaalista koostuva monitasoinen montaasielokuva, joka pyörittelee Hichcock-legendoja ja kommentoi kylmän sodan vuosia, jenkkiparanoian muotoja ja viihde- ja mainoskulttuuria. Kaksoisolentojen ja todellisten tai kuviteltujen tuplaantumisten ja niihin perustuvien väärinkäsitysten koukut olivat tyypillistä Hitchcockin filmien kamaa, ja siitä tematiikasta elokuva hakee punaisen lankansa. (Jota ei mitenkään selitellä, vaan ymmärtämisen vaiva jätetään katsojalle.) Doppelgängereita toisilleen ovat esim. Neukut ja USA kylmän sodan kilpakumppaneina. Ja arkistokuviin limittyy imitaattoriäänen resitoima fiktiivinen kertomus, jossa Hitchcock kuvaa kohtaamistaan oman kaksoisolentonsa kanssa. Televisiokulttuurin nousu on yksi keskeisaiheista, siksipä toki perusmateriaalina ovat H:n muistettavat tv-showt (joissa hän yhtenään myös pilkkaa televisiota ja etenkin mainoskatkoja). Yhtenä keskeisistä arkistomatskuista on Hrustshevin ja Nixonin kuuluisa kohtaaminen, joka yltyy mikrofonien ja kameroiden edessä (ja niiden ulkopuolella) sanalliseksi yhteenotoksi ja kilpalaulannaksi maiden edistyksellisyydestä: Nixon myöntää neukkujen ehtineen ensin avaruuteen, mutta että toisaalta Yhdysvalloissa on jo kehitetty väritelevisio… Matskua sekä H:n televisioesiintymisistä (kaikki ainakin itseni ikäiset muistavat hyvin vielä 80-luvulla tiuhaan telkkarissa näytetyt uusinnat “Hitchcock-esittää” -sarjasta) että kylmän sodan aikaisista uutisfilmeistä ja mainospaloista on kaivettu ahkerasti arkistoista. Niinpä kamaa on ihan hyvin koossa ja se antaa kiinnostavuutta kokonaisuudelle. Mutta siihen homma liiaksi jääkin. Katsojan pettymykseksi lähtökohdista ei pystytä oikein syventämään ja filmimatskujen montaasien keskinäispeli jää vähän pinnalliseksi. Ja tekijä uskoo myös liikaa rakeisten arkistofilmien hidastetun (ja kohtalokkaan syntetisaattorivingutuksen säestämän) esittämisen taiteellisuuteen.

Siinä missä esim. joku Godard on heikoimmillaankin yleensä katsojaa ovelampi ja joka filkan pystyy katsomaan uudestaan ja huomaamaan aina jotain uutta jekkua, koska taktiikkana on ladata filmeihin ylimäärä ideoita, on nykyisen nuoriso-osaston tekeleissä usein liian vähän ajatusta kannattelemaan pitkää elokuvaa. Godardia enemmän vielä tämä tuo mieleen ranskalaisen eksentrikon Chris Markerin esseistis-esteettiset dokumentaaris-avantgardistiset filkat. Grimonprezia olisi auttanut näiden esikuvien tasolle hiukan tiukemmin itsekriittinen asenne omaa tekelettään kohtaan, ja siitä seuraten ehkä myös pitäytyminen esim. tunnin mitassa, joka olis varmaan tiivistänyt ideoita niin, että olisivat funkanneet läpi elokuvan keston. Eli ei tämä nyt onneton tekele ole missään tapauksessa, kyl tälle hattuaan nostaa, ja ehdottomasti kantsii katsoa, jos vaikka YLE sattuis esittämään.

*

Tout pour plaire / Kolkyt ja jotain 2005 (Telerman) http://www.imdb.com/title/tt0412298/
+ Kolmen 30+-ikäisen ystävättären ihmissuhde-elämästä kertova ja ihmissuhteita keskusteluissa puiva filkka. Plussaa feministinen viritys ja ranskalaisuus. Mitään erityisen suurta elämänmakuisuutta tässä ei tavoitella, kuten ei valtavirtaelokuvissa koskaan, sillä tämä on samalla tavoin ns. standardileffa kuin amerikkalaiset perusleffat (ks. hakusanat “elokuvateatteritarjonta” tai “Makuunin tarjonta” tai “elokuvakanavien tarjonta”) eli helppoa katsottavaa kenelle tahansa. Mut juuri ranskalaisuutensa vuoksi tämä on monta piirua keskivertoa kivempaa katsottavaa. (Siksi, että tässä sentään puhutaan ranskaa ja dialogit ja tavat ja miljööt (esim. Pariisi, asunnot, ravintolat, autot) ovat “toisenlaisia” – toisenlaisia suhteessa niihin tuhansiin kunkin meidän elämänsä varrella näkemiin ja kuvastonsa samankaltaisuudessa kerta kerralta yhä puuduttavampiin jenkkileffoihin.)

Ja eikun perhana, onhan tämä nyt sata kertaa enemmän elämänmakuinen ja tunnistettava kuin nuo mainitut jenkkileffat, itse asiassa, parantaa juoksuaan koko ajan, tuon edeltävän kirjoitin vasta kakskyt minuuttia filkkaa katsottuani. Toki tämä kertoo suht varakkaasta ylemmästä keskiluokasta, mikä tuottaa tiettyä etäisyyttä, mutta toisaalta on tämä paljon paljon lähempänä omaa kokemusmaailmaani kuin mikään nopeasti mieleen tuleva jenkkileffa. Tässä kokoonnutaan keskustelemaan ja syömään kuten ihmiset yhdessä tekee, tölvitään suorapuheisesti, poltetaan Gauloisesia, nautitaan punkkua pullon suusta, muistellaan herkullisia haukipullia, käydään ryytymässä free jazz -konsertissa, yhden exä on väikkäriä tekevä filosofi, toisen nykyinen taidemaalari, taustalla soi Portishead, ironiaa ja sarkasmia viljellään taajaan. Kolmen naispääosan esittäjät ovat lisäksi kaikki tunnettuja ranskalaisia laatunäyttelijöitä ja vetävät roolinsa mainiosti. Suosittelen lämpimästi, viikonloppualkuillan pohjanottoon tai sunnuntain krapulakeventelyyn, tai muuten vaan, etenkin tietysti kolkytplus naisseurueille, mutta toki kaikille ihmissuhdejubailusta pahastumattomille. (Joitain miehiä valitettavasti joskus kammoksuttavat tällaiset naispääosaiset tunne- ja ihmissuhdevatvontaa sisältävät elokuvat, mutta sellainen asennehan nyt on vain järjen köyhyyttä ja tunteen alamittaisuutta, josta kannattaa harjoitella mitä pikimmin eroon.) Hyväntuulista ja humoristista muttei ollenkaan liian kepeää katsottavaa.

*

Cinema 16 / Eurooppalaisia lyhytelokuvia 1959–2003 www.cinema16.org
+(+) Dvd-kokoelmalla on 16 eurooppalaista lyhäriä, osa hyvinkin tunnettuja. Mukana mm. Kieslowskin elokuvakoulu-päättötyö Koncert życzeń (http://www.imdb.com/title/tt0172672/) ja Trierin päättötyö Nocturno(http://www.imdb.com/title/tt0081245/), Svankmaierin Jabbervocky (http://www.imdb.com/title/tt0067259/), Roy Anderssonin kylmäävä Härlig är jorden (http://www.imdb.com/title/tt0102083/), vanhimpana pätkänä Rohmerin käsikirjoittama ja Godardin ohjaama lyhäri 50-luvulta (http://www.imdb.com/title/tt0051102/). Uudempia mm. Moretti, Moodysson, Tykwer ym.

Etenkin muutamien helmien vuoksi tämä on hieno paketti. Kiinnostavia filkkoja nämä olisivat jo kuriositeetteinakin. Esim. Trierin päättötyö on hyvä näyte siitä, millaisista askelmerkeistä tyyppi on lähtenyt elokuvia tekemään. (Ja on helppo nähdä yhteyksiä siitä Trierin pitkien elokuvien avaukseen eli Eurooppa-trilogiaan.) Se on visuaalista taidetta, filmikuvan käyttöä esteettiseen työstämiseen, sellaista avantgardistista kamaa, joka ei kai useimpien ihmisten mielestä ole “elokuvaa” lainkaan ja joka on varmaan “tekotaiteen” inhoajien mielestä paradigmaattinen esimerkki heidän inhoamastaan asiasta. Minusta se oli kuitenkin päinvastoin hienoa katsottavaa. (Eikä tämä tarkoita, että pitäisin pakonomaisesti siitä vain siksi, että se on “taidetta”, sillä minusta esim. juuri videotaiteessa on erittäin paljon heikkoja ja teennäisiä tuotoksia.) Kuten monesti lyhytelokuvissa, mainiota näissäkin lyhäreissä on, miten niissä näkyy ennakkoluuloton elokuvaamisen kokeilunhalu, myös ilmaisemisen ja kekseliäisyyden ilo.

*

Himmel über Berlin / Berliinin taivaan alla 1987 (Wenders) http://www.imdb.com/title/tt0093191/
+++ Tätä tuli vilkuiltua taas kerran muistiinpalauttelun hengessä. On se vaan komeaa kuvaa, kohtausta ja ajatusta täynnä. Ei olisi ainakaan ihan väärin väittää, että tämän näkemisestä teatterissa (elokuvakerhossa Hervannan Cinolassa -89?) alkoi vakavammin elokuvaharrastukseni, kun tämä auttoi käsittämään miten moninaiset ovat perinteisessä pitkässäkin elokuvassa kuvalliset ja kerronnalliset mahdollisuudet, jos niitä vain osataan ja rohjetaan käyttää.

Tulin ensimmäisen kerran myös vilkaisseeksi dvd-version ekstrat. Pois jätetyistä kohtauksista näkee, että alun perin mukaan on kaavailtu myös lopullista paljon leikkisämpää matskua enkeleistä. Ja siinä missä lopullisessa filmissä Damiel-enkelin päätös laskeutua kuolevaiseksi näyttää kulminoituvan rakastumiseen, vaikka siihen liittyykin laajempi konkreettisten kehollisten kokemusten kaipuu, pois jätetyissä kohtauksissa myös Damielin läheisin enkelikumppani Cassiel on kuvattu maan päälle tulleena. Dvd:n vihkoseen liitetyistä teksteistä käy itse asiassa ilmi, että Wendersin varhaisissa kaavailuissa on ollut, että koko joukko enkeleitä päättää laskeutua maahan kuolevaisiksi.

Wenders kirjoittaa, että jos elokuvalla olisi ollut sanallinen prologi, se olisi kuulunut tähän tapaan (tämä on eng. kiel. dvd-vihkosta, en tiedä missä alkuteksti ilmestynyt saksaksi): “When God, endlessly dissappointed, finally prepared to turn his back on the world forever, it happened that some of his angels disagreed with him and took the side of man, saying that he deserved to be given another chance. Angry at being crossed, god banished them to what was then the most terrible place on earth: Berlin. And then he turned away. All this happened at the time that we today call ‘the end of the Second World War’. Since that time, these fallen angels from the ‘second angelic rebellion’ have been imprisoned in the city, with no prospect of release, let alone of being readmitted to heaven. They are condemned to be witnesses, forever nothing but onlookers, unable to affect men in the slightest, or to intervene in the course of history. They are unable to so much as move a grain of sand…” Kaikki enkelit ovat, siis jo elokuvan lähtökohdassa, karkotettuja langenneita enkeleitä, joten maan päälle kuolevaiseksi siirtyminen on jo toisen asteen lankeamista.
Toisen maailmansodan lopusta lähtien nämä kaikennäkevät ja -kuulevat, ajatuksialukevat, kaikenmuistavat ja historiaa ennen olemassa olleet enkelit ovat siis kulkeneet Berliinissä todistaen pienimmistäkin arkisista asioista, tapahtumista ja ajatuksista, mutta ilman mitään yhteyttä ihmisiin tai ilman ihmisten vähäisintäkään tietoisuutta heidän läsnäolostaan (lukuunottamatta lapsia, jotka toisinaan saattavat heitä nähdä). Ja tähän alkutaustaan Wenders siis alun perin liitti ajatuksen siitä, että suuri joukko enkeleitä päättäisi astua maan päälle ja luopua enkeliydestään, ei niinkään kokemuksen halusta tai kyllästyneinä irrallisuuteensa vaan toivosta, että jotain hyvää voisi seurata tästä puolenvaihtamisesta, ikuisuuden hylkäämisestä, että siitä kanavoituisi energiaa, joka vihdoin ja viimein realisoisi historian merkittävimmän enkelin, “rauhan enkelin”… (jonka patsas Berliinissä näkyy elokuvassakin:http://en.wikipedia.org/wiki/Angel_of_Peace). Nämä Wendersin tekstit – jotka ovat toki hyvin linjassa elokuvan välittämän lämpimän huumorin ja surumielisen humanismin kanssa – ovat tietysti elokuvaa itseään latteampia – tai pateettisempia, tai sekä että (kuten tavallisesti ohjaajilla). Merkittävän osan elokuvan runollisesta tehosta saa aikaan Wendersin ystävän, kirjailija Peter Handken panos: hän kirjoitti enkelien dialogit sekä elokuvaa kehystävän runon “Lapsuuden laulu”. (Ks. saksaksi: http://www.wim-wenders.com/movies/movies_spec/wingsofdesire/wod-song-of-childhood-german.htm
ja eng. versio: http://www.wim-wenders.com/movies/movies_spec/wingsofdesire/wod-song-of-childhood.htm) Samoin lienee tehnyt hyvää elokuvalle erittäin kokeneen kuvaajan Henri Alekanin työ. (Alekan oli kuvaajana jo joissain 40-luvun klassikoissa.)

Sekään ei omituista kyllä ollut tullut mieleen aiemmin, mutta dvd-vihkon teksteissä Wenders mainitsee, että elokuvan innoittajina olivat mm. Rilken Duinon Elegiat ja Paul Kleen taide, mutta tietysti myös Walter Benjaminin “Historian enkeli”, jonka Benjamin liittää tunnetusti Kleen maalaukseen “Angelus novus”: http://en.wikipedia.org/wiki/Angelus_Novus

*

Four Lions 2010 (Morris) http://www.imdb.com/title/tt1341167/
/ Melkoista suosiota ja kehuja Briteissä saanut, tv-satiireistaan tunnetun (käsikirjoittajan, näyttelijän, ohjaajan) Chris Morrisin halvalla tehty esikoispitkä. Mustalla huumorilla kauttaaltaan kulkeva tv-elokuvatyylinen satiiri Englannissa asuvista pommi-iskua suunnittelevista nuorista islamisteista. Repii huumoria vakavasta aiheesta ja menee kiertelemättä yli hyvän maun rajojen sieltä missä aita on matalin. Mutta ei silti riittävän karkeasti ja hauskasti. On tässä hetkensä, mutta enimmäkseen jihadistien typeryys ei naurata ja kuvaustyyli ei kestä tuntiakaan katsomista, joten elokuvan melkein kaksi tuntia on aivan liikaa (= käytin pikakelausta). Tästä olisi ehkä saanut ihan hauskan komediaminisarjan telkkariin parinkymmenen minuutin jaksoin. Sasha Baron Cohen tekee vastaavan paljon paremmin (ja jos ei pidä hänestäkään, sitten ei tähän tietenkään kannata kajota).

*

Innocence / Viattomuus 2004 (Hadzihalilovic) http://www.imdb.com/title/tt0375233/
(+) Tätä on aika vaikea kuvailla sen enempää juonen kuin sisällön kuin kuvallisuudenkaan kannalta siten, että siitä saisi selvän käsityksen. Elokuva perustuu kirjailija Frank Wedekindin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Frank_Wedekind) tarinaan. Toisaalta se on pienten tyttöjen omituisen ja sadunomaisen (ja unenomaisen) sisäoppilaitoksen elämän kuvausta visuaalisesti vaikuttavalla tyylillä, toisaalta elokuvaa voi katsoa kohtaus kohtaukselta rakentuvana allegoriana ja miettiä symbolisia merkityksiä. Ihan täysosuma tämä ei ollut ainakaan mulle millään näistä tasoista (visuaalisuus, kerronta, allegoria), eikä symboliikkakaan kovin hyvin auennut, jos sen nyt oli tarkoituskaan avautua. Tämä onkin varmasti paras katsoa pikemmin fiilispohjalta kuin älyllistäen, siten voi saada myös ajatuksellisesti loppujen lopuksi enemmän irti. (Sama pätee esim. Lynchin leffoihin, joita tämä selvästi osin muistuttaakin.) Wedekindin tarinaa en ole lukenut, mutta hänen tuotoksensa ovat tietysti antaneet aiemminkin pohjan tunnetuille teoksille, kuten Alban Bergin ooppera Lulu, Pabstin elokuva Pandoran lipas ja Suomessakin nähty näytelmä Kevään heräämisiä. Niille on yhteistä ainakin vahva symbolismi ja siihen liittyen tietyt aihepiirit kuten luonto, seksuaalisuus, lapsuus – ja samat välittyvät hyvin myös Hadzihalilovicin elokuvasta.

*

Zazie dans le métro / Zazie – Pariisin päiviä 1960 (Malle) http://www.imdb.com/title/tt0054494/
(+) Louis Malle on ehkä tehnyt uransa aikana enemmän keskenään aivan erilaisia leffoja kuin kukaan muu pitkän linjan ohjaaja. Zazie on yksi erikoistapauksista. Raymond Queneaun tunnetun kirjan elokuvallistus sisältää slapstick-komediaa, mykkäelokuvista muistuttavaa kikkailua (nopeutukset, trikit, toistot), kielipelejä ja sanaleikkejä, runsaasti absurdeja hetkiä, kuten kirjan lukenut odottaa. Ensimmäiset neljäkymmentä minuuttia aika mainiota menoa, mutta viimeinen puolituntinen taantuu aika puuduttavaksi kohellukseksi ilman uusia ideoita. Ja siksipä loppuosa ei enää tavoita kirjan henkeä, vaikka alkuosa siinä ihmeellisen hyvin onnistuu. Kirjan lukeneet tietävät, että sen voi helposti olettaa olevan mahdoton elokuvattavaksi. Tämä kantsii katsoa, jos on lukenut kirjan ja se on muistissa – tai jos ymmärtää erittäin hyvin ranskaa, jotta saa kiinni dialogin koukuista. Ranskaa taitamattomalta tai vain heikosti ymmärtävältä (kuten minulta) tai vaikka kohtuullisestikin ymmärtävältä dialogin alituiset kielipelleilyt menevät valitettavasti ohi ja elokuva menettää paljon tehostaan (luulisin). Kirjan suomennosta voi kyllä suositella lämpimästi, se on hauska.

Elokuvan dvd:n ekstrana löytyy vinkeä pikkudokkari Vive le tour (1962) aikansa Ranskan ympäriajoista (http://www.imdb.com/title/tt0056662/). Se on jo näkemisen arvoinen yksinään, jos on tai joskus on ollut intoutunut Tourista.

*

Üç maymun / Three Monkeys 2008 (Ceylan) http://www.imdb.com/title/tt1233381/
++ 2000-luvun komeimpia elokuvia. Turkkilainen Ceylan on niitä nykyohjaajia, joiden kuvallinen tyyli tehoaa minuun. Rauhallinen ja hidas, arkisiin ja sinänsä yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu, mutta samalla visuaalisesti rikas ja kompositioiltaan tarkka, hyvin huolellisesti työstetty kuvallisuus, jossa elokuvan sisäinen ja tarinallinen jännite kulkee pitkälti kuvien intensiteetin varassa. (Jokin osa krediitistä kuuluu myös ohjaajan vaimolle Ebru Ceylanille, joka on myös ohjaaja ja valokuvaaja (http://www.ebruceylan.com/) ja osavastuussa filkan kässäristä ja kuvasuunnittelusta.) Vasta jälkikäteen huomasin, että Ceylan palkittiin elokuvasta ohjaajapalkinnolla Cannesissa 2008.

Olen aiemmin nähnyt Ceylanin varhaisempia duuneja, jotka on tehty pienemmällä budjetilla ja tavallisesti amatöörinäyttelijöiden kanssa (ja ohjaaja itse sukulaisineen on yleensä pääosissa), joten tämä tuotannoltaan enemmän valtavirran normielokuvaa lähentyvä kaupunkikuvaus vaikutti ensin jopa vieraalta hänen elokuvakseen. Mutta kunhan antoi kuvien elää ja jaksoi keskittyä, tästä tuli kirkkaasti yksi viime aikojen vahvimmista elokuvakokemuksista.

Tarinaltaan ja fiilikseltään leffa on nykypäiväistä noiria jollaiseksi dvd:n takakansi sen toteaa: asiat etenevät virheiden, valheiden ja niiden peittelyn kautta, mukana on intohimoa, petosta, rikosta, epäluuloja. Kuvaus on synkkäsävyistä, sisäkuvat varjoisia, vaikka ulkona on yleensä kirkas etelän aurinko (kuvauksissa ei ole varmastikaan lainkaan käytetty keinovalaistusta, ja se toimii tämän hengen mukaisesti mainiosti), alussa ja lopussa jyrisee ukkonen. Mitä pidemmälle katsoo, sen vaikuttavammin kuvauksellisuuden teho imee mukaansa. Tietysti on myös välttämätöntä, että roolityöt ovat vahvoja ja henkilöt eläviä.

Jos haluaa elokuvien etenevän runsaan dialogin ja selväpiirteisesti esitettyjen suht tiheästi seuraavien juonenkäänteiden viemänä, tai sisältävän näyttävää toimintaa ja vauhtia, ei tietenkään pidä tästä. Mutta jos on visuaalisesti suuntautunut ja pitää kuvien intensiteetin välittämästä draamasta (ja jos on mahdollisuus katsoa riittävin laittein, ei siis mistään tietokoneruudulta tai matkateeveestä), silloin tämä on absolut näkemisen arvoinen.

*

Tristana 1970 (Buñuel) http://www.imdb.com/title/tt0066491/
+(+) Buñuel on niitä klassikko-ohjaajia, joihin minulla ei ole erityistä suhdetta. Joistain suurimmista klassikoista en ole koskaan kovasti innostunut (esim. Hitchcock tai Kurosawa), mutta Buñuel ei kuulu siihenkään joukkoon, vaan olen hänen filmejään aina katsonut mielelläni, vaikkeivat ne mieltymysteni kärkeen ole nousseetkaan. Buñuelilla ja Hitchcockilla on paljon yhteistä: mm. fiksaatio eteerisen kauniisiin naispääosiin, vahvasti psykologiset tai psykoanalyyttiset viritykset, usein sukupuoliset halut ja eroottiset suhteet suorana tai pinnanalaisena teemana, sosiaalisen elämän pintakuoren hirtehinen tai kylmäverisempi kritiikki. Dvd:n ekstrana olevassa haastatteludokkarissa muistellaankin, miten suuresti Hitchcock ihaili Buñuelia ja osasi Tristanankin ulkoa kohtaus kohtaukselta. Buñuelin eduksi on kuitenkin se, että hän osasi tehdä myös naisnäkökulmaa tavoittelevia kiinnostavia elokuvia (kuten juuri tämä tai Viridiana tai Päiväperho).

Tristanan tematiikassa on sinänsä paljon Buñuelin elokuvien perusjuttua: porvarillisen elämän pinnallinen ja valheellinen “siveellisyys” ja siihen kuuluvat kulissit (raha, perhe, kirkko jne.) vs. yritys päästä irti noista kulisseista ja elää jotenkin suoremmin tai aidommin sisäisten voimien mukaisesti. Jälkimmäisen pyrkimyksen voi kuitenkin kääntöpuolelta kriittisesti tulkita myös esim. narsismin tai pidäkkeettömän itsekkyyden valheelliseksi oikeuttamiseksi (ja tässä on jo romantikkojen ihmiskuvien tuttu dilemma). Juuri tämä kaksinaisuus tulee Tristanassa esiin (tai niin ainakin itse sitä katsoin): yhteiskunnan/kulttuurin valheellisia pintakuoria kritisoiva voi samalla elää itsepetoksessa omista motiiveistaan. Eikä kukaan pysty kontrolloimaan kaikkia motiivejaan, ei etenkään romanttis-eroottisten halujen alueella. Joten seksuaalisuudesta ja sen kontrollista ja siihen liittyvästä vallasta kamppaillaan niin ihmisen pään sisällä kuin ulkoisesti yhteiskunnassa.

Ei voi mitenkään helposti tiivistää, miten elokuva näitä jännitteitä käsittelee, eikä tarjolla ole tietenkään mitään “opetusta” tai muuta yksinkertaistusta lopputulemaksi. Sekä nais- (Tristana) että miespäähenkilö (don Lope) ovat moniulotteisia ja elokuvan aikana muuttuvia hahmoja (ja heitä näyttelevät Catherine Deneuve ja Fernando Rey erinomaisia). Edellisestä on aluksi vaikea olla pitämättä, lopuksi vaikea pitää; jälkimmäisestä on aluksi erittäin vaikea pitää, mutta loppua kohden kuva muuttuu pehmeämmäksi. Molemmat tarinan kuluessa eri tavoin myyvät periaatteensa ja luopuvat niistä arvoista, joita väittivät seuraavansa. Kumpaakin kohtaan huomaa lopuksi tuntevansa jonkinlaista ymmärrystä tai sääliä.

*

Up in the Air 2009 (Reitman) http://www.imdb.com/title/tt1193138/
+ Juno-indiellään (2007) monien suosioon päässyt Reitman sai menestyksen ansiosta tälle seuraavalleen jo kunnollisen budjetin, tunnettuja näyttelijöitä ja ns. standardituotannon – ja siten elokuva tietysti näyttääkin jo hollywoodilaiselta ns. normielokuvalta. Mukana on koko joukko kliseitä, näyttelijät ja asetelmat ovat epäuskottaviksi tyypiteltyjä ja niin edelleen. Mutta: elokuva onnistuu silti olemaan varsin sympaattinen ja välttämään tyypillisimmät karikot, jopa muutamaan kertaan rikkomaan odotuksia. Tästä on helppo pitää. Elokuvassa on siihen tapaan sosiaalista omatuntoa ja sympatiaa ihmiskohtaloita kohtaan, mitä tällaiseen tuotantoon voi saada, eikä elokuva siltä osin mene kuitenkaan falskiksi, vaan tietty vilpittömyyden tunne säilyy lopussakin. Uskoisin, että tämä on monille hyvä valinta, jos haluaa helposti katsottavan ja sopivan humoristisen, silti yhtä lailla sopivan surumielisen, viihdyttävän draaman, jossa on myös vähän ajatussisältöä.

*

All or Nothing 2002 (Leigh) http://www.imdb.com/title/tt0286261/
++ Tavallaan “arkkityyppinen” Mike Leigh-elokuva: tässä kaikkein korostuneimmin teemana Leigh’n hallitsevin pääteema eli perhesuhteet, siis vanhempien ja lasten suhteet ja puolisoiden keskinäiset suhteet. Kuvauksen kohteena kolme samassa talossa asuvaa työväenluokkaista perhettä yhtenä viikonloppuna. Valokeilassa ihmisen ikävä toisen luo, rakkaus mahdottomuuksineen ja irrationaalisuuksineen, mutta yhtä lailla vanhempien ja lasten välinen rakkaus tai rakkaudettomuus. Mukana koko joukko muissakin Leigh-elokuvissa mieleenpainuvat henkilöt luoneita näyttelijöitä: mm. Leslie Manville, Ruth Sheen, Timothy Spall, Sally Hawkins.

*

Life is Sweet 1990 (Leigh) http://www.imdb.com/title/tt0100024/
+ Leigh’n komediallisimpia tai komediallisin leffa, jossa henkilöt on vedetty koomiseen tyyliin karikatyyreiksi, etenkin Timothy Spallin esittämä ravintoloitsijahahmo. Leigh’lle tyypillisesti komedia taittuu kuitenkin lopussa myös hiukan tragiikaksi. Kyseinen kohtaus on hieno esimerkki siitä, miten tunnelman voi muuttaa yhdessä käänteessä vakavaksi pienieleisesti ilman mitään meuhkaamista tai dramaattisuutta, jos homman taitaa.

Mainokset

0 Responses to “Elokuvia kesällä 2011”



  1. Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s





%d bloggers like this: