Archive for the 'Elokuvat' Category

Vuoden 2011 mieleenpainuneimmat elokuvat

Muiden kiireiden vuoksi viivästyneet blogaukset keväällä näkemistäni elokuvista ovat piakkoin päivittymässä tänne parina eri satsina. Sitä ennen kuitenkin vielä pidemmällä viiveellä pieni ynnäys siitä, mitkä olivat vahvimmin mieleenpainuneita vuonna 2011 näkemistäni elokuvista. Tällaiset listauksethan ovat elokuvaharrastuksen peruskauraa, ja mikäpä siinä, itsellekin retrospektiivinen arvio on mukavaa pohdittavaa, ja muille siinä voi olla jonkinlaista informaatioarvoa. Sitä paitsi nämä listaukset jos mitkä ovat konfrontaatioiden, näkemyserojen aiheellista kiistakenttää.
Tunnetuimman (ja laajimman) kriitikoiden näkemyksistä kootun vuoden elokuvat -listauksen julkaisee perinteisesti Sight & Sound -lehti. Jälleen viime vuoden lopussa pyydettiin sadalta kriitikolta näkemys viidestä merkittävimmästä kuluneen vuoden aikana nähdystä elokuvasta. Kooste julkistettiin nrossa 12/2011 ja koko saldo löytyy verkosta: http://www.bfi.org.uk/sightandsound/feature/49804
Tarkkaan ottaen lehti ei kysy ”parhaita” nähtyjä elokuvia, vaan suurimman vaikutuksen tehneitä (”most impressed”) ja mutkattomasti henkilökohtaisin mieltymyksin ja painotuksin poimittuina: ”Your reasons can be as subjective as you wish: best, favourite or most important – the criteria are your own.” Etenkään nämä lähtökohdat huomioon ottaen ei suuresti yllätä, että Malickin Tree of Life sijoittui vuoden 2011 listan kärkeen saaden tuplasti enemmän mainintoja kuin kakkonen, Trierin Melancholia. Koska kärki muodostuu elokuvista, jotka tulivat mainituiksi useimpia kertoja (eivät välttämättä parhaina tai kriitikoiden omien arvioiden kärjessä, mutta kuitenkin heidän listallaan), siitä seuraa, että eniten puhuttaneet, useimmilla festivaaleilla esitetyt ja laajasti lehdissä arvioidut & siten todennäköisimmin kaikkien kriitikoiden noteeraamat ja näkemät laatuelokuvat keräävät eniten mainintoja. Malickin uutuus olikin kriitikoiden keskuudessa keskimäärin varmasti vuoden odotetuin elokuvatapaus. Tuloksissa ei sen sijaan esim. lasketa, asettivatko kriitikot omassa listassaan mainitsemansa elokuvat jonkinlaiseen arvojärjestykseen, vaan yksinkertaisemmin vain, kuinka moni kriitikoista kunkin elokuvan nimesi. Tässäkään mielessä lista ei loppujen lopuksi ole edes kriitikoiden (subjektiivisten) arvioiden yhteenlaskettu ”paremmuuslistaus”, vaan kriitikoihin vaikutuksen tehneiden elokuvien vuoden saldo, jonkinlainen (elokuvallisesti) merkittävimpien vuoden elokuvien kollektiivinen muistilista.
S&S:n toimittaja Nick James näyttää ottavan listan kuitenkin vakavammin jonkinlaisen kestävän elokuvallisen arvon merkkinä, koska kirjoittaa vuosikatsauksen introssaan Elämän puunkriitikkosuosiota närästellen seuraavasti: ”Impressed though I was by Malick’s overwhelming spectacle, I had some doubts about it as a work of art: about the awe-inspired voiceover, about Sean Penn’s nebulous role, about the afterlife scene on the beach and about the dinosaur’s moment of compassion. That so many critics this year were prepared to accept these flaws surprised me. It seemed in a lot of reviews of the film as if the critical distance vanished and was replaced by a form of fan worship.
”Mutta ”vaikuttunut” (”impressed”) voi olla monesta syystä, eikä siihen vaadita elokuvan heikkouksien ”hyväksymistä” (”accept”). Toki pistän merkille, että nuo Jamesin mainitsemat esimerkit kuuluvat niihin lukuisiin piirteisiin, jotka itsekin poimin esiin kuvatessani aiemmassa blogauksessa sitä, miksi Tree of Life ei täysin viehättänyt (ks. https://ilfautconfronter.wordpress.com/2011/10/05/89/). Eikä se päätynytkään omaan viiden elokuvan listaukseeni, jota suomalaisilta elokuvabloggaajilta kysyi Olli Sulopuisto, ks. http://samizdat.info/kuva/?p=2436. Seuraavasti vastasin Ollin kyselyssä:

*

A torinói ló / Torinon hevonen 2011 (Tarr)
Tarrin viimeiseksi elokuvakseen ilmoittama jäätävä tilinpäätös on hirmuinen allegorinen kulttuuri-imperialismin kritiikki, maailmanlopun henkisen maailman visio – ja samalla pysäyttävän kaunista esteettistä rikkautta minimalismin kääreissä. Omaa tietään kulkevista, valtavirran mediaestetiikkaa vastustavista ohjaajista Tarr on ollut aikamme tärkein. Ei voi kuin toivoa, että pyörtäisi päätöksensä ja tekisi sittenkin tämän jälkeenkin elokuvia.
http://www.imdb.com/title/tt1316540/

Over Your Cities Grass Will Grow 2010 (Fiennes)
Kuvataiteilija Anselm Kieferin työtä seuraava ja dokumentoiva, etupäässä ilman selityksiä ja kommentteja kuvien varassa kulkeva elokuva. Jo Kieferin hämmentävän massiiviset duunit sekä tekemisen tapa olisivat sellaisenaan näkemisen arvoisia, mutta tässä ne on myös onnistuttu tallentamaan kamerankäytöllä, joka avaa Kieferin työtavan ja rakennelmat monipuolisesti. Kenen tahansa nykytaiteesta ja taidehistoriasta, taiteellisesta työstä tai estetiikasta kiinnostuneen kannattaa katsoa tämä. Ohjaaja, dokumentaristi Sophie Fiennes on entuudestaan tuttu Zizekin kanssa tekemästään elokuvasarjasta, jota meillä on esitetty nimellä “Elokuvan kätketty kieli”.
http://www.imdb.com/title/tt1414368/

Das weiße BandEine deutsche Kindergeschichte / Valkoinen nauha 2009 (Haneke)
Haneke osoitti jälleen onnistuvansa uudistamaan tyyliään radikaalisti, silti säilyttäen kykynsä tehdä aikamme intensiivisintä elokuvaa. Erittäin hallitulla kuvauksella ja kerronnallisella hienovaraisuudella toteutettu, musertava kuvaus kyläyhteisöstä, jossa pinnalta ja pinnallisesti katsoen kaikki näyttää olevan hyvin ja moraalisesti jopa esimerkillistä, mutta jota pohjimmiltaan hallitsee sydämetön, epäinhimillinen puritaanisuus, tunteiden kuolettaminen, helvetillinen protestanttinen asketismi. On vaikea pukea sanoiksi, miten Haneke saa sen aikaan, mutta mestarillisella tavalla elokuvassa yhdistyy sanoman alleviivaamattomuus täydelliseen painokkuuteen sen ilmaisussa. Puritaanisuus välittyy niin muodosta kuin sisällöstä. Tämä nostaa Haneken lopullisesti ohjaajien raskaimpaan klassikkosarjaan elokuvahistoriassa.
http://www.imdb.com/title/tt1149362/

Amintiri din epoca de aur / Tarinoita kulta-ajalta 2009 (Mungiu ym.)
Cristian Mungiun käsikirjoittama ja hänen ja neljän muun romanialaisohjaajan ohjaama episodielokuva, jossa herkullisesti kuvattuina sosialismin viimeisten vuosien urbaanilegendoja. Tarinat ovat absurdiudessaankin täysin uskottavia kontekstinsa vuoksi (mikä on puolestaan ainakin riittävän vanhoille suomalaisille täysin tuttua). Sosialistijärjestelmien ristiriidat todellisuuden ja kulissien välillä sekä ihmisten pyrkimys saada elantonsa, hankkia elintarvikkeita tai etuja itselleen mitä kekseliäimmin keinoin ovat näiden nykykansantarinoiden perusmatskua. Tarkasti toteutettu realismi kohtaa absurdin huumorin harvinaisen taitavasti.
http://www.imdb.com/title/tt1422122/

The Hunter / Shekarchi 2010 (Pitts)
Esteettiseltä otteeltaan kerta kaikkiaan komea, dialogiltaan ja kerronnaltaan tismalleen tarkasti minimalistinen, tarinaltaan odottamattoman nihilistinen. Täydellinen onnistuminen yrityksessä tehdä nykynoiria. Tai: ehkä olisi osuvinta ajatella tätä jylhän lakonisten (ja synkkien) westernien (italo-sellaisten tai klassisten) nykyvariaationa. Kompositioiltaan ja väreiltään kohtaus kohtaukselta nykyelokuvan upeimpiin kuuluvaa visuaalisuutta. En ole nähnyt Refnin Drivea vielä, mutta vaikuttaa siltä, että iranilaisohjaaja Pitts ehti ensin, ja ilman sokerikuorrutusta. Tuo mieleen mm. Ceylanin ja Kaurismäen, mutta siinä missä jälkimmäiset tekevät henkilöt intiimisti läheisiksi, Pitts pitää etäällä, mm. usein kameran kaukana siten, ettei katsoja pääse seuraamaan henkilöiden keskusteluja. Efekti on tehokas, eikä silti vieraannuta vaan lataa jyrkkää intensiteettiä klassisen tragedian vääjäämättömyyden tapaan. Toivottavasti nyttemmin koventunut sensuuri ei pysäytä iranilaisen elokuvan komeaa uusinta uutta aaltoa.
http://www.imdb.com/title/tt1190072/

Viisi poimintaa ovat otos monista mahdollisista ja kuten jokainen tietää, mielteet elävät sen mukaisesti, missä mielentilassa sattui elokuvat katsomaan. Elokuvavuosi oli erinomainen, kuten pari viimeisintäkin ovat olleet. Vuoden ensi-illoista puhutuimpia tietysti Malickin Tree of Life, Kaurismäen Le Havre, Trierin Melancholia, Wendersin Pina ja lopulta myös Farhadin Nader ja Simin. Kaikki ovat kiinnostavia, hienoja teoksia, ja ainakin Tree of Life, Pina ja Nader & Simin pääsevät kärkikymppiini tältä vuodelta, viimeksi mainittu voisi hyvin ottaa vaikka The Hunterin paikan viiden joukossa.

Viiden listan olisi helposti voinut pistää osin uusiksi, ja pidempään listaan löytyy harkittaviksi tänä vuonna näkemistäni viime vuosien elokuvista esim.: 35 Shots of Rum (2008), Sleep Furiously (2008), Revanche (2008), Un conte de Noël (Eräs joulutarina, 2008), Üç maymun (Kolme apinaa, 2008), Serious Man (2009), Another Year (2010) ja Loong Boonmee raleuk chat (Setä Boonmee, joka muistaa edelliset elämänsä, 2010) muiden muassa.
Poimin edeltävään viiden joukkoon vain tuoreita elokuvia. Jos olisi napannut listaan vanhempia, nousevat tänä vuonna nähdyistä korkealle mm. Vardan supersympaattinen keräilijädokumentti Les glaneurs et la glaneuse (Elämä on kaunis, 1999), Antonionin osuvasti ajankohtainen kapitalismikritiikkifilkka Zabriskie Point (1971), aivan puun takaa tullut Harelin Houellebecq-filmatisointi Extension du domaine de la lutte (Halujen taistelukenttä, 1999) sekä Huszárikin legendaarinen Szindbád (1971), joka ilmestyi nyt vasta dvd:lle, mikä antoi mahdollisuuden nähdä kahdenkymmenen vuoden jälkeen uudelleen aikanaan elokuva-arkistonäytännössä suuren vaikutuksen tehnyt klassikko.
Valitettavan monta kiinnostavaa 2010/2011 maailmanensi-iltaa jäi näkemättä, osa vain siksi, ettei tullut mentyä katsomaan (Almodóvar, Aronofsky, Chomet, Refn ym.), mutta liian monia siitä tavanomaisesta syytä, etteivät ne ole tulleet tai eivät koskaan tulekaan teatterilevitykseen, eikä niitä olisi täällä tavoittanut kuin sellaisissa festareiden yksittäisnäytännöissä, joihin ei ehtinyt – eikä dvd-versioita vielä ole: Ceylanin Once upon a time in Anatolia, Considinen Tyrannosaur, Dardennien Poika ja polkupyörä, Flammartinon Le Quattro volte, Godardin Film socialisme, Guzmánin Nostalgia de la luz, Hazanaviciusin The Artist, Puiun Aurora… ja niin edelleen. Ensi vuoteen, nämä ja monet muut.
*
Yleensä näiden listojen pointtina on tietysti nostaa esiin kuluneen vuoden kiinnostavimpia ensi-iltoja. (Tosin myös Sight & Soundin listauksessa voi mainita vanhempiakin elokuvia, eli sekään ei ole täysin rajattu uutuuksiin, vaikka ne vahvasti korostuvat.) En toisaalta pidä ensi-ilta- tai tuoreusrajausta kovin tärkeänä ainakaan Suomen kaltaisessa maassa, minne vuoden kiinnostavimmat uudet julkaisut hyvin harvoin ehtivät samana vuonna teatteri-ensi-iltaan – ja missä suurta osaa niistä ei ylipäätään koskaan teattereissa nähdä (festivaaleja ja erikoisnäytöksiä lukuun ottamatta). (Ehkä myös tästä yhtenä todistusaineistona, tai sitten vain esimerkkinä kriitikoiden suppeasti rajautuneesta elokuvaseurannasta ja -tietoisuudesta, toimii verkosta löytyvä kooste suomalaisten elokuvakriitikoiden näkemyksiä 2000-luvun alkuvuosikymmenen parhaista elokuvista – se on nimittäin enimmäkseen ankea ja mielenkiinnoton kavalkadi: http://00-luku.blogspot.fi/)
Kiinnostavien ensi-iltojen harvinaisuuden ongelma on tietysti erityisen korostunut pääkaupungin ulkopuolella. Tampere on monin tavoin miellyttävä paikka asua, etenkin jos täällä syntyneenä tuntee paikan pitkältä ajalta omakseen, mutta elokuvakulttuurin suhteen Suomi on Helsingin ulkopuolella kuivaa ja karua (lukuun ottamatta lyhyitä festivaaliaikoja eri kaupungeissa). Niinpä esim. itse olen elokuvaharrastukseni suhteen n. 90% riippuvainen dvd-tuotannosta. 2000-luvun ensivuosikymmenen loppupuolisko on ollut elokuvaharrastukselle erinomaista aikaa dvd-tarjonnan laajentumisen, syventymisen ja monipuolistumisen ansiosta. Tämä tietysti edellyttää sellaista epäpuristista asennetta, jossa ei kieltäydytä pitämästä elokuvana muutakin kuin teatterissa filmiprojektorilla heijastettua rainaa.
Riippuvuuteni dvd-julkaisuista ja -tilauksista johtaa joka tapauksessa siihen, että suuri tai suurin osa vuoden kuluessa ensi kertaa näkemistäni elokuvista on muita kuin tuoreita tuotantoja. Niinpä vastaavasti ensi-ilta-elokuvien listausta kiinnostavampi on usein kriitikoiden listaus vuoden kiinnostavimmista tai merkittävimmistä dvd-julkaisuista. Sieltä löytyy usein myös enemmän potentiaalista katsottavaa:
http://www.bfi.org.uk/sightandsound/polls/dvds-2011.php
Vaikka digitalisoiminen ja nettiaika yhdistyvät mielikuvissa usein aineistojen yhä laajempaan saatavuuteen ja ilmaisuuteen, on kaikkea muuta kuin itsestään selvää, että vaikutus olisi suoraan myönteinen elokuvakulttuurin kannalta. Jos nykyisen kaltainen resursseja vaativa ja työläs elokuvien digitalisointi kaupallisiksi dvd-julkaisuiksi tyrehtyisi kannattamattomana (esim. piratismin vuoksi), sen vaikutus esimerkiksi omiin elokuvaharrastamisen mahdollisuuksiini olisi ilmiselvästi haitallinen. Näin James Bell  tästä aiheesta edellä mainitun verkkosivun introssa:
”Shortly before Christmas the BFI Southbank hosted an event entitled ‘The Future of DVD’. Three participating representatives of some of the UK’s leading specialist DVD and Blu-ray publishers – the BFI’s Sam Dunn, Second Run’s Mehelli Modi and Jon Robertson of the Masters of Cinema label, each of whom has participated in the below poll – reflected on the current state of the industry, and considered what the future might hold for the physical format in an age when the downloading and online streaming of films is – if you believe the possibly scaremongering, self-fulfilling reports – rendering them increasingly redundant.
There was understandable concern at what a predominantly ‘digital future’ might mean for the industry and film culture in general – not least because, with revenue generation from downloading and streaming still an uncertain area, the prospect of seeing such a range of films as are currently released on DVD and Blu-ray in high-quality, definitive editions is equally uncertain. Simply put, it costs a lot of money to restore films and produce them in high-quality versions, with complementary extras and bonus features. The specialist labels that cinephiles cherish are to a large extent run as hand-to-mouth labours of love by genuine enthusiasts, and if the money dries up then we all suffer – audiences and filmmakers alike.”
Nyt tilanne on joka tapauksessa hyvä, parempi kuin koskaan aiemmin, mutta toivottavasti ei parempi kuin koskaan tulevaisuudessa. Vuoden 2011 aikana näkemieni kiinnostavimpien tai vaikuttavimpien elokuvien listauksessani dvd-julkaisuja on valtaosa (myös edellä esitetyn listan viidesta elokuvasta olen kolme nähnyt dvd:ltä). Seuraavassa vähän laajemmassa luettelossa sekoittuvat ensi-illat ja muuten viime vuonna ensi-nähdyt filkat, mutta olen laittanut painotuksen uudehkoille elokuville (= 2000-luku).

Vahvimmin mieleen jääneet dokumentit vuonna 2011:

Over Your Cities Grass Will Grow 2010 (Fiennes) http://www.imdb.com/title/tt1414368/
Les glaneurs et la glaneuse / Elämä on kaunis / The Gleaners & I 2000 (Varda) http://www.imdb.com/title/tt0247380/
Sleep Furiously 2008 (Koppel) http://www.imdb.com/title/tt1235072/
Les plages d’Agnès / The Beaches of Agnès 2008 (Varda) http://www.imdb.com/title/tt1129435/
Pina 2011 (Wenders) http://www.imdb.com/title/tt1440266/

Fiktiot:

A torinói ló / Torinon hevonen 2011 (Tarr) http://www.imdb.com/title/tt1316540/
Das weiße Band – Eine deutsche Kindergeschichte / Valkoinen nauha 2009 (Haneke) http://www.imdb.com/title/tt1149362/
Amintiri din epoca de aur / Tales from the golden age / Tarinoita kulta-ajalta 2009 (Mungiu ym.) http://www.imdb.com/title/tt1422122/
The Hunter / Shekarchi (2010) http://www.imdb.com/title/tt1190072/
Zabriskie Point 1970 (Antonioni) http://www.imdb.com/title/tt0066601/
Revanche 2008 (Spielmann) http://www.imdb.com/title/tt1173745/
Nader ja Simin 2011 (Farhadi) http://www.imdb.com/title/tt1832382/
Eräs joulutarina 2008 (Desplechin) http://www.imdb.com/title/tt0993789/
Halujen taistelukenttä 1999 (Harel) http://www.imdb.com/title/tt0211359/
Vuosi elämästä 2010 (Leigh) http://www.imdb.com/title/tt1431181/
Tree of Life 2011 (Malick) http://www.imdb.com/title/tt0478304/
Le Havre 2011 (Kaurismäki) http://www.imdb.com/title/tt1508675/

Lopuksi vielä nopeasti ja impressionistisesti koottu lista sellaisista jo ilmestyneistä ”pitäisi nähdä vuonna 2012” -elokuvista, joita en vuoden 2011 listausta kootessani ollut nähnyt (mutta joista osan olen nähnyt jo tässä vaiheessa vuotta 2012, joten ehkä joihinkin on syytä palata kuluvan vuoden listauksissa):

Almodovar: Iho jossa elän http://www.imdb.com/title/tt1189073/Ceylan: Once upon a time in Anatolia http://www.imdb.com/title/tt1827487/
Chomet: Illusionisti http://www.imdb.com/title/tt0775489/
Considine: Tyrannosaur http://www.imdb.com/title/tt1204340/
Dardennet: Le gamin au vélo http://www.imdb.com/title/tt1827512/
Dvortsevoy: Tulpan http://www.imdb.com/title/tt0436854/
Flammartino: Le Quattro volte http://www.imdb.com/title/tt1646975/
Godard: Film socialisme http://www.imdb.com/title/tt1438535/
Guzmán: Nostalgia de la luz http://www.imdb.com/title/tt1556190/
Hazanavicius: The Artist http://www.imdb.com/title/tt1655442/
Koreeda: Still Walking http://www.imdb.com/title/tt1087578/
Martel: La mujer sin cabeza http://www.imdb.com/title/tt1221141/
Puiu: Aurora http://www.imdb.com/title/tt1403047/
Ramsay: We Need to Talk About Kevin http://www.imdb.com/title/tt1242460/
Refn: Drive http://www.imdb.com/title/tt0780504/

(Jos elokuvaseurannan ja -harrastuksen moninaisuudesta tai laaja-alaisuudesta jotain pitää sanoa, niin on toki pakko myöntää, että omakin ulottuvuuteni pysyy mainstreamin puitteissa, kuten näistä listoista voi todeta. Mutta se on oikeastaan tietoinen ”strateginen” ratkaisu kun aikaa on aina niin vähän, eikä toisaalta ole tullut koskaan hankituksi kiinnittymisiä mihinkään erityiseen ja erikoistuneeseen genreen tai sellaisen alalajiin – tai esimerkiksi jonkin maan tai kielialueen elokuvatuotantoon.)

*

Elokuvia helmikuussa 2012

Half Nelson_What is history?

Half Nelson 2006 (Fleck) http://www.imdb.com/title/tt0468489/
++ Yksi parhaista jenkkifilkoista viime vuosilta. Onnistuu yhdistelemään uskottavaksi paketiksi koko joukon aihelmia, joissa kaikissa olisi ainekset simppeleihin kärjistyksiin ja halpaan tunteiluun. Huumeriippuvaista, yksityiselämänsä eksistentiaalisen apatian puolinelsoniin puristamaa ja privaatissa enimmäkseen pihalla olevaa mutta työnsä hoitavaa ja oppilaistaan välittävää yläkoulun historianopettajaa sympaattisesti ja sokeroimatta esittävä Gosling, samoin kuin kanssaan ystävystyvää mustaa tyttöoppilasta näyttelevä Epps ovat erinomaiset. Olen usein valittanut, ettei jenkkielokuvissa malteta kuvata tavallisten ihmisten arkea ja puleeraamattomia miljöitä muuten kuin köyhyyttä ja epäonnistumista korostamassa, mutta tässä sekin puoli on kunnossa, konstailematonta kredibiliteettiä löytyy.

Ja toinen harvinainen kiitos nykyjenkkifilkalle: ihmisten sosiaaliset asemat ja yhteiskunnalliset suhteet ovat esillä asiallisesti (mutta alleviivaamatta). Näin toki sopii odottaakin elokuvalta, joka on niin fiksu, että johdattaa päähenkilönsä pitämillä historian oppitunneilla dialektiikkaan yhteiskuntahistoriallisen muutoksen perusmuotona ja kansalaisoikeustaisteluihin esimerkkinä siitä. Ohjaaja Ryan Fleckin esikoispitkä (ohjannut myös Terapiassa-sarjan jenkkijaksoja). Elokuvan viehätystä vahvisti häivähdys joidenkin asetelmien tunnistettavuutta omasta henkilöhistoriastani 90-luvulta. Jos ketä koulu-/opettaja-aiheiset elokuvat kiinnostavat, niin tämä on väistämätöntä katsottavaa.

*

Frontier Blues 2009 (Jalali) http://www.imdb.com/title/tt1483373/
(+) Elokuvan alaotsikon toivotus antaa osviittaa: “Tervetuloa sydänsurujen ja traktorien maahan”. Suomalaisena tätä pohjoisiranilaista hiljaisenhervotonta pysähtyneisyyttä katsoo iloisesti hämmentyneenä siitä, miten samankaltaista kaikki on, siis samankaltaista suomalaisen todellisuuden kanssa. Saman elokuvan olisi voinut tehdä aidoilla tapahtumapaikoilla ainakin vielä 80-luvun Suomessa, eikä paikoin kaukana olla vieläkään. Elokuvallisesti arjen minimalismista kumpuava lakonisen tragikoominen huumori tuo muistumia esimerkiksi Kaurismäen tai ruotsalaisen Roy Anderssonin tuotoksista – joskin tässä kuvauksen kohteet esitetään pikemmin ymmärtäväisesti hymyillen kuin anderssonilaisen kitkerän sarkasmin sävyissä.

Frontier Bluesin maailma ja tapahtumapaikat ovat siis täysin tunnistettavia 70–80-luvuilla aikaansa suomalaisella maaseudulla viettäneelle. Miksi sitten Suomessa ei tehdä kiinnostavan vilpittömiä fiktioelokuvia todellisesta elämästä Helsingin tuolta puolen, siis tältä puolen, sieltä ja täältä Toijalan takaa, missä ei ole paljon mitään? Häpeävätkö nuoret elokuvantekijät todellisuuttamme ja lähihistoriaamme? Ovatko he kaikki sosiaalistuneet pääkaupungimme pinnallisiin muotivirtauksiin, teennäiseen jonakinolemiseen ja itsenesittämiseen, taideopiskelijoiden hipsterpölhöilyyn? Tälläkö tavoin näkyy historian poispyyhkiminen, se miten Suomi putosi puusta ja koetti junttimaiseen tapaan kuvitella itsensä joksikin aivan toiseksi heti ensimmäisissä kaupunkilaissukupolvissa? Vai eikö rehellisille elokuville saa enää rahoitusta Suomessa, nyt kun “elokuvaviennistä” on tullut yhä vahvemmin rahoittajien ja ministeriöiden kiinnostuksen kohde ja ”genre-elokuvien” tekemistä tarjotaan otolliseksi reitiksi menestykseen? Vain lyhytelokuvissa ja dokumenteissa on voinut 2000-luvulla kohdata suorasukaisen kaunistelemattomia kuvauksia suomalaisesta maaseudusta. Nyt näitä todellisuuden heijastuksia ja muistumia voi saada odottamattomasti iranilaisesta elokuvasta, mutta ainoatakaan vastaavaa suomalaista pitkää elokuvaa ei nouse mieleen.

Tämä syrjäkolkkien ja hiljaisen melankolian hengenheimolaisuus kannattaa oivaltaa ja siitä iloita, sillä maailman metropoleista katsottuna se menee täysin ohi tajunnan, kuten huomaa vaikka englanninkielisten valtalehtien arvioista: “You’d be surprised if anywhere on earth was really this dull and depressing.” (http://www.guardian.co.uk/film/2010/jul/29/frontier-blues-review) Eipä ole tuokaan lattea kaupunkilaisvesseli kovin paljon maailmaa nähnyt, ja absurdi huumori lienee tosikolle, raukalle, vierasta. (Lisää arvioita Omnivoren sivuilla, jossa koostettuna hyödyllisiä linkkilistoja englanninkielisten lehtien filmikritiikkeihin: http://www.theomnivore.co.uk/Film/5983-Frontier_Blues/Default.aspx) Kritiikeistä olen samaa mieltä siltä osin, että puolentoista tunnin keston sijaan tunti olisi toiminut paremmin ja sopinut elokuvan henkeenkin osuvammin. (Ks. myös http://www.screendaily.com/reviews/africa/middle-east/frontier-blues/5004507.article)

*

Social Network 2010 (Fincher) http://www.imdb.com/title/tt1285016/
(+) Jos joku ehdottomasti haluaa, niin voihan tämän Mark Zuckerbergista ja Facebookin syntyvaiheista fiktiivisesti kertovan elokuvan katsoa kuriositeettina jos on erityisen kiinnostunut… hmm, no fiktiosta joka kertoo Facebookin synnystä. Selvää on kuitenkin, että elokuva painuu unholaan kunhan Fb on menettänyt lumonsa ja ajankohtaisuutensa. (Paitsi tietysti Fincher-fanit katselevat tätä maailman tappiin, vaikkeivat osasi tarkkaan kertoakaan, miksi.) Jaksoin elokuvan loppuun vain vaivalla. Puoleentoista tuntiin on pakattu päällisin puolin mukiinmenevä peruselokuva, joita nykyään mahtuu – ei nyt kolmeatoista mutta – ainakin kuusi tusinaan. (Ja siihen lopputusinaan kuuluvat sitten todella huonot ja todella hyvät elokuvat.) Ehkä tämä on Fincherin vitsi viilata meitä linssiin: tehdään keskinkertaisen tv-sarjakäsikirjoittajan (Sorkin) kanssa jenkkiläistä tv-sarjatuotantoa esteettisesti, hahmokarikatyyreiltaan ja tarinankuljetukseltaan muistuttava elokuva – ja katsotaan, meneekö yleisö lankaan. (Eikä mennyt pelkästään tai edes ensisijassa yleisö vaan etenkin kriitikot.)

Simppeleitä ja täysarvattavia tarinalinjoja, yksiulotteisia henkilöhahmoja, latteaksi rautalangoitettua draamallista jännitettä, kakun päälle pieni kourallinen jenkkiläisiä college-, nörtti- ja sukupuolikliseitä, hiukan heko-huumoria. Ei syntynyt ainakaan minulle hetkeksikään tunnetta, että tavoitettaisiin millaista sosiaalisen verkostomedian nopea nousu monissa eri muodoissaan aikanaan oli, tai millaista oli kuhina koodareiden keskuudessa kampuksilla. Ja koodaaminen esitetäänkin etupäässä sooloilevana satunnaisena läppärinnaputteluna, josta aina kameran kohdalle osuessa syntyy suoraa tulosta verkkoon. Aivan kuin tekijäporukassa ei olisi ollut ketään, joka olisi voinut opastaa esitystä uskottavampaan suuntaan, luoda kuvia todellisista koodauksen jumeista ja päänvaivoista, niiden kollektiivisesta ratkomisesta ja siitä syntyvistä innovoinnin ja onnistumisen hetkistä. (Ehkä epäonnistuminen on seurausta siitä, että elokuvan päätekijöinä, ohjaajana ja käsikirjoittajana ja tuottajana, olivat viisikymppiset jampat, joille itselleen konteksti on ollut jo ikänsäkin puolesta vuoksi vieras.)

Eikä tämä oikein innosta edes dokudraamana, koska ei se totta puhuen kiinnosta ainakaan minua pätkääkään oliko/onko Zuckerberg kuvatun kaltainen sucker, vai onko hän ehkä sittenkin oikea ihminen sellaisessa todellisuudessa, jota tällä tavoin pinnallistettu ja läpijuostu elokuva ei tavoita alkujaankaan. Ei voi kuin nauraa, eikun itkeä, eikun nauraa tällaisen elokuvan saamaa suhteetonta arvostusta, joka ei kai voi perustua FB-aikalaisintoilun lisäksi muuhun kuin Fincherin palvontaan (joka tässä saavuttaa harhaisen epäitsekriittiset mittasuhteet). Ymmärrän, että näin käy Yhdysvalloissa, mutta että Suomessakin, se on omituista. Hämmästyisin suuresti – alleviivaan: hämmästyisin SUURESTI – jos vielä 10 vuoden päästä joku kuvittelisi tätä erityisen hyväksi elokuvaksi. Tosin olen oikeastaan ällikällä lyöty noista kuvitelmista nytkin. Ja olen varma siitä, että yksityisyydessään rehellisyyteen ponnistaen suurin osa nyt elokuvaa ylistäneistä kriitikkokommentaattoreista on samaa mieltä, jos parin vuoden päästä katsoo elokuvan uudelleen.

*

Dirty Diaries 2009 (eri ohjaajia) http://www.dirtydiaries.se/
+(+) Kaksitoista hyvin erilaista lyhytelokuvaa, joita yhdistää pyrkimys uudistaa eroottisen ja pornoelokuvan lajia feministisestä lähtökohdasta käsin. Lyhärit ovat totta kai tasoltaankin kovin vaihtelevia, eikä kammoksutulta “tekotaiteellisuudelta” aina vältyttäne katsojan ajatuksissa, mutta kokonaisuus on kiinnostavaa katsottavaa, ja osa elokuvista erittäin onnistuneita, katsoipa niitä sitten pornona, feminisminä tai mieluummin ilman mitään nimikkeitä ja odotuksia. Kokoelman ensimmäinen elokuva, Skin, on ollut ilmeinen visuaalinen innoittaja kokovartalopuvulle Almodovarin uusimmassa The Skin I Live In.

*

Knafayim Shvurot / Broken Wings 2002 (Bergman)
http://www.imdb.com/title/tt0317842/
(+) Sympaattisenrealistinen israelilaisdraama sairaanhoitajaäidistä neljine lapsineen. Ajoittain hiukan tv-elokuvan fiilistä teknisistä syistä, mutta enimmäkseen siltäkin kantilta kohtuullisen laadukasta duunia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Nir Bergman on käsikirjoittanut ja ohjannut koko joukon alkuperäisiä israelilaisia Terapiassa-sarjan jaksoja, joista sitten työstettiin meilläkin nähty hyvä jenkkiversio.

*

All Good Things 2010 (Jarecki)
http://www.imdb.com/title/tt1175709/
(+) Vähäiselle teatterilevitykselle jäänyt tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jota kannattelevat lähes yksinomaan keskeisroolien kolme erinomaista näyttelijää, Frank Langella isänä, Ryan Gosling poikana ja Kirsten Dunst jälkimmäisen vaimona. Alkaa draamana mutta etenee hiljalleen psykologiseen jännitykseen ja lopulta trillerielementteihin. Jarecki ohjasi tätä ennen esikoisenaan dokumentin kiistanalaisesta pedofiliatapauksesta. Tämä ensimmäinen fiktioelokuvansa on samoilla jäljillä, tässäkin on käsittelyssä avoimeksi jäänyt rikostapaus. Tositapauksen taustoista voi lukea wikipediasta, sillä Goslingin esittämän David Marksin hahmo perustuu Robert Durstin henkilöhistoriaan: http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Durst (Wikipediasta oppii myös, että Robertin isä, Langellan vakuuttavasti näyttelemä rikas kiinteistösijoittaja Seymour Durst, on Times Squaren läheisyydessä pyörivän National Debt Clockin eli Yhdysvaltain reaaliaikaisen “velkakellon” ideoija.)

Jareckin tausta dokumentaristina on ehkä vaikuttanut siihenkin, että elokuva ei oikein löydä luonnettaan trillerin ja dokudraaman välimaastossa. Ensimmäinen tunti on toimivaa ja hitaasti jännitettä rakentavaa kehittelyä, Marksin psyykkisten ongelmien ja sosiopatian hienovireistä oireilua, loppupuoli ei kuitenkaan pidä hallussaan ja mukaan on valitettavasti ujutettu melko typeriä suspense-jaksoja, jotka ovat varmin keino saada kiinnostukseni elokuvaan lopahtamaan. NY Timesin arviossa hiukan lisää: http://www.nytimes.com/2010/12/03/movies/03all.html

*

Intolerable Cruelty / Sietämätöntä julmuutta 2003 (Coen & Coen)
http://www.imdb.com/title/tt0138524/
(+) Keskinkertaisimpia ja tavanomaisimpia Coeneita, tai oikeastaan heikoin heiltä tähän mennessä näkemäni. Mustan huumorin komedia kyynisyydestä, laskelmoinnista ja rakkaudellisista nyrjähdyksistä avioerojuridiikan kentillä. Oivallusta, hauskuutta ja toteutuksen tarkkuutta puuttuu, vaikka Coeneiden peruskikat ovat käytössä. Tarinaltaan ja osin myös toteutukseltaan tuo vahvasti mieleen tiettyjä Woody Allenin elokuvia.

*

Hukkle / Hikka 2002 (Pálfi) http://www.imdb.com/title/tt0289229/
+(+) Sekoitus absurdia huumoria, elokuvallisia kikkoja ja ruraalia minimalismia unkarilaisessa maalaiskylässä. Pistää vääjäämättä hymyilemään, vaikkei katsoja aina ole edes varma, mille. Uskoisin, että hyvin moni valtavirtaelokuvan tuolla puolella mielellään liikkuva pitää tästä. Ei kannata lukea arvioita tai IMDB:n juonikuvauksia ja kommentteja ennen katsomista. Itse hoksasin ensikatsomalla vain pienen osan puolipiiloisesta taustajuonilangasta.

*

Zemestan / It’s Winter 2006 (Pitts) http://www.imdb.com/title/tt0499166/
+(+) Ei yllä samaan kuin Pittsin tuorein elokuva The Hunter, jonka nimesin viiden parhaan viime vuonna näkemäni joukkoon, mutta hyvä tämäkin on. Lakoninen, surumielinenkin kuva työväenluokan köyhyydestä Teheranin laitamilla. Ja katsomiskokemuksena kiinnostavampi kuin edellinen kuvaus johdattaa olettamaan. Siniharmaissa sävyissään, lumisissa maisemissaan monesti visuaalisesti tenhoava olosuhteiden ankeudessakin. Pitts on onnistunut tässäkin löytämään lukuisia vaikuttavia miljöitä ja kompositioita. (Pittsia ja visuaalisesti hieman samantyylistä Ceylania muuten yhdistää, että molemmat ovat opiskelleet valokuvaajiksi joko elokuvaopintojaan ennen tai niiden ohessa, ja tämän huomaa visuaalisesta tarkkuudesta.) Eksistentiaalisen ajelehtimisen juonteita, eittämätöntä aitoutta kaikessa  jo siitä alkaen, että osa näyttelijöistä on paikallisia ihmisiä omissa töissään (mitä ei arvannut elokuvaa katsoessa, vasta dvd:n ohjaajahastattelussa selvisi). Hemmetin uskottavat henkilöt keskiössä. Lontoossa opiskellut Pitts on tehnyt myös dokumentin ohjaaja Abel Ferrarasta (http://www.imdb.com/title/tt0396422/), mikä ei tunnu yllättävältä nämä kaksi viimeisintä melko lakonisentylyä fiktioelokuvaansa nähneelle.

*

Missouri Breaks / Missouri 1976 (Penn) http://www.imdb.com/title/tt0074906/
++ Tiedä sitten paljonko arvioon vaikuttaa lapsuudesta alkanut western-diggailuni, mutta ainakin samanlaisia mieltymyksiä elättelevälle pakollista nähtävää yhtenä lajityypin omaperäisistä klassikoista sekä kolmen suuren harvinaisena yhteistyönä: ohjaimissa Arthur Penn, pääosissa Brando ja Nicholson. Brandolle tämä oli neljä vuotta aiemmin julkaistun Kummisedän jälkeen paluu kankaalle, myös Nicholson oli jo uransa huipulla. Brandon irtaantumisen ja kyllästymisen filmituotantojen rutiineihin havaitsee jo selvästi: vaikea kuvitella, että hahmoa olisi kirjoitettu mihinkään muuhun malliin kuin tyhjäksi tauluksi, johon Brando vetäisee eksentrisen esityksensä, ehkä paljolti lonkalta kussakin tilanteessa. Tässä Brandon asenteesta ei kuitenkaan vielä välity niin vahvaa väsymystä ja vastenmielisyyttä elokuvantekoa kohtaan, että se haittaisi itse asiaa. Yhteistyö näiden näyttelijävesseleiden välillä ei kuitenkaan sujunut: tiedetään kertoa, että he olivat vain yhtenä päivänä samaan aikaan kuvauksissa, vaikka yhteisiä kohtauksia on useita. Epäilemättä Brandon ylimielisen itsevarma löysin rantein -improvisointi ärsytti Nicholsonia. Mutta tilanteiden dynamiikassa syntyi silti hyvää jälkeä. Jylhää on paljon: John Williamsin musiikki, tummat sävyt ja monien kohtausten hämäryys, tarinassa klassisia teemoja rikoksista vetäytyneestä roistosta ja menneisyyden paluusta näennäisen järjestyksenpitäjän perimmäiseen pahuuteen ja hyvän ja pahan muutenkin vaihtuviin asemiin.

*

Izgnanie / The Banishment 2007 (Zvjagintsev) http://www.imdb.com/title/tt0488905/
+(+) Ohjaaja Andrei Zvjagintsev on uuden venäläiselokuvan nousevia toivoja. Vahvuus on etenkin visuaalisessa esityksessä, joka on poikkeuksellisen taitavaa. Ei epäilystä, etteikö Tarkovskin suuri varjo väikkyisi Zvjagintsevin ja kuvaaja Mihail Krichmanin yhteistyön taustalla. (Joskin dvd:n haastattelussa ohjaaja välttää esikuvista puhuessaan aivan varmasti tarkoituksella mainitsematta kaimansa nimeä ja viittaa sen sijaan muutamiin ranskalaisiin ohjaajiin.) Ei ainakaan tämä elokuva ole kuitenkaan täydellinen onnistuminen vaan pikemmin osa-alueiltaan aika epätasainen duuni. Siinä missä kuvaus on kauttaaltaan nykyelokuvan kärkeä, jättää kerronta ja henkilödynamiikka enimmäkseen kylmäksi – eikä minusta missään tarkoituksellisesti viileän etääntyneessä mielessä, vaan pikemmin jääden vajaaksi yrityksessään kiinnittää katsoja elokuvan tunnejännitteisiin ja tragediaan. Kohtauksissa on outoa kliinisyyttä. Ulkokuvat ja kompositiot myös sisätiloissa ovat kauttaaltaan komeita, mutta ihmiset eivät aina uppoa miljööseen vaan tuntuvat toisinaan päälleliimatuilta liian puhtoisine vaatteineen ja olemuksineen. Yksityiskohtiin ei ehditä tai muisteta pysähtyä, katsojalle ei rakennu sellaista fiilistä elokuvan todellisuuden materiaalisuudesta, joka olisi suureksi avuksi kerronnan jännitteiden vahvistamisessa. Jos elokuva olisi päättynyt ilman loppuosan takaumajaksoa, olisi kokonaisarvio jäänyt heikommaksi. Nyt takauma toimii erittäin hyvin ja jopa osin korjaa edellä mainittuja ongelmia.

Elokuvassa on kiinnostavaa, miten hyvin on onnistuttu luomaan tunne ajattomuudesta ja paikattomuudesta, katsojan on hyvin vaikeaa sijoittaa elokuvaa mihinkään. Kuvaukset toteutettiin useassa eri maassa ja paikkoja rakennettiin filmiä varten, ajallisia vihjeitä vältettiin, jotta traagisen asetelman universaalisuuden tielle ei tulisi mitään kontekstisidonnaisia tekijöitä. Tässä suhteessa edellä esittämälläni kritiikillä onkin siis myönteinen kääntöpuolensa: dvd:n haastattelusta kävi jälkikäteen ilmi, että elokuvassa oikeastaan tavoiteltiin tietoisesti joitain niistä piirteistä, jotka koin katsoessani häiritsevän eteerisiksi.

Zvjagintsev sai erinomaiset arviot ja mm. Kultaisen leijonan Venetsian filmijuhlilta esikoispitkästään Isän paluu, ja nyt viimeistään tämän tuoreemman elokuvan nähneenä tuo esikoinen on pakko tilata ja tsekata. Samoin mielisi nähdä ohjaajan viimeisin työ, viime vuonna R&A-festareilla vieraillut Elena (http://www.hiff.fi/lang-fi/themes/avainelokuvat/event/2488—elena).

*

Elokuvia tammikuussa 2012

Le conseguenze dell’amore / The Consequences of Love 2004 (Sorrentino)
http://www.imdb.com/title/tt0398883/
++ Ensi-iltoihin tullut Paolo Sorrentinon uutuus This Must Be the Place antoi motivaation katsoa pohjustukseksi viimein tämä varhaisempi, joka on odottanut hyllyssä jo pitkään. Muitakaan Sorrentinon elokuvia en ollut ennen nähnyt, mutta tätä blogausta viimeistellessäni (maaliskuun alussa) olen edellä mainittujen lisäksi jo ehtinyt tilata ja katsoa myös Perheystävän (http://www.imdb.com/title/tt0772105/) ja Il Divon (http://www.imdb.com/title/tt1023490/).

Heti tämän ensimmäisen myötä tykästyin Sorrentinon tyyliin kovastikin. Ja tyyli on todella vahva ja tunnistettava jokaisessa elokuvassa – selkein kädenjälki, joka nuoremmilta ohjaajilta on viime vuosina vastaan tullut. Moniin visuaalisesti kiinnostaviin nykyohjaajiin (esim. täällä kehumiini Ceylaniin tai Pittsiin) verrattuna Sorrentino on myös hyvin helposti lähestyttävä, estetiikka ei ole ristiriidassa valtavirtamaun tai -rytmiikan kanssa, vaikka onkin omaperäistä. Tyyliin kuuluvat vahvat, muotopuhtaat kompositiot ja kameran geometriset liikelinjat, suorastaan arkkitehtoninen kuvauksellisuus, jota (usein kevyesti alternatiivinen populaari-) musiikki ja musiikilliset äänitehosteet rytmittävät. (Yhden dvd:n haastattelussa Sorrentino kertookin, että inhoaa kaikkia kuvallisia erikoistehosteita, mutta on halunnut korvata ne musiikin “erikoistehostemaisella” käytöllä – ja jokainen elokuvia nähnyt tajuaa, mitä hän tällä tarkoittaa.)

Neljän elokuvan jälkeen on helppo todeta audiovisuaalisen tyylin lisäksi myös kerronnallisia ja temaattisia toistuvuuksia. Ensinnäkin kaikissa elokuvissa tarkastellaan jonkinlaista valtaa ja vallan käyttöä eri muodoissaan: esim. rahan valtaa (Perheystävä, Il Divo), poliittista valtaa (Il Divo), kunniaan sidottua valtaa (useimmat), tunteiden valtaa (kaikki), menneisyyden valtaa (kaikki), mafian ja muun rikollisuuden valtaa ja väkivaltaa (useimmat). Luettelo yksinkertaistaa liikaa, kussakin elokuvassa on useampia aihelmia ja vallan muodot menevät elokuvissa ristiin, mutta joka tapauksessa vallan muotojen ja vallan käyttäjien kuvaaminen näyttää soveltuvan varsin hyvin juuri italialaisen ohjaajan teemaksi. (Italian pitkäaikaisesta pääministeristä ja rötöstelijästä Giulio Andreottista kertova Il Divo, Sorrentinon elokuvista tähän asti menestynein, on tässä mielessä jonkinlainen tyyppitapaus näistä.)

Vastaavasti kerronnallisesti jokainen näistä elokuvista keskittyy yhden eksentrisen päähenkilön ympärille. Aluksi kukin henkilöhahmo vaikuttaa lähes käsittämättömältä omituisuuksineen ja selittämättömine tapoineen ja toimineen. Henkilögalleriat ovat muutenkin täynnä melkoisia karikatyyrejä, uskottavuuden rajoille asti (ja ylikin). Sikäli ei ole yllätys, että Sorrentino kertoo Fellinin yhdeksi ilmeiseksi esikuvakseen. Sorrentinon elokuvia voi katsella myös eräänlaisina satuina, tarkoituksellisen kärjistettyinä fabuloina tai moraalitarinoina. Toisessa haastattelussa mainittua Georges Simenonia voi sen sijaan äkkiseltään olla vaikea mieltää Sorrentinon innoittajaksi. Simenonin arkisen ja pienieleisen kerronnan ja Sorrentinon tyylin ero on suuri. Olettaisin Sorrentinon kuitenkin viittaavan siihen, miten Simenon laittaa romaaninsa etenemään, sillä käytännössä esimerkiksi lähes kaikkien Maigret-romaanien kaava on varsin samanlainen: komisario Maigret saa tutkittavakseen jutun (tai osuu sellaisen äärelle sattumalta), jota ryhdytään romaanissa kiertelemään puolelta ja toiselta siten, ettei ytimessä olekaan rikos ja miten se tehdään (nämä ovat yleensä jo tiedossa), eikä edes perinteinen whodunnit’-arvailu, vaan ihmishenkilön (tai yleensä useiden tapaukseen liittyvien ihmisten) persoonan salaisuuksien vähittäinen avautuminen, ei niinkään vain psykologisesti vaan aina sosiaaliseen viitekehykseensä ja etenkin menneisyyteensä sijoitettuna. Vastaavaan tapaan etenee myös jokainen Sorrentinon elokuva: avaamalla ensinäkemältä karikatyyrinomaisen eksentrisen henkilön persoonan, tavat ja teot ymmärrettäviksi vähitellen piirtämällä pala palalta esiin sosiaalista kontekstia ja menneisyyttä. Rakkauden seurauksissa mysteeri kietoutuu eleettömäntyylikkään päähenkilön, yksinäisen ja kaikista sosiaalisista suhteistaan irtautuneelta vaikuttavan herra di Girolamon ympärille. Tarkemmin ajatellen myös kerronnan tavassa on sittenkin jotain simenonmaista, rauhallista ja hyvin ekonomista, dialogiltaan tiivistä ja ennen kaikkea selittelemätöntä.

Titta di Girolamon ja hänen ritualististen rutiiniensa tapaan elokuva on absoluuttisen kontrolloitu ja cool. Esteettisesti se tuo toisinaan mieleen automainokset, toisinaan taas jazz- tai soul-musavideot. Sorrentinon kamerankäyttöä voisi katsella loputtomasti. Kauneus on toisaalta pinnassa täysin tarkoituksellisesti, ja elokuvan tyyli tuntuu hylkivän sisältöä ja “syvyyttä” samaan tapaan kuin päähenkilö hylkii tavallisen/todellisen maailman kosketusta ja tavoittelee ehdotonta kliinisyyttä, kuten säännöllisesti tarvitsemissaan verenvaihdoissa. Ja samalla koko ajan välittyy tunne, että tämä vaikutelma on vain tarkoituksellinen torjunta ja että pinnan alla on jotain, joka kilpistetään pinnan estetiikkaan juuri siksi, että se halutaan suojata.

Dialogi on karsittua, yhtä painotettua ja täsmällistä kuin visuaalinen estetiikka. Tämä johdattaa ajattelemaan modernismia (samoin elokuva Il Divo), joka muutenkin juolahtaa mieleen monin tavoin Celine-lainauksesta elokuvan etäännytetynharmoniseen tunnelmaan ja Sorrentinon äärikontrolloituun visuaaliseen tyyliin. Myöhemmin katsomani Perheystävä-elokuvan dvd:n haastatteluekstrassa Sorrentino puhuukin tuon elokuvan kuvauspaikoista, Mussolinin rakennuttamasta alueesta ja 30–50-lukujen modernistisesta arkkitehtuurista. (Sen hän mainitsee fasismin harvinaiseksi positiiviseksi saavutukseksi, jonka arvoon havahtuivat aikanaan jo niin Pasolini kuin Moraviakin.) Sorrentinon kiinnostus modernistista arkkitehtuuria kohtaan ei elokuvia nähneelle tule minkäänlaisena yllätyksenä (ja samalla se on itselleni yksi lisäselitys sille, miksi olen pitänyt Sorrentinon elokuvien kuvallisuudesta näinkin paljon). (Modernistisen hengen visuaaliseksi vakuudeksi voi vilkaista tuota liittämääni alkukuvaa, joka on myös elokuvan alkukuva.)

Edeltävistä kehuista huolimatta elokuvissa on minusta myös melkoisia heikkouksia, joten vaikka olen pitänyt niistä ja kokenut ne varsin viihdyttäviksi, ei Sorrentino ole silti noussut lempiohjaajieni joukkoon. Tapa edetä karrikointien ja puoliabsurdin eksentrismin kautta on yhdessä elokuvassa nähtynä viehättävää, mutta muuttuu toistoksi ja maneeriksi, kun näitä katsoo useita lyhyen ajan sisään. (Ja olen siis nyt nähnyt kahdessa kuukaudessa Sorrentinon viidestä pitkästä elokuvasta neljä, vain esikoinen on näkemättä.) Vähitellen vahvistuu myös vaikutelma Sorrentinosta italialaisen mediakulttuurin tuotteena esteettisine mieltymyksineen, mikä vetää alta mattoa tuon kyseisen kulttuurin kriittisiltä tarkasteluilta näissä elokuvissa. Esim. mieltymys nuoriin näyttelijäkaunottariin tarpeettomalla ja pinnallisella tavalla on loppujen lopuksi aika vastenmielinen sukupuolilinssi, ja selvästi pikemmin sisäänrakennettua Sorrentinon estetiikassa kuin perusteltavissa jonkin kriittisen tai kommentoivan asenteen ilmauksena. Muitakin aavistuksenomaisesti häivähtäviä asenteellisuuksia löytyy. Ja vaikka kuinka katsoisi elokuvia läpi sellaisen suodattimen, jossa fellinimäisen huumorin vuoksi hyväksytään hölmöilyt, on kerronnassa yleensä niin monia metatasonkin kömpelyyksiä, että ne alkavat häiritä. Sorrentino myös työntää kaikkiin elokuviinsa joitain niin pöhköjä kohtauksia, että ne venyttävät katsojan myötämieltä yli sen rajan, jonka puitteissa vielä Sorrentinon taidot riittäisivät pitämään elokuvan kasassa.

Eikä rinnastus Felliniin loppuun saakka toimi. Fellini kuvasi maailmaa aina joko räävittömän naurun tai surumielisen hymyn läpi, mutta Sorrentinon maailmankuva vaikuttaa pohjimmiltaan paljon kylmemmältä ja negatiivisemmalta ja tuo sävy puolestaan jättää jälkensä myös kaikkeen huumoriksi tulkittavaan, joten tunnelma tahtoo taipua jossain määrin ikäväksi. En haluaisi psykologisoida ohjaajien persoonallisuudella minkään elokuvan tulkinnoissa, mutta tässä tapauksessa tuntuu osuvalta, että Sorrentinoa itseään on kuvattu melko hankalaksi, jopa vastenmielisen töykeäksi tyypiksi kuvauspaikoilla, sillä sama epämiellyttävyys välittyy myös muutamien dvd-ekstrojen haastatteluista, joissa Sorrentino mm. puhuu joistain näyttelijöistään idiootteina. Fellini kuvasi maailman absurdiksi, koska sympatisoi tähän maailmaan heitettyjä ihmisiä kaikkine omituisuuksineen, joista he ovat löytäneet omat tapansa ja tukensa maailmassa selviytymiseen; Sorrentinon käsittelyssä ihmisten eksentrisyydet tahtovat sen sijaan esittyä etusijassa heikkouksina ja puutteina, menneisyyden taakkoina ja psyykkisinä lukkoina. Ehkä juuri tässä asetelmassa on jotain, joka estää ainakin itseäni pitämästä Sorrentinon elokuvista sittenkään aivan täysin.

*

This Must Be The Place 2011 (Sorrentino)
http://www.imdb.com/title/tt1440345/
+(+) Sorrentinon viimeisin on hänelle kaikin tavoin tyypillinen teos, joskin se samalla muistuttaa vaikkapa Coenin veljesten tuotoksia enemmän kuin hänen edeltävät elokuvansa, varmasti tietyn laajemman alternatiivihenkisen jenkkiyleisön tavoittamiseksi. Elokuva on myös ensimmäinen Sorrentinon englanninkielinen yritys ja näyttelijäkaarti on mainittuun populaarimpaan alternatiivilokeroon tähtäävänä osuva alkaen Sean Pennistä pääroolissa ja Frances McDormandista vaimonaan. Veikkaan, että elokuvaharrastajien parissa tämä myös synnyttää samanlaista kulttidiggailua kuin Coenin veljesten läpimurtofilkat. Tai yhtä lailla karaktäärieksentrismissään ja satunnaisepisodeissaan sukulaissieluinen True Stories (http://www.imdb.com/title/tt0092117/), jonka luoja David Byrne tekee elokuvassa cameon & heittää lavaesityksen & on säveltänyt osan kuultavasta musiikista – ja itse asiassa elokuvan nimikin tulee Talking Headsin piisistä. En voi olla myöskään pitämättä on the road -kuvastosta USAn keskilännen avarissa maisemissa tai siitä, että edelliseen liittyvänä Wenders-kunnianosoituksena (Paris, Texas -viittauksena) Harry Dean Stanton ilmaantuu yllättäen avittamaan päähenkilöämme. Tässä tapauksessa kuitenkin omien katsomiskokemuksieni pohjalta väittäisin, että Sorrentinon taso ei tämän elokuvan myötä nouse (jos ei laskekaan): Rakkauden seuraukset ja Il Divo ovat neljästä näkemästäni Sorrentinon elokuvasta sittenkin ehkä tähän asti parhaat – tosin mielisi nähdä tämä viimeisin kertaalleen uudelleen arvion varmistamiseksi.

This Must Be the Place on joka tapauksessa kaikin puolin näkemisen arvoista kuvavirtaa. Sorrentinon aiempia elokuvia nähnyttä se ei millään tavalla yllätä, mutta entuudestaan hänen töihinsä tutustumattomalle kallistuu taatusti vaihtoehtoelokuvan puolelle. Itseäni tyyli enimmäkseen viehättää, usein hyvinkin paljon. Kamerankäyttö on jopa yliviritetyn tyyliteltyä ja monimuotoista voimakkaan ilmaisevista lähikuvista upeisiin maisemapanorointeihin ja oivaltavasti totutusta poikkeaviin kamera-ajoihin. Tässäkin elokuvassa on toki Sorrentinolle ominaisesti aimo annos hölmöyttä, osoittelevia tarinalankoja, epäuskottavia tilanteita ja (tarkoituksellisesti mutta silti toisinaan rasittavasti) karikatyyreiksi vedettyjä tyypittelyjä, mutta onneksi Sorrentino ei useimmiten selittele, vaan jättää ymmärtämisen ja hyväksymisen tai hylkäämisen katsojalle. Itseäni vaivasi tämän kohdalla eniten asenteellisuus: oliko Sorrentinon tarkoitus todella esittää tarina loppujen lopuksi näin simppelinä kasvu- ja kehityskertomuksena, jossa menneisyyden painolasteista voi vapautua vain “aikuistumalla” ja luopumalla eksentrisyydestään, meikeistään ja tyylistään (ja maistamalla tupakkaa & uskaltautumalla lentokoneeseen)?

Jää nähtäväksi, kehittyykö Sorrentino tästä todella merkittäväksi ohjaajaksi vai jääkö maneeriensa vangiksi. Juuri tällä hetkellä veikkaisin jälkimmäistä. Mutta etenkin audiovisuaalisesti Sorrentinon maneerit ovat nautittavia ja kaikki tähän asti näkemäni neljä elokuvaa sellaisia, joita olisin voinut katsoa pidempäänkin kuin niiden keston verran.

*

Exit Through the Gift Shop 2010 (Banksy)
http://www.imdb.com/title/tt1587707/
(++) Kuten ennenkin todettua, mainitsen täällä blogissa vain osan katsomistani dokumenteista. Tämä on maininnan arvoinen, sekä viihdyttävä että ajatteluttava dokumentti (tai näennäisdokumentti) katutaiteilija Banksya fanittavasta säheltäjästä Thierry Guettasta, joka yrittää tehdä dokumentin Banksystä, mutta josta tulee itsestään katutaiteilija ja käänteisesti Banksyn dokumentin kohde. Tarkemmin ajatellen alkaa elokuvan lopussa olla aika varma siitä, että koko elokuva kuvaamine tapahtumineen on alusta loppuun Banksyn kollegoineen rakentama performanssi, jonka tarkoitus on valaista taidemaailman naurettavuuksia mutta myös tehdä vilpittömän itseironista huumoria. (Tähän viittaa lopulta aika moni käytännön seikka elokuvan rakenteessa ja sisällössä.) Niin tai näin, ainakin kaikille Banksyn tietäville katsomisen arvoista matskua. (Daily Mailissa on muuten kerrankin artikkeli, jonka luin, raportti yrityksestä tunnistaa Banksyn todellinen henkilöllisyys:
http://www.dailymail.co.uk/femail/article-1034538/Graffiti-artist-Banksy-unmasked—public-schoolboy-middle-class-suburbia.html)

*

Shame 2011 (McQueen) http://www.imdb.com/title/tt1723811/
+(+) Onhan tämä vahva & vaikuttava näyttö brittiohjaaja Steve McQueenilta ja saksalaisirlantilaiselta Michael Fassbenderilta, joka vetää pääroolin kuten myös McQueenin esikoisessa Hungerissa (http://www.imdb.com/title/tt0986233/). Monin kohdin erinomainen esteettinen toteutus ja myös monia koreografialtaan hienosti rullaavia kohtauksia. Tykkäsin siis katsoa. Temaattisesti elokuva onnistui myös käsittelemään aihettaan, seksiaddiktiota, sortumatta esim. halpaan pehmopornoiluun, mikä jo kertoo ohjaajan laadusta, aihehan on vääjäämättä kuilun reunalla koko ajan. Mutta vaikka tykkäsin, läpi koko elokuvan kasvoi myös tyytymättömyys ja turhautuminen siihen, miten falskia ja osoittelevaa kerronnan kuljetus toisinaan oli. Tästä on siis varsin vaikea lausua varauksetonta kiitosta kerronnallisen alleviivaamisen ja kliseiden sekä monien kohtausten epäuskottavan toteutuksen vuoksi. Selitän näitä seuraavassa jakso jaksolta, varo spoilereita, jos et ole nähnyt.

– Alun baari- ja juhlintaepisodi: alkuvaiheisiin on sijoitettu episodi, jonka on tarkoitus pohjustaa tulevaa, mutta joka herättää lähinnä vaivaantuneisuutta ja myötähäpeää kliseisyydellään. Onnistunutta diiliä juhliessaan päähenkilömme pomoineen päätyy pubiin, jossa hän vetää heti ensivilkaisulla mallifriidun näköisen manhattanilaisgiltsin magneettisesti puoleensa, eikä turhia esileikkejä tarvita kun baarin sulkeuduttua giltsi poimii sporttikaarallaan Fassbenderin kyytiinsä ja pystypanolle tienviereen sillankatveeseen. No, puolustettakoon ohjaajaa sillä, että on ehkä ollut tarkoituskin tuottaa sellainen efekti, jossa traaginen pudotus edellyttää alun triumfeja. Siispä pistetään alkuun teinipoitsufantasiaa, jotta sen huipuilta voidaan sitten vähitellen hahmo ja katsoja pudottaa nykäys nykäykseltä addiktioahdistuksen alhoon. Ehkäpä niin, mutten jaksanut (enkä alussa osannutkaan) katsoa tätä(kään) kohtausta noin ymmärtäväisenä ohjaajaa (ja käsikirjoittajaa) kohtaan.
– Tietokonevirus ja atk-tuki: Missä ihmeen työpaikassa kuljetetaan työntekijän kone talteen epäillyn “viruksen” vuoksi ja tutkitaan sitä pari päivää kovalevyn sisältöineen. No, ehkäpä se oli vain hämäys ja kaveri joutui tarkistettavaksi juuri siksi, että lataustrafiikki oli huomattu poikkeuksellisien tiuhaksi. Mutta on kyllä vaikea kuvitella, että atk-tuki antaisi esimiehelle yksityiskohtaisen kuvauksen ladattujen filmiklippien sisällöstä, eli olisi ehtinyt niitä katsella ja vielä referoida aktiantia pomolle. Yhtä vaikea on kuvitella, että kenellekään nelikymppiselle pelimieheksi esitetylle jampalle kuvailtu sisältö olisi millään muotoa erityisen törkyistä, vaikka tässä tämän pelimies-pomon suuhun on sellaista laitettu. Koko tapahtumasekvenssi on epäuskottava, jopa typerä. Mutta varsinainen rasittavuus on kuitenkin siinä, että epäuskottavuuteen on tarvinnut mennä yrityksessä vääntää katsojalle rautalangasta, että kaverillamme on ongelma – ja sama toistuu läpi elokuvan. Pomon epäuskottava repliikkikin tarvitaan vain siksi, että sen sisältö saadaan katsojan tietoon. Juuri tällainen selittely on itselleni vääjäämätön turn off kaikissa elokuvissa.
– Pornochatti-kohtaus: Päähenkilömme luokse majoittumaan tuppautunut sisko tulee sattumalta kotiin ja klikkaa kaverin läppäriä, jolloin suoraan sen herätessä avautuu käynnissä oleva pornovideochatti. Kaveri itse on vessassa kädellä. Mutta miten pornochatti olisi koneella aktiivisena, jos kone on lepotilassa – ja kaveri itse lavuaarilla pamputtamassa. Koko keinotekoinen tilanne on pitänyt taas ympätä vain siksi, jotta voidaan näyttää jälleen yksi uusi ulottuvuus tyypin seksiaddiktiosta.
– Siskon ja pomon suhde: Eikös käykin niin, että heti ensinäkemältä nämä kaksi tulevat juttuun ja päätyvät sänkyyn. Näppärää elokuvallisesti: kun hahmoja on käytössä vain muutama, on pakko laittaa heille monta funktiota samaan pakettiin, olipa se uskottavaa tahi ei. Samalla alleviivataan heidän seksipuuhiensa vaivaannuttavuutta seksiaddiktiprotagonistillemme, seksitodellisuuden ja lähimmäissuhteiden irtileikkaantuneisuutta sankarimme mielenmaisemassa. No, toisaalta asetelma muuten skulaa, päähenkilömme ahdinko ja ärsyyntyminen on toteutettu toimivasti.
– Hotellikohtauksen erektio-ongelma kollegiaalisissa panopuuhissa: Kaveri kampeaa sängylle kengät jalassa ja reuhtoo lerpaketta penetraatioon sepaluksen raosta housut peffanpaikkeilla. Olenko nähnyt tällaisen tilannekliseen elokuvissa sata kertaa? – En, vaan tuhat. Ei ihme, jos erektio ei onnistu, onhan se sepaluksen hinkatessa hankalaa kenelle tahansa. Mutta pinttynyt panomies kyllä hoitaisi hommat fiksummin tuossakin tilanteessa. Mutta kun elokuvan onkin tarkoitus alleviivata, että nyt ihmissuhteen uhatessa kaveri taantuukin housut kintussa yllätetyksi teinipojaksi, joka koettaa touhottaa neitsyydestään eroon. Ei toimi, ei vakuuta.
– Turpiinsaanti ja sitä edeltävä ravintolakohtaus: Päädytään köyhimpien elokuvallisten kliseiden pariin. Kaveri puhuu härskejä tiskille osuneelle nätille nuorelle tytölle, joka on silmät ymmyrkäisinä valmis niitä kuuntelemaan (no, mutta, onhan se nyt toki nouseva filmitähti Fassbender, ei sellaista joka päivä bilisbaarissa näe…), hivelee tytön jalkoväliä ja imee sormiaan, kunnes, oho oho, bilispöydiltä tiskille tulee melkoinen muskelikaljukarju hakemaan tyttöään veks. Eikä jätä siihen vaan seuraa tietysti takakujalle ja muksii sankarimme. (Jolle, onneksi, jää vain yksi kuvauksellisen kaunis haava ja arpi poskeen, huh sentään.)
– Mutta sitten, ohhoh toiseen potenssiin, kadun toissa puolen vastapäätä seisookin kunnon isohomo, Tom of Finland -nahkakundi. Kun häntä seuraa jykevästä teräsovesta sisätiloihin, siellä onkin ihan b-luokan seksploitaatiofilkan darkroom-meininki menossa, ja vielä kerran ohhoh, siellä isohomo jo odottaakin, jotta pääsee antamaan imutuksen sankarillemme. (Ilmeisesti anaalineitsyydessä tai Fassbenderin aktiivisessa imuroolissa meni elokuvan rankkuusraja.) Voisi todellisuudessa kestää jokusen päivän nettihakuja NYKissäkin löytää moinen homopromiskuiteetin temppeli komeine urhoineen, eikä sinne ihan suoraan katutasosta avoimesta ovesta varmaan silloinkaan käveltäisi. (Tai mistäs minä tiedän.) No, ehkä päähenkilömme oli juuri tuollaisen nettiselvityksen tehnyt pohjiksi ja ehkä hän tiesi tulla paikkaan ja juuri tuohon aikaan jne. Mutta ei se edeltävien tapahtumien päälle kyllä siltä vaikuttanut.
– No sitten sankarimme palauttaa heteroseksuaalisuutensa heti perään, ja mitenkäs muuten kuin kliseisesti kahden tytön kanssa samalla kertaa, ja tuollainenkin fanttasia järjestyy hätsynpikaa yhdellä puhelinsoitolla keskellä yötä. (Vaikka voisi taas tylsässä todellisuudessamme kuvitella, että NYKissäkin joutuu muutaman päivän tsekkailemaan, soittelemaan ja varailemaan, jotta saa nätin ilotyttöparin panoseuraukseen.)
– Nyt siis sankarillamme hommat ns. luistaa, kanki stondaa ja jänniä seksikokemuksia kertyy. Tosin katse on jo perin ahdistunut kuin itsensä loppuunjuosseella koiralla kahta tyttöä jyystäessä, mutta onhan se raskasta puuhaa, tuollaisen yön päälle eritoten. (No, olen toki epäreilu, ahdingon kuvaus onnistuu ohjaajalta ja Fassbenderilta hyvin.) Mutta sitten, kotimatkalla metrojuna pysähtyy kun joku on hypännyt sen alle. Hälytys, hälytys. Siitäkös sankarimme muistaa siskonsa ja tämän anelevat soitot, joihin ei ole tylyyttään vastannut, omatunto jytistää ja juoksujalkaa kipittää kotiin, jossa sisko onkin, järkytys järkytys, ranteensa viiltäneenä vessassa. Miten tuo metroenne nyt sattuikin noin osuvan elokuvallisesti kohdalle. Sairaalaan kumminkin keretään ajoissa, huh sentään vielä yhden kerran.
Muuta epäuskottavaa & kliseistä:
– Fassbenderin päähenkilön huikea vartalo ilman kuntosaliharjoittelua. Kerran hänet nähdään lenkkeilemässä, mutta tuollaisen superviritetyn minirasvaprosenttisen urheilijavartalon aikaansaaminen ja ylläpito vaatii päivittäistä saliharjoittelua & lisäaineet (= steroidit tai testot). Muutenkin arkielämän merkkien puuttuminen hiukan tökkii vaikka kuinka tiedostaisi, että elokuva haluaa antaa kuvan kliinisestä ja käpertyneestä elämästä addiktion kanssa.
– Kondomien puuttuminen: yhdessäkään panokohtauksessa ei vilahda kumia. Jenkkiläisen ylemmän keskiluokan terveysfanatismin aikana paljaalla paneminen jos mikä on täysin epäuskottavaa. (Kaiken lisäksi elokuvassa korostetaan Fassbenderin ruumiin ylivirittyneisyyttä ja jopa neuroottista hygieniaa, jälkimmäistä mm. työpaikan vessakohtauksessa, joten tässä skenessä kondomittomuus on sitäkin epäuskottavampaa.) Jopa manhattanilaiskollegat keskenään ovat aikeissa (heti toisilla treffeillään) harrastaa seksiä kondomitta.

Ei tämmöinen voi mennä läpi yhteenkään vähänkään kriittiseen katsojaan. Jaa mutta, meneehän se. Ehkä kukaan ei nykyään jaksa vaatia varsinaista realistisuutta edes realistisuutta tavoittelevilta elokuvilta. Ja tätä on jopa luonnehdittu “inhorealistiseksi” tai “naturalistiseksi” – vaikka onhan tämä nyt monin osin valtavirtaelokuvien näennäisrealismia tavanomaisimmillaan.

Elokuvassa on siis tehty aivan liian paljon kompromisseja uskottavuuden kanssa. Tarkasti katsoen Shamessa on koko joukko muista elokuvista tuttuja kliseitä, ja jos kuvittelee saman tarinan kehnomman ja tavanomaisemman ohjaajan toteuttamaksi, voi saada mielikuvia siitä, millaiseen tökeryyteen olisi voitu vajota saman käsikirjoituksen toteutuksissa. McQueenin tyyli ja näkemys sekä Fassbenderin näyttelijyys pelastavat elokuvan, mutta vain puoliksi: huolellisemmin pohdittu tarinankuljetus ja uskottavammat kohtaukset olisivat tehneet tästä yhden vuoden parhaista filkoista. Heikkous on valitettavaa, koska elokuva olisi voinut olla toteutukseltaan aivan yhtä tehokas ilman yksinkertaistuksia, kliseitä ja alleviivauksia. Liian paljon elokuvan kohtaukset ja kerronta seurailevat siis elokuvatodellisuuden sisäisiä konventioita – ts. tapahtumakulut ja todellisuuden esittämisen tavat on omaksuttu pikemmin toisista elokuvista kuin psyko-sosio-seksuaalisesta todellisuudesta itsestään sitä tarkkaan valaisemalla. Valtavirran elokuvakerronta, elokuvatuotantotodellisuuden sisäsiittoisuus ja itseriittoisuus on niin vahvaa, että hyvätkin ohjaajat sortuvat toteuttamaan kohtauksiaan kliseisesti toisten elokuvien tuottamien mielikuvien varassa, ajattelematta loppuun saakka sitä, miten asiat todella tapahtuisivat. Joku voi tietysti väittää, että tämä on ollut McQueenin tarkoituskin, että elokuva kommentoi toisia elokuvia siinä missä aihettaankin, mutta tässä tapauksessa en suostu uskomaan tuohon ongelmien poisselitysyritykseen. Tämän piikittelyn jälkeen on lopuksi pakko kuitenkin korostaa, etten olisi vaivautunut erittelemään (sic) noita kliseitä, ellen olisi myös pitänyt elokuvasta. Siksi ne häiritsivät, siksi tuntui tavallistakin ärsyttävämmältä, että kliseisiin sorruttiin, kun eväitä olisi ollut enempäänkin.

*

De battre mon coeur s’est arrêté / The Beat that My Heart Skipped / Kun sydän lakkaa lyömästä 2005 (Audiard)
http://www.imdb.com/title/tt0411270/
+(+) Käsikirjoittajana jo 80-luvun alussa aloittanut ja useita ohjaustöitäkin aiemmin tehnyt Audiard löi itsensä kunnolla läpi vasta kahdella viime vuosien elokuvallaan, joista tämän näin nyt ensi kerran ja uudempi, Profeetta (http://www.imdb.com/title/tt1235166/), odottaa vielä hyllyssä tsekkaamistaan. Niin tämä kuin etenkin Profeetta ovat saaneet kriitikoilta suitsutusta, eikä yleisönsuosiokaan ole huonoa ollut. Kumpainenkin elokuva seuraa nuorehkoa miestä harhailemassa paitsi rikoksen poluilla myös moraalisen hyvän ja pahan rajamailla.

Kun sydän lakkaa lyömästä pohjautuu 70-luvun lopun jenkkielokuvaan Fingers (Murhan sävel, http://www.imdb.com/title/tt0077549/), jossa pääroolin teki tuolloin nelikymppinen Harvey Keitel. En ole sitä nähnyt, mutta Keitel-diggarinakin kehtaan epäillä, että Romain Duris on kolmikymppisenä roolissaan parempi ja ainakin iältään siihen paremmin istuva. Duris on erinomainen isänsä ja äitinsä radikaalisti erilaisten elämänperintöjen välissä huojuvana, viimeiseen käänteentekevään tilaisuuteensa tarttuvana nuorena miehenä, samoin erinomainen on Niels Arestrup hänen isänään. Ilman näitä kahta elokuvaa ei olisi, niin vahvasti tarina tukeutuu näyttelijäsuoritusten uskottavuuteen. Elokuvassa on oikeastaan ns. kaikki kunnossa ja mielellään sitä suosittelee kaikille fiksusta ja realistisesta henkilödraamasta kiinnostuneille. Siitä huolimatta en saanut tästä sellaisia erityisiä kicksejä, jotka olisivat kannustaneet katsomaan heti perään myös Profeetan.

*

Fata Morgana 1971 (Herzog)
http://www.imdb.com/title/tt0067085/
(++) Mitä Herzog on kertonut elokuvan olevan: Science fictionia alieneista planeettaamme tutkimassa. Hallusinaatiota ja fantasmoita. Imdb:n genreluokittelussa tämä onkin merkitty draamaksi ja sci-fiksi.

Mitä katsoja näkee ja kuulee: Kuvia Sahelin ja Saharan aavikoista, lapsista ja aikuisista, köyhyydestä, eläimistä, aavikolle kuihtuneista eläimenraadoista ja hylätystä teknologiasta, aavikon fata morganeista eli kangastuksista, ääliöistä esittelemässä eläimiä suojalasit päässään tai sukelluspuku päällä, hyvinvoivista perheistä pöllöilemässä hiekkakuopalla ja niin edelleen. Elokuva alkaa useilla toistuvilla upeavärisillä kuvilla suurista matkustajalentokoneista laskeutumassa lentokentälle kuumuuden väreillessä. Sisältää kolme osaa: Luominen, Paratiisi ja Kulta-aika. Ensimmäisen taustalla kuullaan kuuluisan kriitikon Lotte Eisnerin lukevan mayojen Popol vuh -eeposta, toisten taustalla Herzog lukee kuvia vasten sarkastisilta vaikuttavia ajatusfragmentteja (ilmeisesti omaa tekstiään). (Eisner on muuten se henkilö, jonka sairasvuoteelle Pariisiin Herzog teki Münchenista kuuluisan kävelynsä, jonka pohjalta kirjoitti kirjan Jäinen matka.) Musiikkina soi mm. Händelia ja Mozartia sekä tuolloin tuoreita Leonard Cohenin esikoislevyn piisejä.

Mitä todella tapahtui: Herzog lensi pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa kuvaaja Jörg Schmidt-Reitweinin ja muun kuvausryhmän kanssa Afrikkaan ilmeisesti ilman mitään erityisiä käsikirjoituksia tai kuvaussuunnitelmia, aikomuksenaan päästä mahdollisimman moniin syrjäisiin paikkoihin ja kuvata, mitä eteen sattuu. Kamerat selvästi kaivettiin esiin heti saapumiskentällä, siitä nuo elokuvan aloittavat kauniit ja kangastuksenomaiset kuvat laskeutuvista lentokoneista. (Jotka kuuman ilman väreilyssä ja ovelasta kulmasta kuvattuina tosiaankin näyttävät melkein kohtisuoraan laskeutuvilta ufoilta.) Kuvausryhmän kiertomatka tiettömillä rajamailla johdatti useaan eri valtioon, matkan aikana jouduttiin mm. poliisien pahoinpitelemänä putkaan ja Herzog sai vakavan tartunnan bilharzia-loistaudista. Elokuvantekeminen päättyi siihen, että rajanylitysyrityksen yhteydessä viranomaiset takavarikoivat kuvauskaluston ja porukka lensi kotiin. Materiaalia täydennettiin Herzogin muissa projekteissaan ennen tai myöhemmin käyttämillä katkelmilla.

Alien-metatarina on oikeastaan avain Herzogin omaan työhön. Juuri Herzog itse kuvausryhmineen on kuin avaruudesta vierailulle tullut tutkijajoukko, joka dokumentoi planeetan elämää. Ja sama eetos on ollut Herzogille tyypillinen muutenkin: luonnon ja ihmisen (ja luonnon & ihmisen yhteisolon tai yhteentörmäyksen) kuvaaminen ihmettelevästä ja ennakkoluulottomasta perspektiivistä. Enemmän kuin tarinankertoja Herzog on kyselijä, dokumentaristi, joka on kiinnostunut siitä, mitä todella tapahtuu ja mitä todellisuudessa on – ja mitä omituisempana, sen parempi. Tällä asenteella päätyy erikoisiin paikkoihin: en usko tämän elokuvan valmistumisaikaan olleen saatavilla juurikaan muita vastaavia yhtä vahvoja dokumentaarisia kuvia Sahelin ja Saharan reunamien hökkelikylistä, aavikolle kuivuneista raadoista ja ruostumaan jääneistä autoista, lentokoneista ja muista raskaista laitteista. Ja näiden lyöminen yhteen lavastettujen osioiden ja ääniraidan kanssa on tuottanut yhden Herzogin omituisimmista teoksista.

Olennaisin kysymys tietysti kuuluu: mitä katsoja itse kokee lopulta nähneensä. Itse näin suorastaan pessimististä tai ainakin surumielistä sivilisaatiokommentaaria, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, luonnon äärettömyyttä, ihmisen absurdiutta. Vääjäämättä tuli myös mieleen, että elokuva on varmasti ollut yksi esikuva Reggion Koyaanisqatsille. On turha arvioida, onko elokuva hyvä jollakin konventionaalisella mittapuulla, mutta hiton kiinnostavaksi katsottavaksi sen enimmäkseen koin. Mutta on eri asia, moniko jaksaa tätä katsella.

Herzog-faneille tämä on pakollista ja kiehtovaa nähtävää, mutta yhtä lämpimästi suositeltavissa kaikille elokuvataiteen historiasta vakavasti (tai miksei humoristisestikin) kiinnostuneille. Katselin elokuvan myös dvd:n kommenttiraidan kanssa, mikä mukavasti vielä toisella kierteellä avarsi nähtyä. Seuraavassa lyhyessä kommentaarissa on monta osuvaa pointtia, jotka tiivistävät joitain omiakin tuntemuksiani: http://www.ruthlessreviews.com/1452/fata-morgana/ Herzogin ironiattomuudesta olen tosin osin eri mieltä. Ehkei ironiaa termin varsinaisessa merkityksessä, mutta huumoria elokuvaan mahtuu, sillä on mahdoton ajatella joitain elementeistä (tyypiltä toiselle siirtyvät omituiset suojalasit yhtenä esimerkkinä) muussa kuin puolikomediallisessa valossa. Tämä ei mitenkään toisaalta vähennä monien kohtausten suorastaan lohdutonta surumielisyyttä.

*

Kick-ass 2010 (Vaughn)
http://www.imdb.com/title/tt1250777/
+ Paraatiesimerkki elokuvasta, joka uppoaa täysillä niihin, joihin se uppoaa, mutta herättänee vastaavasti (ja varmasti useammissa) inhoa tai ihmetystä. Mutta en lukeudu noista joukoista mihinkään. Kohtuullisen viihdyttävä pätkä, muttei sen enempää. Ei tietenkään tarvitsekaan. Omassa lajissaan taitavasti tehty. Tosin on väärin puhua mistään “omasta” lajista, koska sellaista ei ole, vaan koko juju on lajityyppien parodisessa hämmentämisessä. Kuten muuallakin on samaan tapaan tiivistetty, elokuva on sekoitus, jonka ainekset itse listaisin seuraavasti: supersankarinegatiivit + supersankariparodiat + teininörttikomediat + Bad Taste + jenkkihipsterstilistiikka + Nolan-Fincher-Tarantino -tyyppinen sliipattu toimintaelokuvaestetiikka.

Ensinnä mainittu eli supersankarigenren synkistelevä kääntöpuoli on tullut tietysti tutuksi jo monesta sarja- ja elokuvayhteydestä. Goottihenkisen sankarisynkistelyn yhtenä varhaisempana elokuvallisena ilmaantumisena muistan aina The Crown (http://www.imdb.com/title/tt0109506/), jota nykynuoriso ei enää niin hyvin tunnista, vaikkei se kovin kaukana olekaan. Jo syntyessään kulttiauran saaneen elokuvan maineen naulitsi pääosaa esittäneen Brandon Leen (Brucen pojan) kuolema kuvauksissa. Sittemmin on tullut tietysti muita synkeitä ritareita ja Frank Millerin ja Alan Mooren sarjakuvien elokuvaversioita. Elokuvissa tähän genreen kuuluu populaarin (ja sopivasti synkän tai sovinnaisesti rajun) hardrockmusiikin säestämää actionia (esim. The Crown soundtrack oli yhtä suosittu kuin elokuva itse). Niinpä elokuvatkin vaikuttavat välillä 90-luvun alun musiikkivideoestetiikan istutuksilta toimintadraaman kehyksiin.

Supersankarigenren synkempään puoleen varhaisemmissa sarjakuvissa en kuitenkaan ensi kertaa törmännyt missään edellämainituista vaan nykyään niitä harvemmin muistetussa Judge Dreddissä, jota on ilmestynyt peräti jo vuodesta 1977 alkaen brittiläisessä sarjakuvajulkaisussa 2000 AD. Dreddin nihilismi selvästi edelsi Batmanin synkkää käännettä Millerin kynäilyissä. Suomeksikin Dreddia julkaistiin jo pari vuotta ennen (1984–85) kuin Frank Millerin yön ritari sai suomenkielisen muodon (1987). Mutta Kick-assistähän tässä piti kirjoittaa. No, tähän sinänsä tuttuun nihilistiseen kuvastoon ja populaarikulttuurin sankarikaavojen eksploitaation asetelmaan Kick-ass lyö päälle tahallisen alamittaista teinihuumoria, tarkoituksellisen yliroisia mutta samalla viimeisen päälle estetisoitua väkivaltaa ja absurdia yleisvirettä. Tuo on varmasti monien mielestä winning combination. Mutta huonoa makua, kökköhuumoria ja raakaa vitsiväkivaltaa kaihtamattomat ainekset saanevat monet puolestaan inhoamaan tätä. En ole selvästikään parasta kohderyhmää, koska elokuva ei pudonnut minulle lainkaan niin innostavasti kuin näyttää pudonneen monille itseäni nuoremmille kommentoijille. (Ja näin siis siitä huolimatta, että olen juuri sitä sukupolvea, joka ehti ensimmäisessä aallossa nauttia supersankarigenren synkistelykäänteen herkullisuudesta.) Tykkää kuka tykkää, mutten itse jaksaisi missään tapauksessa katsoa toiseen kertaan, siksi vain yksi plussa.

*

Creation (Amiel)
http://www.imdb.com/title/tt0974014/
+ Charles Darwinin elämästä kertova, hyvin tehty & näytelty filkka, joka kuitenkin jää puolivillaiseksi. Biografisessa elokuvassa harvinainen kerronnan ajallinen hyppely on saatu toimimaan, ja se pilkkoo onnistuneesti kaavamaista rakennetta, joihin henkilöhistorialliset kuvaukset usein kompastuvat. Toisiaan seuraavat kohtaukset voivat olla aivan eri vaiheista Darwinin elämää, eikä niiden järjestys ole kronologinen. Perässä pysyminen ei silti ole vaikeaa.

Mutta muuten jää toivomisen varaa. Tosin syyt, joiden vuoksi en tähän tykästynyt, saattavat olla samoja, joiden vuoksi joku muu juuri pitää tästä. Minua häiritsi liiallinen alleviivaavuus  sekä juonessa, jännitteissä että kohtausten toteutuksessa. Lähes jokaisella kohtauksella on esim. “merkityksensä”: alusta alkaen kukin niistä ikään kuin nostaa esiin ja havainnollistaa jotain aspektia perinnöllisyydessä ja lisääntymisessä, lajin variaatioissa, kehityksessä, “luonnon” itsensä eri ilmenemismuodoissa, evoluution ja kristinuskon törmäyksessä ja niin edelleen. Ajatuksia (yksinkertaistettuja ajatuksia) koetetaan siis “kuvittaa” vähän turhan innokkaasti. Makuuni olisi riittänyt vähempi alleviivaaminen. Mutta tämä kohtausten symbolinen peli ei sinänsä ole vielä elokuvaa heikentävä piirre, sillä on myönnettävä, että se välillä toimiikin. Sen sijaan temaattinen keskittyminen on puuduttavaa: aatteiden tasolla jäädään junnaamaan lähes yksinomaan luominen–evoluutio ja tiede–kristinusko -vastakkaisuuksiin, ja Darwinin elämässä keskitytään melkein pelkästään hänen tyttärensä kuolemaan ja sen aiheuttamaan ahdistukseen. (Mikä tosin selittyy sillä, että elokuva pohjautuu Randal Keynesin elämäkertaan Annie’s Box, jonka draamalliseksi keskiöksi tytär Annie on otettu.)

Eniten jäin kaipaamaan tieteellisen työn kuvausta. Darwinia ei tässä nähdä oikeastaan yhdessäkään tieteellisessä tapaamisessa tai tilaisuudessa, ei juurikaan tekemässä tutkimuksiaan, ei kuvata hänen ajatteluaan tai maailmankuvaansa tarkemmin tieteellisen toiminnan kautta, eikä loppujen lopuksi minusta opita oikeastaan paljon mitään Darwinin todellisesta historiallisesta henkilöstä ja toiminnasta. Psykodraama tyttären menettämisestä ja metafyysinen draama Jumalasta vs. evoluutio pyöritetään liiallisella toistolla yhä uudelleen pintaan. (Jää myös tunne, että ihmisten psykologia on melkein modernia, Darwin on tehty vähän turhan helposti ymmärrettäväksi, kuin aikalaiseksemme. Todellisuudessa lapsen kuolema tuona aikana oli niin tavallinen tapahtuma, että tuskin olisi riittänyt kovinkaan monen nyrjäyttämiseen henkisesti sijoiltaan. Mutta mikäpä tästä olen kommentoimaan kun en ole yhtään Darwin-elämäkertaa lukenut.)

Mutta on se perkeleen ihme, ettei edes tämä tullut Suomessa teatterilevitykseen. Olisihan tämä nyt taatusti sen verran yleisöä kerännyt, että riittäisi. Elokuva on rakennettu kärjekkäiden jännitteiden ja yksinkertaistuksien varaan, joten yleisöltä ei vaadita mitään erityistä ponnistusta. Ja englantia puhutaan, mikä tuntuu nykyään olevan monille keskeinen kynnyskysymys. Epookki on ainakin ulkoisesti hyvin toteutettu, ja siitähän porukka aina tykkää, eikö. Tekninen toteutus on laadukasta, monet kohtaukset hyvinkin komeita. Mikä siis piti poissa teattereista? Vaikuttaa siltä, että kohta Suomessa ei kai näytetä enää edes brittiläisiä elokuvia teattereissa, sama se miten isolla rahalla tehtyjä, jollei niissä ole isoa jenkkifirmaa tuottamassa ja levittämässä ja mainostamassa ja promotoimassa levittäjätahoja. Pipo silmille ja päin puuta, hyvää yötä elokuvakulttuurille.

*

An American in Paris / Pariisin lumoissa (Minelli)
http://www.imdb.com/title/tt0043278/
++ Katselin pois kuleksimasta kun sattui TCM-kanavalta eräänä sunnuntaina tulemaan television aukaistessani. En ollut nähnyt sitten 90-luvun. Ja hienostihan tässä edelleen vedettiin, tietysti. Toinen kahdesta erinomaisesta Vincente Minellin ja Gene Kellyn yhteismusikaalista. (Toinen, Brigadoon http://www.imdb.com/title/tt0046807/, on muistoissani vähintään yhtä hyvä, mutta siinä muistikuvassa voi olla vähän kultaustakin.)

*

Jour de fête / Lystikäs kirjeenkantaja 1949 (Tati)
http://www.imdb.com/title/tt0040497/
(+) Jacques Tatin esikoispitkä. Tähän versioon oli restauroitu värit vuonna 1995, olen nähnyt alkuperäisen mustavalkoisena joskus 80-luvulla. Aika oli kyllä vähän kullannut sitäkin muistoa. Kestää aikansa, ennen kuin Tati pääsee tässä kunnolla vauhtiin, mutta sen jälkeen meno on parhaimmillaan mainiota. Katselin aluksi vuoron perään omistamaltani dvd:ltä ja Ylen lähetyksestä, koska koetin vertailla, kummassa on parempi restauroidun filmin digitoinnin laatu. Melko heikko oli kummassakin, tietysti siksi, että alkuperäinen filmi on ollut jo varsin kulunut, mutta vauhdin kasvaessa senkin ongelman unohti. Dvd:ltä löytyi myös hiukan varhaisempi hilpeä lyhäri, Kirjeenkantajan koulu (http://www.imdb.com/title/tt0040019/).

Muistan Tatin erinomaisen hyvin aina siitä, että luin 80-luvun puolivälistä eteenpäin isovanhemmilleni tullutta Katso-lehteä viikoittain tarkasti kannesta kanteen: Tati oli yksi tuolloisten (oletettavastikin nuorten ja innokkaiden) elokuvakriitikoiden Antti Lindqvistin ja Arto Pajukallion suosikeista, joten esim. termi gag (http://en.wikipedia.org/wiki/Visual_gag) tuli hyvin tutuksi yhtenä Tatin elokuvien keskeisenä piirteenä, ennen kuin edes kunnolla tajusin mitä se tarkoittaa. Sanottakoon tässä yhteydessä siis lämmin kiitos molemmille, noita peruja on elokuvaharrastukseni alku ja parivaljakon tuolloisilla leffa-arvosteluilla oli siinä merkittävä osansa. Tämä palasi mieleen kun Hesarin elokuvasivulla Pajukallio pisti tälle viisi tähteä, kuten osasin odottaakin. Sen sijaan seuraavassa kommentoimalleni elokuvalle hän tarjosi kolmea tähteä. Käänteisesti mentiin Nyt-liitteen nykyiset elokuvakatsaukset kirjoittavan Ilja Rautsin arviossa: kolme tälle ja viisi seuraavalle. Harvinaisen selvä kuva sukupolvierosta. Enkä ole kummankaan kanssa samaa mieltä, olen kai sitten jotain keskisukupolvea tässä asetelmassa.

*

Watchmen 2009 (Snyder)
http://www.imdb.com/title/tt0409459/
+ Kirjoitin yllä Kick-assin kohdalla supersankarisarja- ja elokuvagenren “vakavasta” käänteestä. Sarjakuvan synkännihilistisistä supersankariformaatin uusversioinneista kaikkein ylistetyin on ollut juuri brittiläisen Alan Mooren sarjakuvaromaani Watchmen (1986–1987, suom. Vartijat vasta 2006). En ole eri mieltä tästä, Watchmenin nimeäisin itsekin merkittävimmäksi lajityypin lukukokemuksekseni. Minun kirjauksissani Moore on päätä pidempi Frank Milleria.

Mutta on kerta kaikkiaan omituista, että saman arvostuksen ja ylistyksen kohteeksi on päässyt myös tämä Zack Snyderin ohjaama melko keskinkertainen elokuva. Olisin voinut vannoa, että mikä tahansa elokuvaversio juuri tästä teoksesta saa osakseen skeptisen ja kylmän vastaanoton, mutta on käynyt päinvastoin. En osaa selittää tätä. Olen alkanut epäillä, että tälle olisi inhimillinen selitys juuri tuon ikäkausi/sukupolvi-asetelman kautta: ne, jotka olivat aikanaan liian nuoria päästäkseen kiinni Watchmenin alkuperäiseen valtaisaan kulttimaineeseen sarjakuvaromaanina, ovat halunneet ottaa omansa takaisin elokuvan kautta.

Oma katsomiskokemukseni osoitti kuitenkin aivan päinvastaiseen suuntaan. Minusta juuri tämä yritys todisti taas kerran, että mikä sarjakuvana toimii, ei yleensä toimi elokuvana, ainakaan jos sarjakuvassa on ollut kunnianhimoista yritystä sarjakuvailmaisun rajojen kokeilemiseen ja uudistamiseen. Millerin simppelimmät sarjakuvaromaanit ovat taipuneet filmeiksi helpommin (ja juuri Snyder ohjasi 300:n elokuvaversion). Tätä katsellessa alkoi jopa miettiä Mooren sarjakuvankin laatua: Oliko se tosiaan sisällöltään näin suppea ja naiivikin elokuvaksi pelkistettynä? Missä oli muistojeni moniselitteisyys? Missä pohdiskelevuus, avoimuus? Täytyy kai lukea romaani uudelleen. Oireellista on, että kaikissa elokuvaa kehuvissa arvioissa puhutaan sen syvällisyydestä, mutta yhdessäkään niistä ei oikein osata sittenkään ilmaista, missä se syvyys piilee. Mooren sarjakuvan alkuperäiseen ilmestymisaikaan oli uutta ja oivaltavaa viedä perinteisesti puhtoiseen supersankarigenreen kontrafaktuaalinen historia, kylmän sodan synnyttämä pessimismi ja salaliittoteorioiden nihilismi, poliittisen kyynisyyden läpivalaisu ja muut tarinan perusainekset, mutta nyt pari vuosikymmentä myöhemmin kuka tahansa teini osaa tuottaa samat aihelmat, joten kovin syvälliseksi tai omaperäiseksi niiden maalaamaa maailmankuvaa ei voi enää kutsua. Mooren sarjakuvassa tämä ei niinkään haittaa, sillä joka tapauksessa olennaisten efektien tuottajana säilyy aina erityinen graafinen ilmaisutapa, johon Snyderin elokuva ei puolestaan yllä. Sinänsä elokuva on omassa tyylilajissaan enimmäkseen erinomainen, muttei millään tavalla uutta luova. Ja jotkin tehokeinot (kuten hidastukset) alkavat vähitellen rasittaa. Elokuvasta puuttuu sarjakuvan ilmaisullinen monitasoisuus täysin, sillä Snyder ei ole edes yrittänyt korvata sitä millään elokuvailmaisun omilla keinoilla.

Kokonaisuus ei toimi muutenkaan. Puuduttavat selittelyt, jaanaavat takaumat on katsottu välttämättömiksi, jotta katsojille saadaan selitetyksi hahmojen taustat. Varma merkki elokuvan tarinankuljetuksen kehnoudesta on aina se, että henkilöhahmot selittävät toisilleen asioita, jotka kaiken järjen mukaan entuudestaan täysin tietävät – mutta kun käsikirjoittaja ei ole keksinyt muuta tapaa tehdä näitä näennäisesti tarpeellisia seikkoja tiettäväksi katsojalle. Mutta mihin selittelyjä tarvitaan, kun näillä taustoituksilla ei loppujen lopuksi kyetä tai ehditä kehittämään mitään kunnollista henkilödraamaa. Ja kaikesta selittämisestä huolimatta sarjakuvaa entuudestaan tuntemattomille touhu jäänee melko etäiseksi ja ehkä jopa sekavaksi tai lapselliseksi (riippuen siitä, kuinka paljon saa langoista ja vihjeistä kiinni). Jotkin seikat jäävät varmasti myös käsittämättömiksi: en esim. usko, että satunnainen katsoja tajuaa lainkaan tarinassa alkujaan hyvin keskeistä ulottuvuutta sankarihahmojen puutteellisuudesta ja ei-kaikkivoipuudesta, sillä toimintakohtauksissa heidät on elokuvassa esitetty äärimmäisen kyvykkäinä, nopeina ja ylivertaisina nyrkinheiluttajina.

Kaiken päälle tilanteisiin, eleisiin, ilmeisiin, repliikkeihin on kohtauksissa pesiytynyt runsaasti kliseitä, joista tietysti osa voi olla (ja myötäsukaisessa tulkinnassa tietysti onkin) tarkoituksellista ja ironista genrepiirteiden hyväksikäyttöä ja kommentointia. Eikä lienekään epäilystä etteivätkö esimerkiksi ultrakliseiset musiikkivalinnat (Wagnerin Valkyyriat, Hendrixin All along the Watchtower, Glassin Koyaanisqatsin osio, Nenan 99 Luftballoons, Simon & Garfunkelin Sound of Silence, Nat King Colen Unforgettable tai sankarimuhinoinnin taustaksi vetäisty Cohenin Hallelujah) olisi tietoisen imeliä tai muuten korneja omilla kohdillaan. Mutta samalla tavalla elokuvaan ihastuneiden kommentaattoreiden teksteissä tyypillisesti muutenkin selitetään mahdolliset heikkoudet pois: kun fiksu katsoja on halunnut pelastaa elokuvan ontuvia osia sisälle ylistävään tulkintakehykseen, on tietysti ollut tarpeen selittää mahdolliset typeryydet “ironiaksi”. Itse en ole alkuunkaan noin varma tuosta asiasta. Niin tai näin, pääkokemukseksi jäi joka tapauksessa se, että elokuvan visuaalinen kiinnostavuus lupasi hyvää alkuteksteissä, mutta ainoastaan taantui mitä pidemmälle ehdittiin, ja elokuvan draamallinen vahvuus samoin ainoastaan heikkeni alkujaksosta ja Koomikon kuolemasta eteenpäin.

Alan Moore on itse ollut torjuva kaikkia sarjakuviensa filmatisointeja kohtaan, ja ymmärrettävistä syistä juuri sitä mieltä, että sarjakuvassa voi rakentaa graafisen formaatin ansiosta asetelmia, joihin elokuva ei kykene. Annetaan siis Moorelle viimeinen sana: “Moore said that with “Watchmen,” he told the epic tale of a large number of characters over decades of history with “a range of techniques” that cannot be translated to the movie screen, among them the “book within a book” technique, which took readers through a second, interior story as well as documents and the writings of characters. He also said he was offended by the amount of money and resources that go into the Hollywood projects. “They take an idea, bowdlerize it, blow it up, make it infantile and spend $100 million to give people a brief escape from their boring and often demeaning lives at work. It’s obscene and it’s offensive. This is not the culture I signed up for. I’m sure I sound like Bobby Fischer talking about chess.“
(http://herocomplex.latimes.com/2008/09/18/alan-moore-on-w/)

*

Taalat taskuun Dick & Jane / Fun With Dick & Jane 2005 (Parisot)
http://www.imdb.com/title/tt0369441/
– Shakkia pelatessa toisella silmällä katsottu ö-luokan  uusintaversio vuoden 1977 satiirista. Paljon tämän väkinäisemmäksi ei komedia voi päästä. Yhdessä kohtauksessa vähän naurahtelin. Edes keskinkertaiseen satiiriin ei ylletä, melkein pelkästään Jim Carreyn naamanvääntelyllä ja fyysisellä kohelluksella mennään, mikä tuskin oli alkuperäinen tarkoitus. Eräänlainen yritys esittää korporaatiokritiikkiä Enron-skandaalin jälkimainingeissa, mutta sekin epäonnistuu kohelluksen ja vastenmielisen asenteellisuuden viedessä huomion ja kääntäessä pilkan toisinaan pikemmin köyhiä ihmisiä, heidän hyväksikäyttöään ja selviytymiskeinojaan kohtaan. Vaikea käsittää, miten tällaisen tekemiseen voi saada uppoamaan 100 miljoonaa dollaria! Vielä vaikeampi käsittää, miten tällainen voi tuoda nuo rahat takaisin!! Elokuvan yhtenä tuottajanakin toimineen Carreyn tienesti ylsi pariinkymmeneen miljoonaan, jonka hänelle lapioivat yhteistyöllään ne katsojat, jotka tämän teattereihin menivät katsomaan. Carrey sai sentään naurut matkalla pankkiin.

*

Iklimker / Climates 2006 (Ceylan)
http://www.imdb.com/title/tt0498097/
(+) Toisin kuin aiemmin näkemäni Ceylanin elokuvat, tämä ei jää mieleen kiertelemään vaan pikemmin varsin etäiseksi, jopa yhdentekeväksi katsomiskokemukseksi. Vaikea sanoa mistä täsmälleen kiikastaa. Ehkä kuvauksen kohde on ollut elokuvaa tehtäessä liian lähellä, sillä Ceylan näyttelee puolisoineen pääosia tarinassa, joka kertoo pariskunnan erosta. Ceylanin oma henkilöhahmo on kuvattu perin epämiellyttäväksi jampaksi, eikä aivan täydellinen ole Ebru Ceylanin näyttelemä puolisokaan. Jälleen tulee mieleen, miten tutulta Ceylanin kuvaama turkkilaisuus näyttää Suomesta katsoen: vähäinen dialogi ja monet sosiaalisten tilanteiden hiljaiset hetket, sosiaalinen kömpelyys, jopa talvinen maisema ja lumi, jota Ceylan hyvin usein elokuvissaan käyttää, luovat vahvaa tunnistettavuutta. Ceylanilla on myös valokuvaajan koulutus ja elokuvan dvd:ltä löytyy joukko komeita otoksia, joita Ceylan elokuvan kuvausten aikana otti. Ks. Ceylanin kotisivujen valokuvaus-osio ja galleria: http://www.nuribilgeceylan.com/ (Ks. http://www.nuribilgeceylan.com/photography/turkeycinemascope1.php?sid=1, osa Turkey cinemascopen kuvista on elokuvan kuvauspaikoilta.)

*

Cave of Forgotten Dreams 2010 (Herzog)
http://www.imdb.com/title/tt1664894/
+ Werner Herzogin ura on erittäin tuottelias, erikoinen ja epätasainen. Parhaiten hänet tunnetaan 70- ja 80-luvun yhteistöistään Klaus Kinskin kanssa. (Siitä erinomaisena muistutuksena Ylen alkuvuodesta taas kerran näyttämä Herzogin dokumentti Kinskistä, http://www.imdb.com/title/tt0200849/.) Ehkä monikaan ei kuitenkaan tiedä, että Herzog on ollut myöhemminkin erittäin aktiivinen, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on dokumentteja. Niin myös tämä viimeisin teattereihin ehtinyt 3D-elokuva, joka johdattaa vierailemaan Etelä-Ranskassa sijaitsevaan Chauvet’n luolastoon, vanhimpien tunnettujen luolamaalausten äärelle. Ensimmäisestä penkkirivistä katsottuna kolmiulotteisuus oli melkein päällekäyvää ja kuva myös vääristyi jonkin verran. Tästäkin huolimatta se toimi kohtuullisen hyvin, joskin vaihtelua oli. Koska 3D-lasit leikkaavat kuvasta turhan paljon valovoimaa pois, ovat luolan sisällä jo alkujaankin hyvin vähäisellä valolla kuvatut jaksot välillä hankalia. On tietysti hieno oivallus tuoda 3D-muodossa katsojien ulottuville paikka, jonne tavallisilla ihmisillä ei ole lainkaan pääsyä. Mutta en mene sanomaan, että kolmiulotteisuus on välttämätöntä elokuvan tehoille – uskoisin, että tämän voi katsoa miellyttävämmin kotitelevisioista jos esim. Yle tajuaa tämän joskus ostaa ja näyttää. Herzog sai (ainakin omien sanojensa mukaan) ainutkertaisen tilaisuuden ainoana kuvausryhmänä vierailla luolastossa, joten elokuvalla on tässäkin mielessä harvinaista dokumentaarista arvoa. Mikään ihan standardinomainen luontodokumentti tämä ei kuitenkaan ole – Herzogin mieltymykset näkyvät mm. siinä, miten joihinkin kohtauksiin ja haastatteluihin eksyy kuin puolihuolimattomasti vinon huumorin sävyjä.

*

Taistelu Algeriasta / La battaglia di Algeri 1966 (Pontecorvo)
http://www.imdb.com/title/tt0058946/
(++) Docpoint-festarit tarjosivat harvinaisen mahdollisuuden tsekata yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista poliittis-historiallisista dokufiktioista, joten olihan tämä nähtävä. (Myös yllä kirjattu Herzog katsottiin Docpontissa.) En osaa lausua elokuvasta oikein mitään elokuvallista arviota. Kaksi plussaa annoin siitä, että suosittelen katsomaan, jos aihe kiinnostaa, ja katsoisin itsekin jonkin ajan päästä uudelleen, jos tilaisuus tulee. Pontecorvo teki elokuvansa vain muutamia vuosia Algerian kapinan ja sodan (1954–62) varsinaisten tapahtumien jälkeen. Ainakin yksi päähenkilöistä, kapinajohtaja Saadi Yacef, myös esittää omaa historiallista itseään vastaavaa henkilöhahmoa. Elokuva osin perustuikin hänen vuonna 1962 kirjoittamiinsa muistelmiin tapahtumista. Juuri historiallinen läheisyys, paikkojen ja miljöiden autenttisuus, henkilöiden uskottavuus, kadunihmisten käyttäminen ammattinäyttelijöiden sijaan useimmissa rooleissa leimaavat elokuvaa niin, että dokumentaarisuuden vaikutelma on hyvin voimakas. Jännittävää on myös se, ettei elokuva maalaa isolla pensselillä mustavalkoista maisemaa vaan kuvaa pienen ja arkisen kautta tapahtumia jopa varsin kantaaottamattomasti – vaikka ennakko-oletukseni tietysti oli, että algerialaisten itsenäisyyskapina näytetään myönteisessä ja ranskalainen hallintovalta kielteisessä valossa. Mitään tällaista yksinkertaistusta ei nähdä, joten katsoja siinäkin mielessä tuntee olevansa tapahtumien todistajana ilman valmista tulkintaa niiden luonteesta. Tyylillä ja tekemisen tavalla tuntuu olevan suora yhteys neorealismiin, jota italialainen Pontecorvo ja käsikirjoittaja Solinas luultavasti pitivät ihanteenaankin. (Ks. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Battle_of_Algiers)

*

Elokuvia joulukuussa 2011

Pina Bausch et al / Wikimedia commons

Pina 2011 (Wenders) http://www.imdb.com/title/tt1440266/
++ Olen nähnyt valitettavan vähän tanssielokuvia. Tosin saman tien palaa mieleen, että kehun aina 1930–60-luvun musikaaleja parhaaksi mahdolliseksi viihteeksi. Tanssielokuviahan ne, jos mitkä. “Tanssilla” ajattelin siis spontaanisti “nykytanssia”, joten otetaan uudelleen: olen nähnyt valitettavan vähän niin nykytanssia kuin elokuvattuja tanssiteoksiakin.

Yhden erityisen sellaisen olen kuitenkin muistanut kaikki vuodet ensikatsomisen jälkeen: DV8 Physical Theatren (ks. http://www.dv8.co.uk/) elokuvaversio teoksesta Enter Achilles näytettiin joskus 90-luvun puolivälin jälkeen televisiossa. Se löi ällikällä, en ollut nähnyt mitään vastaavaa. Ehdin saada sen nauhalle osittain, valitettavasti tajusin vasta ensikuvien jälkeen, että se on pakko tallentaa ja ryntäsin etsimään tyhjää vhs-kasettia, en löytänyt, nauhoitin jonkin tv-sarjakasetin päälle. Näytin siitä pian sen jälkeen osia muutamaan otteeseen myös opetuksessa, kun puheen alla olivat ihmiskäsitykset, tässä tapauksessa sukupuoliroolit, sillä Enter Achilles on herkullinen ja lopuksi traaginenkin mieheyden rekonstuktio ja dekonstruktio. Muistikuvani ovat edelleen vahvat, vaikka hukkasin nauhan enkä ole lähes 15 vuoteen nähnyt pätkääkään teoksesta. Ryhmän verkkosivulta voi katsoa näytettä, joskin valitettavasti vain runsaan puolentoista minuutin verran alusta (linkki “Video” heti ylhäällä):  http://www.dv8.co.uk/projects/enterachillesfilm Mitenkähän YLEn saisi kannustettua näyttämään tuon uudelleen? Se on fantastinen ja vetoaa taatusti myös (silloisen itseni) kaltaisiin (mies)henkilöihin, joilla ei ole entuudestaan juuri mitään tuntumaa nykytanssiin tai tanssiteatteriin. Juuri heille/meille se on myös opettavaista katsottavaa.

Siitä lähtien olen joka tapauksessa aina arvostanut tanssiteatteria suuresti, joskin abstraktimpi nykytanssi on pysynyt aika etäisenä ja vaikean tuntuisena. (Paljolti siksi, etten ole yrittänytkään lähestyä sitä.) Jos suinkin ehtisi, tanssielokuvien ja nykytanssin tuntemuksen puutteita olisi paikallaan korjata hankkiutumalla Helsinkiin Loikka-tanssielokuvafestivaaleille maaliskuussa: http://www.loikka.fi/festivaali

Pinan oli alun perin tarkoitus olla dokumentti yhdestä nykytanssin ja taideteatterin merkittävimmistä tekijöistä ja uudistajista, kuvausten alkaessa vielä elossa olleesta Pina Bauschista ja hänen Wuppertalin kaupunkiin perustamastaan Tanztheatre-ryhmästä, josta myöhemmin kehittyi erittäin tunnettu instituutionsa. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Pina_Bausch ja http://pina-bausch.de/) Bausch kuitenkin kuoli kuvausten aikana ja elokuvasta tuli toisenlainen kunnianosoitus hänelle. Elokuva kertoo Pinasta hänen ryhmänsä tanssijoiden muistoissa ja Pinan koreografioista elokuvaa varten toteutetuissa tanssiesityksissä. Ratkaisu rytmittää elokuvaa antamalla tanssijoiden puhua ja tanssia vuorovedoin, mikä toimii hyvin, tekee elokuvasta tavallista selostettua dokumenttia elävämmän. Moni katsoja voi kuitenkin jäädä kaipaamaan perinteisempää dokumentaarista pohjustusta. Suomeksi löytyy Koulukinon mainio Pinaan perustuva esittely- ja opetusmateriaali, jossa hyvää taustoitusta tanssielokuvista ja tanssista elokuvissa muutenkin, joten ei tässä enempää, lukekaa tuolta: http://www.koulukino.fi/oppimateriaalit/?id=607

Henkilökohtaisemmin sen sijaan. Minun oli mahdotonta katsoa elokuvaa “neutraalisti”. Osittain tämä johtuu siitä, että olen kauan ollut Wendersin 70- ja 80-luvun elokuvien ihailija. Mutta asiaan kietoutuu myös henkilöhistoriallinen kytkentä. Joissakin elokuvissa on jotakin maagista: kun kaikki on jo lähes täydellisesti kohdallaan, tulee vielä jokin yksittäinen pikkuseikka, yksityiskohta, kruunaamaan kokemusta. Esimerkiksi Fellinin -elokuvassa yksi keskeinen hetki on elokuvan lopussa, jossa näkyviin lipuu autohistorian kauneimman tuotoksen Citroênin DS:n eli ison kissan 60-luvun alun malli, ja autot ajavat unenomaiseen näkyyn, sirkusareenalle raketin laukaisualustan edessä (elokuvassa kesken jäävän elokuvan kulisseille). (Se ei suinkaan ole ainoa kaunis auto siinä elokuvassa, kuten voi todeta Internet Movie Cars Databasesta: http://www.imcdb.org/movie_56801-81-2.html) Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvassa noita hetkiä on monta, esimerkiksi se kun Nick Cave astuu lavalle – lukioiässä oli vaikea käsittää, miten tyyppi, jonka musiikkia tuolloin kuuntelin, saattoi arvaamatta ilmestyä runollisen korkeakulttuurisen filkan keskelle. (En tiennyt Wendersistä tuolloin vielä mitään.)

Pinassa vastaava henkilökohtainen kytkentä on kuvauspaikoilla, Wuppertalin kaupungilla ja lähialueilla. Kun itse vietin 8 vuotta sitten kaupungissa kuukauden (silloisen puolisoni harjoittelutyöpaikan vuoksi), kuuluisa ilmarata Schwebebahn (http://de.wikipedia.org/wiki/Wuppertaler_Schwebebahn) oli remontissa, mutta juuri siksi olikin hauskaa päästä nyt jälkikäteen elokuvassa vaunun kyytiin, nykytanssin tahdissa. Myös muita vastaavia paikkoja esiintyy, sillä useita kohtauksia on kuvattu Ruhrin alueen teollisuuskulttuurin perintöä tallentavan ja esittelevän mainion Route der Industriekulturin varrella (http://www.route-industriekultur.de/ ja http://de.wikipedia.org/wiki/Route_der_Industriekultur). Teollisuuskulttuurin museoreitti kulkee paikkakunnalta toiselle pikkuteitä pitkin, ja kyltit ohjaavat milloin minkäkin aikanaan tuolle alueelle luonteen ja elannon antaneen hiili- ja terästeollisuuteen liittyneen museoidun paikan, laitoksen, rakennuksen, maiseman luokse. Se on kokonaisuudessaan yksi vaikuttavimmista historiallisista nähtävyyksistä, joiden äärelle olen koskaan onnistunut pääsemään. Vuonna 2003 kiertelimme autolla reittiä, loppupäämääränä Zeche Zollverein, Essenissä sijaitseva museoitu hiilikaivos, majesteetillisen kokoinen, upea nähtävyys, joka sekin toimii yhtenä Pinan tanssiesitysten kuvauspaikkana. (http://de.wikipedia.org/wiki/Zeche_Zollverein) Erityisen lisänsä reitin kohteisiin toi vielä se, että saksalaiset olivat keksineet yhdistää niistä monet nykytaiteen esityspaikoiksi ja tämä näkyi erityisen hyvin juuri tuolloin, koska käynnissä oli Ruhr Triennale (http://www.ruhrtriennale.de/).

Tuon päivän onnekkain sattuma oli osua Oberhausenin museoituun kaasutorniin, Gasometeriin (http://de.wikipedia.org/wiki/Gasometer_Oberhausen), kun siellä esitettiin taiteilija Bill Violan teosta Five Angels for the Millenium. “Teos” on sen nimityksenä liian pieni: se oli audiovisuaalinen installaatio, joka heijastettiin kaasutornin mahtaviin, yli sata metriä korkeisiin sisäseiniin, ja jota oli paras katsella lattialla maaten, tuntien vähitellen nousevien ja vetääntyvien jylisevien äänten tärisyttävän lattiaa ja katsellen vuoron perään eri puolille seiniä heijastuviin viiteen hidastettuun massiivisen kokoiseen kuvaan. Teosta on näytetty erilaisissa muodoissa, mutta mikään esitystapa ja -konteksti ei voisi olla sille yhtä täydellinen. Jos vertaillaan liikkeen ja audiovisuaalisuuden taideteoksia, tuo Violan installaatio, juuri tuolla nähtynä, nousee kevyesti samalle viivalle kaikkien parhaiden näkemieni elokuvien kanssa. Jokaisen, joka on skeptinen (kuten olen itsekin monesti ollut) ns. audiovisuaalisen taiteen, installaatioiden tai videotaiteen mahdollisuuksia kohtaan, pitäisi päästä kokemaan sama. Viljelen täällä blogissa naurettavan paljon ylisanoja – ja niinhän muutenkin nykyään – mutta “henkeäsalpaava” teoksen kokemuksen kuvauksena on täsmällinen. Valitettavasti verkosta ei löydy paljonkaan kunnollisia otoksia Violan töistä, ei hänen omilta verkkosivuiltaankaan (http://www.billviola.com/). You Tubesta löytyy kuitenkin jonkin verran, ja näistä kahdesta saa hieman käsitystä Angels-teoksesta ja sen mittasuhteista.
http://www.youtube.com/watch?v=RQi1yOnGEvs
http://www.youtube.com/watch?v=LaQhdOrF-EI

En ole sanonut edellä juuri mitään Pinasta. Muttei se ole tarpeenkaan. Takaan, että jokainen liikkeestä, tanssista, taiteesta kiinnostunut nauttii sen näkemisestä, moni liikuttunee syvälle sisuksiinsa asti, minä ainakin liikutuin mitä pidemmälle päästiin. Arvostin sitä, että kamera kunnioitti ihmisen liikettä. Vaikka kuvakulmat ja -etäisyydet vaihtelevat antaen Pinan tanssiteoksista avaran käsityksen, ei liikkeen tuntu ollut kameroiden vaan juuri ihmisten, tanssijoiden aikaansaamaa, kuten pitääkin. Päinvastainen on lähes kaikkien viime vuosien populaarien tanssielokuvien perusongelma. (Myös monien näyttämötallenteiden, esim. Cirque de Soleililta taannoin näkemäni tv-taltiointi oli melkein katsomiskelvoton liian tiheiden kuvakulmavaihdosten vuoksi.) Saahan nukkuvastakin ihmisestä sähäkkää kuvaa kun tunkee viiteentoista sekuntiin viisi kuvakulmaa ja kymmenen leikkausta. Samalla periaatteella tehdyt wumba-, bumba- ja humba-tyyppiset “tanssi”elokuvat tuhoavat juuri tällä tavoin kaiken varsinaisen tanssin ja liikkeen.

Pinan 3D-luonteesta on kirjoitettu jo paljon. En kokenut sitä kuitenkaan niin merkittäväksi kuin lähes kaikki kommentaattorit. Olihan se ajoittain hienosti katsomiskokemusta tehostavaa. Eittämättä kolmiulotteisuus voi tehdä hyvää juuri tanssitaiteen filmaamiselle, onhan tanssi liikettä tilassa ja sen elokuvaamisen anti toki kiinni tilan ulottuvuuksista ja kuvan kyvystä esittää liikettä syvyyssuunnassa. (Täällä perusteellisemmin juttua myös jo muissa tanssielokuvissa kokeillusta kolmiulotteisuudesta merkityksineen: http://www.sensesofcinema.com/2011/feature-articles/spectacular-dimensions-3d-dance-films/) Mutta ainakin yhtä usein kuin kolmiulotteisuus tuntui toimivan, koin myös lasit epämukaviksi ja katseen tarkentamista ja katseen nopeita siirtymiä haittaaviksi. (Siitä huolimatta, että lasit toimivat ihan korrektisti.) Eli ainakaan minun tapaani katsella elokuvaa 3D-lasien nykyinen taso ei kovin hyvin sovellu (mutta tapahtuuhan niissä varmasti nopeaa kehitystä tästä eteenpäin). Niin tai näin, tuntumaksi jäi asian positiiviseksi kääntäen, että elokuva tulee toimimaan hyvin myös katsottuna ilman 3D-efektiä, ja sen testaan heti kunhan saan elokuvan dvd:n käsiini.

Pina-elokuvan virallisilla sivuilla (http://www.pina-film.de) Wenders kirjoittaa liikkeestä seuraavasti (lainaus englanniksi, löytyy myös saksaksi):

“Until now movement as such has never touched me.
I always regarded it as a given.
One just moves. Everything moves.
Only through Pina’s Tanztheater have I learned to value
movements, gestures, attitudes, behaviour, body language,
and through her work learned to respect them.
And anew every time when, over the years I saw Pina’s pieces, many times and again,
did I relearn, often like being struck by thunder,
that the simplest and most obvious is the most moving at all:
What treasure lies within our bodies, to be able to express itself without words,
and how many stories can be told without saying a single sentence.”

Wendersin liikuttunut kuvaus liikkeen merkitykselle avautumisesta antaa käsitystä myös siitä, mitä tanssista kiinnostunut katsoja kokee Pinaa katsellessaan. Mutta mitä liikkeen tajuamiseen tulee, Wenders tietysti valehtelee vaikuttuneisuuttaan korostaakseen. Väite, jonka mukaan hän on ottanut liikkeen aina ennen selviönä, on päivänselvää pötyä. Wenders itse on nimittäin yksi suurimmista liikkeen kuvaamisen ja tutkailun taitureista elokuvissa. Juuri liikkeen eri muotojen valaiseminen on esimerkiksi Alice in der Städten -elokuvan visuaalinen clue. Ja epäilemättä Wendersin kaukaa kumpuava syvä kiinnostus liikkeen tarkastelemiseen on ollut keskeinen syy sille, miksi hän halusi Pina Bauschin työn filmille ikuistaa.

*

Jodaeiye Nader az Simin / Nader ja Simin: ero 2011 (Farhadi) http://www.imdb.com/title/tt1832382/
++ Yksi 2000-luvun parhaita realistisia ihmiskuvauksia. Enää hyvin harvoin saa onnen kohdata elokuvan, jossa ei hetkeäkään tunne katsovansa näyttelijöitä vaan läpikotaisin todellisia ihmisiä. Näyttelijöiden välittämän syvän ihmisyyden lisäksi elokuvan rakenne, kerronta, kohtausten toteutus ja teemojen virittyminen ovat kaikki kohdallaan. Mitään ei yksinkertaisteta, mikään ei muutu mustavalkoiseksi, ihmissuhteet, motiivit ja esim. kulttuuriset ristiriidat saadaan näkyviin monimutkaisuudessaan. En haluaisi muuttaa elokuvassa mitään. Kärkijoukossa tänä vuonna näkemistäni ja samoin kaikista koskaan katsomistani eroaiheisista filkoista.

Iranilaisen nykyelokuvan taso on hämmästyttävän korkealla. Tiesin, että elokuvan uudella aallolla on siellä pitkät juurensa jo 60-luvun lopulta asti, ja että “uudempi” uusi aalto 80-luvulta lähtien on tuottanut useita kansainvälisesti tunnustettuja ohjaajia (mm. Kiarostami ja Panahi), mutta vasta tämän jälkeen tulin lueskelleeksi enemmän taustoja. Opin, että Iranissa myös elokuvakulttuuri ja elokuvasivistys ovat nousseet arvoonsa, elokuvista keskustellaan, elokuvalehtiä syntyy, elokuvaa harrastetaan – suunta on siis myönteisesti päinvastainen kuin “lännessä”. Mm. täällä tiiviistä kiinnostavaa hahmotelmaa iranilaisen nykyisen aallon piirteistä, jotka soveltuvat monin kohdin myös Nader & Simin -elokuvan ominaislaatua kuvaamaan: http://www.karimalrawi.com/writer/Writers_Blog/Entries/2011/1/12_Iranian_New_Wave_Cinema.html

Elokuva on myös mitä tervetullein avautuma sellaiseen stereotypiat kumoavaan näkymään iranilaisesta elämästä, jota Suomessa on harvoin tarjolla. Mutta miksi elokuvaa lyötiin pöntöllä suomalaisella nimellä? Eihän porukka täällä mene katsomaan elokuvaa, jossa on oudot persialaisnimet framilla ja otsikon muoto kuin lasten- tai pehmopornoleffassa. Miksei tälle annettu asiallista suomalaista nimeä, tai edes muotoa Nader ja Simin eroavat.

*

Un conte de Noël / Eräs joulutarina 2008 (Desplechin) http://www.imdb.com/title/tt0993789/
++ Tämä on oikein hyvä. Elokuva on suorastaan pienoinen sukueepos (ei saaga tahi kronikka mutta kuitenkin suku- tai pikemmin perhe-eepos ajassa ja paikassa pienimuotoisesti), eli enemmän kuin vain “draamakomedia”, joksi sitä on rasittavilla genreleimoilla lyöty. Realismia ei tavoitella yksinomaisesti, vaan ote on välillä liioitteleva, paikoin parodioivakin, ja esityskeinoilla leikittelevä.

Onnistumisia on monella tasolla, alkaen erinomaisista näyttelijöistä: Roussillon, Deneuve, Consigny, Amalric, Devos, ja melkein kaikki muutkin, laatunäyttelijöitä joita ilo katsella. (Desplechin käyttääkin usein samoja näyttelijöitä vrt. http://www.imdb.com/title/tt0115928/ ja http://www.imdb.com/title/tt0344273/) Toisekseen ihastuttaa kerronnallinen syvyys, ei pelkästään tehokas ajallinen syvyyspeilaus (joka on sopivan humoristisella otteella toteutettu) vaan myös mm. kohtausten arjen kerrostuneisuus, esimerkiksi miljöön eli pääasiallisena tapahtumapaikkana toimivan asunnon reaalisuuden tuntu. Koin samoin vahvasti (kuten aiemminkin täällä mainitusti monien muiden ranskalaisfilkkojen tapauksessa vuosien varrella), että elokuva tarjosi paljon sellaista kulttuurista ja elämänmuodollista tunnistettavuutta ja tarttumakohtia, joita kliinisemmistä elokuvista tyystin puuttuu. Pari triviaalintuntuista esimerkkiä: viittaukset kirjallisuuden ja taiteen historiaan, kuten Shakespearen Kesäyön unelmaan, joka pulpahtelee eri muodoissa useamman kerran (tv-kuvassa, musiikissa, puheessa – ja teemoissakin), Charles Mingus ja muu jazz kuuntelukohteena, R. W. Emersonin Journals joululahjana, Malickin New World pyörimässä elokuvissa, jne. Yhdessä kohtauksessa isä lukee aikuiselle tyttärelleen pitkän – ja hienon – katkelman Nietzschen teoksesta Moraalin alkuperästä. (En tunnistanut, mutta tekstissä oli niin vahvasti tutunoloinen klangi, että oli pakko pysäytys- ja hidastuskuvien kanssa pelaten tsekata kirjan selkäteksti.) Vaivihkaisesti pinnalta ensikatsomalla jopa hieman sekoboltsimainen perhekuvaus syveneekin varsin koskettaviin ajatuksiin ajallisuudesta, elämästä, ihmisen osasta.

Pistetään tähän nyt vielä tuo Nietzsche-lainaus ja helppouden vuoksi englanninkielisenä käännöksenä, vaikka se elokuvassa luetaan tietysti ranskaksi ja alkukieli on saksa, mutta kun en omista edes Hollon suomennosta ja tämä oli nopeasti poimittavissa verkosta:

”We don’t know ourselves, we knowledgeable people—we are personally ignorant about ourselves. And there’s good reason for that. We’ve never tried to find out who we are. How could it ever happen that one day we’d discover our own selves? With justice it’s been said that ’Where your treasure is, there shall your heart be also.’ Our treasure lies where the beehives of our knowledge stand. We are always busy with our knowledge, as if we were born winged creatures—collectors of intellectual honey. In our hearts we are basically concerned with only one thing, to ’bring something home.’ As far as the rest of life is concerned, what people call ’experience’—which of us is serious enough for that? Who has enough time? In these matters, I fear, we’ve been ’missing the point.’
Our hearts have not even been engaged—nor, for that matter, have our ears! We’ve been much more like someone divinely distracted and self-absorbed into whose ear the clock has just pealed the twelve strokes of noon with all its force and who all at once wakes up and asks himself ’What exactly did that clock strike?’—so we rub ourselves behind the ears afterwards and ask, totally surprised and embarrassed ’What have we really just experienced? And more: ’Who are we really?’ Then, as I’ve mentioned, we count—after the fact—all the twelve trembling strokes of the clock of our experience, our lives, our being—alas! in the process we keep losing the count. So we remain necessarily strangers to ourselves, we do not understand ourselves, we have to keep ourselves confused. For us this law holds for all eternity: ’Each man is furthest from himself.’ Where we ourselves are concerned, we are not ’knowledgeable people.’ ” (Transl. Ian C. Johnston.)

Elokuvan katsovalle löytyy verkosta useita kiinnostavia ja syventeleviä ohjaajan haastatteluja: esim. Cinema Scope: http://www.cinema-scope.com/cs37/int_phelps_desplechin.html ja The Evening Class: http://theeveningclass.blogspot.com/2008/10/fcn-christmas-tale-un-conte-de-nol-q.html ja
Senses of Cinema: http://www.sensesofcinema.com/2010/feature-articles/%E2%80%9Cfilms-are-vulgar-and-this-vulgarity-i-love-it%E2%80%9D-an-interview-with-arnaud-desplechin/
Ja täällä pari taustoittavaa tekstiä NY Timesista: http://www.nytimes.com/2008/11/02/movies/moviesspecial/02LIM.html?ref=movies
ja: http://movies.nytimes.com/2008/11/14/movies/14tale.html?ref=movies

Elokuva on älyllisyydessään myös mukavan itsetietoinen, kuten yhden päähenkilön lainatessa elokuvan lopussa Kesäyön unelman loppurepliikkejä:
”If we shadows have offended,
Think but this, and all is mended,
That you have but slumber’d here
While these visions did appear.
And this weak and idle theme,
No more yielding, but a dream,
Gentles, do not reprehend;
If you pardon, we will mend.”
(http://en.wikiquote.org/wiki/A_Midsummer_Night%27s_Dream)

——–
Täysin edelliseen elokuvaan sinänsä liittymätön välivalitus:
Elokuvan jälkeen ruutuun ilmestyy YLE Teeman käsittämätön ohjelmapuffi: “Parasta uutta art house -elokuvaa” ja sen alla listassa tämä (joka on siis juuri päättynyt), Labakin Caramel (joka tulee uusintana lyhyen ajan sisään, ks. aiempi postaus) ja Fellinin Rooma (joka on vuodelta 1971, sekin sattumalta myöhemmin tässä postauksessa mukana, koska katselin dvd:ltä). Siis YLE mitä h–ttiä “parasta uutta art house -elokuvaa”? Tämä ja Caramel ovat varsin hyvin suureenkin yleisöön uppoavaa, helposti lähestyttävää humoristissävytteistä draamaa, joiden kohdalla arthouse-leima ainoastaan karkoittaa potentiaalista yleisöä. Fellinin Rooma on puolestaan kokonaan oma tapauksensa, ja 40 vuoden takaa, joten ei ainakaan “parhaan uuden art housen” joukkoon laskettavissa. Tällainen alkoi kyrsiä, kovasti. Noin 200 kiinnostavaa uutta elokuvaa maailmalta jää joka helevetin vuosi näkemättä, hyvin monet niistä eivät koskaan päädy teatterilevitykseen Suomessa, mutta YLE ei onnistu löytämään niistä parin vuoden viiveelläkään kuin muutamia hassuja. Elokuvahistoria on puolestaan tunkuaan myöten täynnä harvoin nähtyjä aarteita, joista nykyään taatusti on jo tv-esityskelpoisia formaatteja saatavilla pilvin pimein, mutta YLE näyttää moneen kertaan nähtyjä uusintoja. Eikö siellä enää ole ketään, joka osaisi elokuvia ostaa? Tuntisi elokuvakulttuuria? Kävisi festivaaleilla? Vai eikö ole yksinkertaisesti rahaa?
Toisekseen ja uudestaan: miten ihmeessä mikään noista kolmesta ylipäätään hyötyisi siitä, että ne lokeroidaan keinotekoisesti katsojia enemmänkin vieraannuttavalla kuin houkuttelevalla art house -määreellä. Ymmärtäisin, jos joku Tarr tai Ceylan tai Kiarostami tai vaikka Kaurismäki ja vastaavat saavat tuon leiman, mutta miksi ihmeessä tällaiset lähestymistavaltaan ja estetiikaltaan helposti lähestyttävät filmit kuin tämä tai Caramel? Sen lisäksi, siis, että YLE ei näytä enää edes osaavan poimia todellisia elokuvadiggarien pienempää joukkoa kiinnostavia “art house” -elokuvia, se leimaa sillä kirveellä sen sijaan suurelle yleisölle sopivia elokuvia varmistaen näin, etteivät he ainakaan näitä elokuvia löydä. Näin varmistetaan kaksinkertainen elokuvakulttuurin tappio. Siis: mitä h–ttiä YLE?

——-

*

Rivers and Tides 2001 (Riedelsheimer) http://www.imdb.com/title/tt0307385/
+(+) Elokuva dokumentoi ympäristötaiteilija Andy Goldsworthyn työtä. Intouduin tilaamaan sen huikean Anselm Kiefer -dokkarin nähtyäni, mutta viimemainittu oli niin armoton vertailukohta, että tahtomattani vaikutti tämän katselemiseen liikaa. Kiefer-elokuvan ja tämän vertailu – tai tarkemmin sanoen pysähtyminen jo heti alussa tätä katsoessa miettimään, miksi edellinen tuntui niin paljon voimallisemmalta – palautti mieleen aiemman hahmotelman, jolla olen yhdessä yhteydessä koettanut kuvata taidearvostusteni kriteereitä. Eli miksi jokin toimii ja jokin toinen tuntuu tyhjänpäiväiseltä – tuttu kokemus kaikille minkä tahansa lajin taiteiden tarkasteluista.

Vastausta voi pohjustaa esittämällä vastaesimerkin teoksista, jotka eivät ole vaikuttaneet innostavilta vaan latteilta. Itseäni korpeaa etenkin nähdä taidemuseoissa anniltaan olematonta minimalismia maksimaalisessa koossa. Monet 50-luvun jälkeiseen minimalismiin ja pop-taiteeseen yhdistetyt yhdysvaltalaiset nykytaiteilijat ovat olleet sellaisen tuottamisessa ahkeria, kuten aina palaa mieleen joidenkin suurkaupunkien nykytaiteen museoissa vieraillessa, viimeksi Münchenin Pinakothek der Modernessa, jossa Donald Juddin, Dan Flavinin ja Carl Andren teokset varasivat itselleen kokonaisia huoneita ilman, että niillä tuntui olevan mitään annettavaa.
(Ks. Judd: http://en.wikipedia.org/wiki/Donald_Judd & http://www.pinakothek.de/pinakothek-der-moderne/sammlungen/rundgang/saal-28
/ Flavin: http://en.wikipedia.org/wiki/Dan_Flavin & http://www.pinakothek.de/pinakothek-der-moderne/sammlungen/rundgang/saal-25
/ Andre: http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Andre & http://www.pinakothek.de/pinakothek-der-moderne/sammlungen/rundgang/saal-23)
Kaiken lisäksi usein juuri röyhkeimpien pintamuodikkuudesta nauttineiden taiteilijoiden oma osuus minimalististen teostensa toteuttamisessa rajoittuu “ideaan”: “Most of his output was in freestanding ”specific objects” (the name of his seminal essay of 1965 published in Arts Yearbook 8, 1965), that used simple, often repeated forms to explore space and the use of space. While Judd executed early works himself (in collaboration with his father, Roy Judd), in 1964 he began delegating fabrication to professional artisans and manufacturers.” (http://en.wikipedia.org/wiki/Donald_Judd)

En voinut Pinakothekissa olla pyörittelemästä mielessäni samaa kysymystä kuin aiemmissa vastaavissa tilanteissa: mitä kaikkea museon kokoelmista jäi näkemättä siksi, että henkisesti 1980-luvun juppipöyhkeydestä muistuttaneet, ajatussisällöltään olemattomat mutta kooltaan mastodonttiset ”tilan tutkielmat” veivät niiltä tilan. Tuollaisiin verrattuna vaikkapa jonkun Joseph Beuysin kokonaisvaltaiset häröilyt, performanssit, installaatiot ja keksinnöt ovat aivan toista luokkaa, herättävät kiinnostusta ja ihmetystä (vaikkei niistä “pitäisikään” missään sanan helpossa merkityksessä) – toisin sanoen ansaitsevat arvostuksensa, minusta. Kiefer, Beuysin oppilas muuten, ilmentää erilaisessa muodossa jotain samankaltaista: tinkimätöntä paneutumista taiteen tekemiseen, aina siihen mittaan, että elämästä ja elämäntavasta tulee paljolti erottamaton osa taiteen tekemistä. En mitenkään kykene asettamaan arvossa lähellekään samalla tasolle näitä Juddin ja kumppanien kaltaisia pretentiöösejä rahastajia, joiden töiden ajatustyhjyyttä kompensoidaan niiden koolla.

Monilla meistä lienee jonkinlaiset kriteerit (vaikka ääneenlausumattomatkin) sille, mitä arvostaa taiteena ja miksi. Omiani olen joskus kysyttäessä kuvannut suurin piirtein seuraavilla termeillä:
omaperäisyys – on kyettävä erottautumaan, työskenneltävä tavalla tai tuotettava jotain joka ei ainoastaan toista jo tehtyä;
oivallus – tavalla tai toisella teoksen pitää “naksahtaa”, joko vastaanottajan mielessä tai teoksen taustalla tai tekemisen prosessissa hoksattavalla tavalla;
puhuttelevuus – teoksen pitää herättää vastaanottajassa tunteita tai ajattelua tai molempia;
tekemisen taito – jolloin teoksesta itsestään ilmenee käytännön “käsityöläisyyttä”, toteuttamisen kehittynyttä ja harjaannutettua kykyä, joka on juuri tälle tekijälle ominaista;
omistautuneisuus – pitkäjänteisyys, sinnikkyys, paneutuneisuus, ja siitä vastaanottajalle syntyvä vaikutelma, että tekijä on todella viettänyt aikaa, asettunut teoksensa ja sen tekemisen tavan kanssa samaan elämismaailmaan.
(Päälle päätteeksi voi tehdä hyvää myös, jos vastaanottaja kokee selittämisen tarpeettomuutta teoksen äärellä, mutta tämä on toki problemaattisempi oletus, sillä aika monet teokset avautuvat vain entistä paremmin nautittaviksi, jos saa tietää niistä enemmän.)

Ja näistä kriteereistä yllä mainittujen pöyhkeilevien minimalistien teoksissa toteutuu vain oivallus, hyvässä tapauksessa, ja puhuttelevuus, toisinaan – usein ei edes niistä kumpikaan. Silloin teos vaikuttaa vain halvalla tavalla tuotteistetulta ja muiden työstämältä “idealta”. Tämä ei ole tietenkään mikään taiteellisen työn moraliteetti, vaikka se sellaiseksi helposti mieltyy, sillä ei minulla ole mitään sitä vastaan, että maailmaan tuupataan – vaikka sitten tehdasvalmisteisesti – kaikenlaisia “tutkielmia tilan käytöstä”. Mutta edellä on yksinkertaisesti esitettynä perusteita sille, miksi en itse arvosta tällaisia taiteena ja miksi ärsyynnyn taidemuseoissa niiden tuhlaamasta tilasta. (Mikä toki kuulostaa naurettavan elitistiseltä itsessään.)

Listatut “kriteerit” eivät tosin ole kriteereitä sanan varsinaisessa merkityksessä lainkaan: en ole käyttänyt enkä käytä niitä kohtaamieni teosten “arviointiin”, eivätkä ne ole pälkähtäneet päähän minkäänlaisessa ennakkoyrityksessä hahmotella taiteen arviointiperiaatteita. Niillä on ollut puhtaasti empiirinen synty: olen vuosien varrella aina vasta jälkikäteisesti miettinyt mitä moninaisimpien teosten suhteen juuri selityksiä sille, miksi jokin kolahtaa ja jokin toinen ei. Ja tästä kokemuksellisten syiden miettimisestä on vähitellen koostunut tuo joukko “selityksiä” vaikuttavan taidekokemuksen perustekijöistä.

Edellä sanottu on siis samalla selitystä sille, miksi Kiefer-dokumentti kiehtoi ja säväytti suuresti, mutta tämä Goldsworthy-kuvaus ei yhtä paljon. Mutta samalla on sanottava, että Goldsworthyn parhaimmillaan todella komeat luontoon rakentamat ja enimmäkseen luonnon omista aineksista toteutetut ympäristötaideteokset ovat aivan toista maata kuin edellä mainittujen minimalistihuijarien tekoset. Asia on myös taiteen arviointina kimurantimpi siksi, että ensisijassa tulisi arvioida elokuvaa, sillä sehän ratkaisee, miten taide ja sen tekeminen näissä tapauksissa katsojalle välittyy. Onkin selvästi kiinni myös toteutustavasta ja kuvauksesta, ettei tämä yllä samaan kuin Over Your Cities Grass Will Grow. (Tietysti kiinnostaa, jos joku molemmat nähnyt on saanut päinvastaisen vaikutelman.) Esimerkiksi Kiefer-filkan mystisesti väreilevään aloitukseen verrattuna tämä käynnistyy kuin kuvattaisiin lasta hiekkalinnaa rakentamassa (mikä on toki aivan liian pilkallinen mielikuva). Tuntuukin melkein, että Goldsworthyn töistä saa monipuolisemman kuvan vaikka yksinkertaisesti googlen kuvahaulla kuin tämän elokuvan avulla. Edellä sanottu ei kuitenkaan poista sitä, että kaikille nykytaiteesta tai ympäristöteoksista kiinnostuneille tämä on ilman muuta näkemisen arvoinen, kiinnostava kuvaus.

*

Alamar / Merelle 2009 (González-Rubio) http://www.imdb.com/title/tt1502396/
+(+) Vaikka sellainen vaikutelma useimmilla elokuvaa kommentoineilla näyttää olevan, ja sillä mielikuvalla itsekin aloin katsoa, Alamar ei ole puhtaasti dokumentaarinen tarina. Kolme päähenkilöä, italialainen äiti, meksikolainen isä ja heidän pieni poikansa Natan, ovat toki omana itsenään elokuvassa. Elokuva kuvaa Natanin isänsä luona Meksikon rannikolla viettämiä päiviä, kalastelua ja elelyä veden päälle tolppien varaan rakennetussa mökissä. Katsojan annetaan ymmärtää, että isä ja isoisä asuvat tällä alkeellisella tavalla ja Natanin aika jakaantuu elämään Roomassa ja vierailuihin isänsä luona askeettisessa kalastajaelämässä. Pienistä vihjeistä kuitenkin huomaa, että näin ei aivan taida olla. Natania opetetaan elokuvassa ensimmäisiä kertoja sukeltamaan, mutta jos hän olisi viettänyt osan koko lapsuudestaan tuossa paikassa isänsä kanssa, hän olisi jo ikäänsä mennessä sujuva sukeltelija. Myös isoisä opettaa isälle kalastustapaa, mikä ei sekään sovi oletukseen, että isä eläisi paikallisena kalastajana. Kuten jälkikäteen elokuvasta tietoa etsittyään voi päätellä, ilmeisesti mökki onkin jonkinlainen kalastusmaja, jossa ei asu vakituisesti kukaan, ja isä on meksikolainen eräopas, joka tuskin asuu (enää) noilla tienoilla vakituisesti, vaikka lienee seudulta kotoisin. Isoisä ei puolestaan ole isän oma isä, vaan vanhempi ystävä tai jonkinlainen isähahmo. Katsomiskokemuksen laatuun elokuvan dokumentaarisuus tai fiktiivisyys ei kuitenkaan vaikuta. Kalastuspuuhien seuraaminen on miellyttävää, arki aidonoloista, luonto tulee viehättävän ja hätkähdyttävänkin lähelle (kuten majan alla pötköttelevä kookas alligaattori tai ruokaa hakeva lintu, joka melkein kesyyntyy pienellä houkuttelulla). Jokin lopullinen viehätys kuitenkin jää pari piirua vajaaksi, kuvauksen paneutuneisuus ja kohtausten arkirauha ei yllä samalle tasolle kuin vaikkapa (sinänsä aivan erilaisessa) aiemmin täällä kehumassani dokumentissa Sleep Furiously. Elokuva vetoaa kuitenkin aivan taatusti jokaiseen, joka on kiinnostunut luontokokemuksista ja niihin suuntaavasta elokuvallisesta autenttisuudesta. Näihin kietoutuu myös elokuvan luonnonsuojelullinen piiloviesti.

*

The Hunter / Shekarchi 2010 (Pitts) http://www.imdb.com/title/tt1190072/
++(+) Nyt kun ”uusnoirista” ja noir-pastisseista on tullut melkoinen muoti 2000-luvulla, voisin tökätä tikulla ja väittää, että tämä on nimenomaan täydellinen onnistuminen siinä lajissa. Tai: ehkä olisi erityisen osuvaa ajatella tätä esim. jylhimmin lakonisten (tragedisten) westernien (italo-sellaisten tai klassisten) nykyvariaationa. Esteettiseltä otteeltaan kerta kaikkiaan komea, dialogiltaan ja kerronnaltaan juuri tismalleen tarkasti minimalistinen, tarinaltaan odottamattoman nihilistinen.

Visuaalisesti upeimmin tyyliteltyjä elokuvia viime vuosilta, mainosjulisteestaan lähtien. Juuri tässä on myös sitä hipster-sensibiliaa, josta etenkin Refnin Drivea on kehuttu (itse en vielä sitä ole nähnyt) – ja jännän viisteen kaikelle tälle antaa elokuvan tapahtumapaikka, Iran, Teheran. Kompositioiltaan ja väreiltään vangitsevaa katsottavaa kohtaus kohtaukselta. Pittsin elokuvallisessa tyylissä on ilmeisiä kaltaisuuksia mm. Ceylanin ja Kaurismäen kanssa värienkäytössä, pelkistetyissä asetelmissa ja hyvin kauniissa kompositioissa, mutta silti myös suuria eroja. Ennen kaikkea viileys. Siinä missä Ceylan ja Kaurismäki tuovat yleensä henkilöhahmonsa katsojalle intiimisti läheisiksi, Pitts pitää heidät tässä etäällä, mm. käyttäen kuvaustapaa, jossa ihmisiä ei kuvata läheltä ja dialogietäisyydeltä, vaan niin kaukaa, ettei katsojaa päästetä seuraamaan heidän keskusteluaan. Efekti on tehokas, eikä silti vieraannuta katsojaa vaan lataa hieman mysteeristäkin intensiteettiä mysteerin suorastaan klassisten tragedioiden vääjämättömyydestä muistuttaen.

Iranilaisen nykyelokuvan erittäin korkea (tekninenkin) taso sekä tämänkin elokuvan kuvaama Teheran kertovat erittäin hyvin siitä, miten paljon monimuotoisempi maa Iran on kuin tavallisesti lainkaan tajuamme täältä käsin. On hämmästyttävää, että iranilainen ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Pitts on voinut myös kuvata elokuvansa Iranissa. Vaikea käsittää, miten tällainen tarina on voinut saada siellä kuvausluvan, mutta Pitts kertookin dvd:n haastatteluekstrassa, että elokuva ehdittiin kuvata ennen vuoden 2009 vaalien synnyttämää oppositioliikehdintää, “vihreää liikettä”  (http://en.wikipedia.org/wiki/Protests_gathering_millions_of_Iranians_in_every_Iranian_city_and_around_the_world), ja sen jälkeen kuvausluvan saaminen olisikin ollut mahdotonta poliittisen sensuurin kiristyttyä liikkeen vastaiskuksi. Poliittisista syistä elokuvakulttuurin tila Iranissa onkin valitettavan hauras: sensuuritoimien kiristymisen seurauksena karmein elokuva-uutinen kertoi toissa vuonna Jafar Panahin saaneen kuuden vuoden vankilatuomion ja kahdenkymmenen vuoden kiellon tehdä elokuvia (http://en.wikipedia.org/wiki/Jafar_Panahi). Panahi odottaa kotiarestissa päätöstä tuomion jatkokäsittelystä ja viime vuonna hänen arestin aikana kuvaamansa “epäelokuva” (In film nist, “Tämä ei ole elokuva”) onnistuttiin salakuljettamaan Cannesiin ja teatterilevitykseen (http://www.imdb.com/title/tt1667905/, ks. myös http://en.wikipedia.org/wiki/This_Is_Not_a_Film).

Tavanomaisen ikävää, mutta tässä tapauksessa jopa ällistyttävää on, ettei tätä Rafi Pittsin elokuvaa ole näytetty Suomessa missään muodossa, millään festivaalilla, ei teattereissa, ei televisiossa (ainakaan vielä). Tällä ainoalla häneltä näkemälläni elokuvalla Pitts nousee suoraan elokuvatoivojen joukkoon. Arvioiden perusteella Pittsin edellinen elokuva It’s Winter (2006, http://www.imdb.com/title/tt0499166/)) on vähintään yhtä kiinnostava ja ehkä parempikin, joten pistin tilaukseen, ja mieluusti näkisin Pittsin kaksi ensimmäistäkin elokuvaa, jos niitä jostain saisi.

*

Solitary Man 2009 (Koppelman & Levien) http://www.imdb.com/title/tt1294213/
(+) Michael Douglasin pääroolin varassa kulkeva filkka, jossa menestynyt liikemies mokailee (ja dokailee) elämänsä kumoon kaikilla sektoreilla ja etsii uutta käännettä tai nostetta. Jostain syystä tätä on verrattu Douglasin osaan Wonder Boys -elokuvassa, mutta ei näiden välillä kovin paljon yhteyksiä ole, kunhan nyt keskiössä on elämänsä aiemmista varmuuksista myöhäiskeskipäivässä harhautunut mies. Kolauksia kokoneessa röyhkeydessään tuo enemmänkin mieleen Gordon Gekkon Wall Streetin jatko-osasta viime vuodelta. Mutta tässä hahmo on paljon ambivalentimpi, samoin tarina itsessään, mistä plussaa.

*

Blue 1993 (Jarman) http://www.imdb.com/title/tt0106438/
(++) Muistan nukahtaneeni katsoessani & kuunnellessani tätä ohjaaja Derek Jarmanin tilintekoa teatterissa 90-luvulla, joko jossain festariesityksessä tai arkistonäytöksessä. Jos vireystila on heikko ja istuin rentouttava, nukahtaminen tämän ääressä saattaa olla vääjäämätöntä. Elokuva on oikeastaan kuunnelma: lämmin, karhea ääni jättää hyvästejä maailmalle kertoen sairastumisestaan aidsiin, kuvaten hoitoja ja tutkimuksia, höystäen kerrontaa yksittäisillä arjen havainnoilla ja sattumuksilla, pohtien elämäänsä ja kokemuksiaan laajemminkin – ja sirotellen mukaan havaintoja sinisen värin, sinisyyden läsnäolosta ja merkityksestä. Ja kuvassa näkyy vain muuttumaton yhtenäinen kirkkaansininen väripinta, ei mitään muuta koko 80 minuutin keston aikana. Tämä kuulostaa tylsemmältä kuin kokemuksena on. Jos elokuvan seuraa – tai siis kuuntelee – hyvässä vireystilassa, Jarmanin kerronta (jonka hän on siis kirjoittanut, vaikkei ole itse äänessä) on yksi komeimmista kuunnelmista, mitä tiedän. Myös koskettava. Sitä olisi sinisen kuvan tuijottamisen sijaan yhtä osuvaa tai ehkä vaikuttavampaakin kuunnella esimerkiksi katsellen pilvettömän kirkasta taivasta tai veden tummansineä.

*

Glitterbug 1994 (Jarman) http://www.imdb.com/title/tt0109909/
(/) Katsoin Bluen perään, koska löytyy samalta dvd:ltä. Siinä missä edellinen on runollinen, haikea ja katkerakin kuvaus sairaudesta ja kuolemisesta, hyvästijättö siis, on Glitterbug visuaalinen elämäkerta, 8 mm -kameralla kuvattujen tallenteiden sarja vuosikymmenten varrelta, otteita Jarmanin ja hänen lähipiiriensä elämästä. Siinä missä Blue on kompromissiton kuvassaan, muuttumattomassa sinisessä väripinnassa, on tämä hieman toisella tavalla tinkimätön: katsojalle annetaan vain selostuksettomat, tekstittömät, otsikoimattomat kotifilmikatkelmat Brian Enon ambientin mutta eloisan äänimaton säestäminä. Katsoja keksii itse, jos tunnistaa, Jarmanin elämästä ja ystävistä tuttuja henkilöitä otoksista. Etäisemmälle katsojalle, kuten minulle, tulee tunne, että tämä on lähinnä koostettu muistoksi niille, jotka Jarmanin tunsivat. Toisaalta Jarmania tuntemattomia voi kiinnostaa historiallinen anti tuolloisten aikojen homokulttuurin (ja taidepiirien) kannalta. Vaikka ajoittain katkelmia on kiinnostavaa ja hauskaakin katsella, enimmäkseen tästä irtoaa aika vähän.

*

Chronos 1985 (Fricke) http://www.imdb.com/title/tt0088919/ & Baraka 1992 (Fricke) http://www.imdb.com/title/tt0103767/
(+) & + Katselin peräjälkeen, olivat samassa dvd-paketissa. Tiesin, mitä odottaa, enkä mielestäni odottanut liikoja, mutta eivät silti suuresti säväyttäneet. Tätä ei voi pohjustaa mitenkään muuten kuin sillä tiedolla, että näiden ohjaaja Ron Fricke oli Reggion legendaarisen Koyaanisqatsin (1982, http://www.imdb.com/title/tt0085809/) keskeistä tekijäryhmää, pääkuvaaja ja leikkaaja. Se taas on ollut yksi aikoinaan ensinäkemältä ylivertaisesti vaikuttavimpia katsomuskokemuksiani, myös useita kertoja 80-luvun ensikatsoman jälkeen nähty. Ja nämä kaksi Fricken omaa häviävät sille auttamatta.

Chronos on nimensä mukaisesti ajassa liikkuva, historiaan suuntaava, luonnonhistoriallisia ja kulttuurihistoriallisia kohteita esittävä kuvaessee. Sen heikkoutena on siloinen yksiulotteisuus, se on vähän kuin National Geographic Channelia katselisi ilman syvyyseroja tai kohteisiin todellisesti kuuluvia rosoja: kuvilla esitellään luonnonkauneutta, kirkkoja, muistomerkkejä, veistoksia, muita nähtävyyksiä, taustalla humisee new age -henkinen syntsamuzakki. (Huhhei, säveltäjä Stearns todella esitellään new age -genrevesselinä: http://www.imdb.com/name/nm0824195/). Muutamat otokset ovat todella kauniita, ei siitä pääse mihinkään, esim. Pietarinkirkon päälaivassa siirtyvää päivänvaloa seuraava otos on hirmu komea (ja se onkin valittu elokuvan julisteeseen ja dvd-kanteen, näkyy imdb:sta myös).

Baraka on hyvin erilainen sisällöltään. Toki sanaton ja paikoin hyvin komea kuvavirtaa sekin, mutta kohteena ajan sijaan paikat, ja ihmiset, yhteisöt, elämä, käytännöt, perinteet eri puolilla maailmaa. Se on myös moniulotteisempi, näkemyksellisempi, sikälikin enemmän Koyaanisqatsia muistuttava. Mukaan mahtuu ihmiselon ulottuvuuksia viidakoista suurkaupunkeihin ja slummeihin, Irakin sota-aavikon palavista öljylähteistä hautausmaalleen koottujen pommikoneiden armadaan. Joukossa on myös jokunen jo Chronoksessa käytetty otos. Kumpikin filmi, etenkin Baraka, on vaatinut hirmuisen määrän matkustamista ympäri maailman. Onhan tällaiselle hattua nostettava, mutta silti kannattaa katsoa ensisijaisesti se Koyaanisqatsi. Kumpikaan näistä ei tuo sen nähneelle mitään uutta ja molemmat häviävät sille vahvuudessa sekä esteettisesti että ajattelun herättäjinä. (Edes Reggion oma jatko, Powaqqatsi http://www.imdb.com/title/tt0095895/, ei yltänyt samaan, eikä ilmeisesti myöskään trilogian päätös Naqoyqatsi http://www.imdb.com/title/tt0145937/, jota en ole nähnyt.) Frickelta näyttää muuten 20 vuoden tauon jälkeen juuri ilmestyneen tai olevan juuri ilmestymäisillään ensi-iltaan Samsara-niminen elokuva (http://www.imdb.com/title/tt0770802/), jonka voisi kuvitella olevan kiinnostavaa materiaalia.

*

Niko – lentäjän poika 2008 (Hegner & Juusonen) http://www.imdb.com/title/tt0885415/
(/) Jaa-a, katselin puolihuolimattomasti mutta ei asia siitä muuttuisi vaikka olisi kuinka katsonut. Tämä on tyyliltään mitä tavanomaisinta nykyistä perusanimaatiota, kotimaisuudella ei oikeastaan ole tunnistettavaa merkitystä tässä, joulupukki porovaljakoineenkin on toteutettu jenkkiläiseen malliin eli elokuvan tärkeintä kohdemarkkinaa ajatellen. Osa elementeistä on hiukan halvastikin aikuisyleisöä kosiskelevia, kehyskertomuksessa ja vitsiosastolla on aikuisille suunnattua puujalkaista ja kaksimielistä viittilöintiä, joka ei kuitenkaan naurata. Pienimmille lapsille muutamat hahmot ja kohtaukset ovat (tässäkin jälleen) liian pelottavia – mikä siinä oikein on, että monesti nykyään tällaista ei osata enää tehdä horjattamatta liioitteluun. Kyllä ennen osattiin.

*

It’s a Wonderful Life / Ihmeellinen on elämä 1946 (Capra) http://www.imdb.com/title/tt0038650/
+ Tosi on, että vasta nyt tulin katsoneeksi tämän ikiklassikon joka on meilläkin näytetty varmaan joka joulu näköradiosta niin kauan kuin sellainen peli on ollut olemassa. (No ehkei ihan sentään.) Capra on kriitikoiden lämpimästi hellimiä ohjaajasuuruuksia, mutta rehellisyyden nimissä minusta ei kyllä ole koskaan tuntunut siltä, että hänen elokuvansa olisivat kestäneet ns. ajan testin aivan horjumatta. Tai, riippuu tietysti siitä, mitä hakee. Jos pystyy ylittämään makeutetun ja paisutetun melodraaman, usein tönkön näyttelemisen, tuhdin alleviivaamisen ja joskus jankkaukseen asti toisteiset kohtaukset, kaikissa Capralta näkemissäni filkoissa on kiistämätöntä viehätystään. En kuitenkaan sijoittaisi niitä elokuvahistorian suurimpien klassikoiden joukkoon. En myöskään tätä, joka hyvässä ja pahassa ilmentää pericapralaista tyyliä.

*

Imaginarium of Doctor Parnassus 2009 (Gilliam) http://www.imdb.com/title/tt1054606/
(+) Voihan vihna sentään, jälleen kerran annoin itseni odottaa, että nyt tulee ensimmäinen Gilliam-filkka johon minäkin varsinaisesti tykästyn, joka antaa katteen hänen kulttimaineelleen myös Pythonien jälkeen ja hyvittää tässä välissä nähdyt keskinkertaisuudet. Mutta ei. Eikä ongelma siinä ole, että “juoni olisi sekava” tai ideoita liikaa, vaan pikemmin siinä, että Gilliamin ideat eivät sittenkään ole kovin hauskoja, oivaltavia, yllättäviä, ajatteluttavia. Niissä on myös turhan usein väkinäisyyden tuntua. Mutta jokaisessa Gilliamilta näkemässäni elokuvassa on myös aivan loistavia hetkiä, hervotonta komiikkaa ja oivallusta, joka välittömästi muistuttaa Python-ajoista. Ehkä Gilliam pystyi parhaimpaansa vain osana tuollaista ylitsevuotavaa ideakollektiivia, joka samalla karsi, kritikoi ja kehitti toistensa ideoita.

Kaikkein parhaiten tämä elokuva jäänee filmihistoriaan siitä syystä, että Heath Ledger, keskeisessä roolissa, surmasi itsensä elokuvan kuvausten ollessa kesken (ja makaaberisti hän tipahtaa tässä kuviin suoraan hirttonarun päästä). Johnny Depp, Jude Law and Colin Farrell hyppäsivät tribuutiksi mukaan näyttelemään jäljellä olleet kohtaukset Ledgerin sijaan. Elokuva tulee epäilemättä toimimaan pysyvästi Ledger-fanien hartauskohteena ja muistopaikkana.

*

Uzak / Distant 2002 (Ceylan) http://www.imdb.com/title/tt0346094/
++ Odotan innolla mahdollisuutta nähdä Ceylanin uusin, ylistetty Once upon a time in Anatolia (http://www.imdb.com/title/tt1827487/), jossa visuaalinen tyylittely on arvioista päätellen viety vielä pidemmälle kuin edellisessä näkemässäni Ceylan-filmissa Kolme apinaa (ks. kommentit aiemmassa postauksessa). Uzak on näitä molempia matalampiviritteinen kertomus, tarinaltaan puhdasta arkirealismia. Tässäkin on Ceylanille tyypillistä vahvaa visuaalisuutta, joskin vähemmän tyylitellysti. Elokuva toi Cannesissa 2003 parhaan ohjaajan palkinnon Ceylanille ja parhaan miespääosan palkinnon jaetusti elokuvan johtoroolit vetäville Muzaffer Özdemirille ja Emin Toprakille (molemmat Ceylanin myös tätä edeltävissä elokuvissa käyttämiä). Jälkimmäinen ratkaisu on oivallinen, elokuva fokusoituu näiden kahden erinomaisen todellisentuntuisen henkilön, kaupunkilaisen modernisti elävän valokuvaajan ja työtä etsiessään hänen luokseen Istanbuliin tulevan nuoremman maalaisserkun erilaisuuteen ja keskinäiseen hankaukseen, ja käyttää tätä vastakuva-asetelmaa keinona avata kummankin henkilön persoonaa ja elämää tehokkaasti. Keskeisimpänä kuvauspaikkana, valokuvaajan kotina on käytetty Ceylanin omaa asuntoa, ja epäilemättä Tarkovskin Stalker ja Peili, joita päähenkilö katselee, ovat nekin Ceylanin omilta videonauhoilta. Sisätilan kuvauksissa asunnon kokonaiskuva jäsentyy katsojalle vasta vähitellen, kameran asteittain muuttuvien asettelujen kautta. Ulkokuvat puolestaan näyttävät harvoin nähdyn talvisen, lumisen Istanbulin.

Seuraava IMDB:n keskustelupalstan ärtyneen närkästynyt kommentti tiivistää aika hyvin syitä jättää elokuva katsomatta, jos on jo muokannut makunsa riittävän yksioikoiseksi:
“firstly they said about 100 words throughout the whole film, (i did like the acting though, but it didn’t really make the film any more watchable), secondly, they showed istanbul looking dirty covered in smog and pollution.
thirdly what was the story line? i was just getting into the film, when it finished with mehmut sitting on a bench.
”For Ebru” – if i was ebru i’d be well embarrassed to have that piece of sh!t dedicated to me.
i just can’t see why so many people like it
did this film even have a moral????????????
huh?
did it??
no – there you go, a film without a moral to it is like a kebab without the meat! it just shouldn’t happen.”

Harvinaista kyllä, vastoin kommentin väitettä, juuri tässä, toisin kuin kai useimmissa Ceylanin elokuvista, voi havaita joitain hienovaraisia “moraliteetteja” tai opetuksiakin. Mutta kaipa se vaatii, että elokuvia osattaisiin katsoa ilman ennakko-oletus-automaatteja.

*

Somewhere 2010 (Coppola) http://www.imdb.com/title/tt1421051/
++ Sofia Coppolan Virgin Suicides (1999, http://www.imdb.com/title/tt0159097/) oli lupaava esikoinen, Lost in Translationista (2003, http://www.imdb.com/title/tt0335266/) pidin vielä enemmän (joskin se oli paljolti kiinni Bill Murrayn karismasta). Marie Antoinette (2006, http://www.imdb.com/title/tt0422720/) jätti vähän kylmäksi, vaikka aivan katsottava (ja hauska) elokuva sekin. Somewhere on lähellä Lost in Translationia niin tunnelmilta, teemoilta kuin tarinaltaan. Satuin vilkuilemaan elokuvan kahdesti elokuvakanavalta osaksi (loppupuolelta), ennen kuin nyt katsoin kokonaisuudessaan. Erinomainen merkki oli, ettei loppupuoliskon näkeminen ennalta heikentänyt elokuvan tehoa, ja että kokonaisuudessaan katsoen elokuva osoitti yllättävänkin vahvasti toimivuutensa.

On tietysti päästävä ensin yli siitä, että Ferrarilla ajelevan rikkaan filmitähden eksistentiaalisen tyhjyyden sympatisointi voi tuntua aluksi tavallisesta arkielämästä käsin vaikealta. Tekee mieli ehdottaa, että mitäpä jos lukisit kirjaa, opiskelisit jotain, hankkisit harrastuksen tai kävisit museoissa sun muissa kulttuuririennoissa, tai koettaisit hankkia elämään jonkinlaisia syvempiä pitkäjänteisiä kumppanuuksia, joiden valossa itseyden ongelmia on mahdollista peilata. Mutta näin tietysti Coppola olettaakin katsojan miettivän. Samalla päähenkilöstä tehdään everyman (jonka esittäjäksi Stephen Dorff on erinomainen valinta), joka on ilmeisen sattumalta tullut heitetyksi tähteyteen ilman mitään keinoja kohdata yltäkylläisen mutta juurettoman olemassaolon pitkäveteinen ajelehtivuus sekä oman itsen tarpeettomuuden tunne, every day like Sunday. Arki osoitetaan arjeksi, rikkaudesta ja tähteydestä huolimatta, ja sen harmautta on harvoin jenkkielokuvissa onnistuttu jäljentämään yhtä hyvin kuin tässä. Pysähtyneet tilanteet, tarkkailemaan laitettu kamera, taustamusiikittomuus (taustaraitaa käytetään hyvin vähän mutta tehokkaasti ja ovelastikin), keskittyneen kuvauksen välittämä tyhjyys. Modernin elokuvahistorian klassikoksi jäävässä hienossa kohtauksessa tämä tiivistyy metaforaksi: Dorffin roolinaamion laitto ja tyhjentynyt kuva, jossa tämä istuu valkoinen maskivaha pään ympäröimänä sierainten aukkoja lukuun ottamatta, kuuluu vain raskas hengitys, kamera lähestyy, tuijottaa, taustalla pilkistää Munchin Huudosta muistuttava naamari – yksinäisyys, yhdentekevyys, turta tunnottomuus, eksistentiaalinen äänetön kauhu, kaikki samassa kuvassa. Onnistuneesti elokuva kääntää ympäri juuri alkuepäilyksen eläytymisvaikeuksista: on lopulta oikeastaan yhdentekevää paljonko massia löytyy tililtä, arjen grind ei sillä helpota, ellei ihmisellä ole keinoja ennui’taan käsitellä. Vahvasti assosioituu vaikutelma, että Dorffin tässä esittämä roolihenkilö voisi olla Lost in Translationin Murrayn näyttelijähahmo nuorempana, aiemmassa elämänvaiheessaan: eksistentiaalinen tyhjyys on myöhemminkin tallella, koska… no, koska sitä ei voi karkoittaakaan… mutta elämänkokemus on tuonut sen kohtaamiseen melankolis-sarkastisen vireen, jolla suhdetta maailmaan voi sentään hallita.

IMDB:n ääliökommentaattorit valittavat arvattavaan tapaan sitä, ettei elokuvassa ole alkua, keskikohtaa ja loppua, joten aika monille näyttää olevan mahdotonta ylipäätään tajuta koko elokuvan ideaa. Se ettei näitä ole, on keskeinen piirre teeman ja tunnelman välittämistä. Käännettä silti löytyy vaikka kuinka, se pitäisi määlymmänkin tajuta. Näköjään assosioin jatkuvasti omiin lempiohjaajiini niiden elokuvien kohdalla, joista huomaan pitäväni, joten tekee mieli lainata kappaletta, jossa olen koettanut tiivistää Mike Leigh’n “eksistentiaalisen arkirealismin” jujua elokuvakerronnan kannalta – jujua, joka on muutenkin monille hyville elokuville ominainen ja tietysti muistuttaa vaikkapa monien modernien romaanien toimintatapaa (erotuksena perinteisemmistä tarinankaarista):

“Leigh’n elokuvat ovat aina eräänlaisia ”ajallisia läpileikkauksia” kuvattujen henkilöiden yhdestä elämänvaiheesta lyhyen jakson kuluessa nähtynä. Tavallisesti elokuva esittää vain suhteellisen lyhyen ajan, viikonlopun tai muutamia päiviä… Elokuvan aikana ei useinkaan tapahdu mitään perinteisesti miellettyä ”kehitystä” tämän ajallisen tiiviydenkään vuoksi, mutta katsojalle syntyy sen sijaan vahva vaikutelma siitä, että elokuvan henkilöt olivat olemassa ennen elokuvaa ja heidän elämänsä jatkuu sen jälkeen. Leigh’n elokuvien poimima ote ajasta onkin tyypillisimmin käänne eikä kehityskulku. Tapahtuu jotain, joka muuttaa – tai saattaisi muuttaa – (joidenkin) elokuvan henkilöiden elämää, mutta elokuvan päättyessä jää katsojan aprikoitavaksi, miten oikeastaan käy, miten elämä muuttuu ja kestääkö käänteen vaikutus.” (http://filosofia.fi/elokuva/leigh)

Somewhere toimii tismalleen tuolla tavalla. Viimeinen kohtaus on elokuvan heikoin minusta, alleviivaavuuttaan, mutta ei pilaa elokuvaa, jonka kokonaisuuden se paketoi yllälainatun mukaiseksi ekskursioksi yhden ihmisen eksistenssiin.

*

Le déjeuner sur l’herbe / Aamiainen ruohikolla 1959 (Renoir) http://www.imdb.com/title/tt0052765/
+ Koko joukon eittämättömiä varhaisia klassikoita (etenkin 30-luvulla) tehneen Renoirin toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva. Renoirin kohdalla on tapana puhua humanistisuudesta ja varsin hyvin se tähänkin elokuvaan osuu. Tarina on satiiri, jossa toisiinsa törmäävät edistys ja perinteet, tiede ja luonnonidylli, teknisesti keinotekoinen ja rehevän luonnollinen, suunniteltu ja spontaani, kliininen järjestys ja rönsyilevä romantiikka. Elokuvan sympatiat ovat selvästi jälkimmäisten puolella (joskaan eivät aivan yksiulotteisesti tai ainakaan vastakohdalleen täysin ilkeästi). Alkukohtauksissa on visuaalisestikin hauskaa lievästi “futuristista” ajankuvaa, ikään kuin 50-luvun lopun elättelemiä parodisia mielikuvia siitä, millaista tieteellinen, tekninen ja poliittinen tulevaisuus seuraavalla vuosikymmenellä on. Ajankohdan kuvauksen, satiirin kohteiden ja kuvaston (ja jopa värien) vuoksi nousevat mieleen Jacques Tatin Playtime (http://www.imdb.com/title/tt0062136/) ja Enoni on toista maata (http://www.imdb.com/title/tt0050706/). Päähenkilö on kuuluisa tiedemies Etienne Alexis, jonka uusin läpimurto on ihmisalkion keinohedelmöitys ja josta leivotaan “Euroopan presidenttiä” (kuin vitsinä comtelaisesta tieteen ja hallinnon liitosta). Mutta vaikka kaikki on suunniteltu valmiiksi, luonto, rakkaus ja spontaanisuus puuttuvat peliin.

Aamiainen ruohikolla on tietysti ottanut nimensä Manet’n kuulusta maalauksesta ja sen lisäksi toimii tribuuttina ohjaajan isälle, taidemaalari Auguste Renoirille. Dvd:n ekstrana löytyvästä dokkarista selviää hyvin elokuvan muutakin omaelämäkerrallista viritystä. Tapahtumapaikka ja maalaisperheen kotitalo on Renoirin lapsuuden kesäpaikka ja Auguste Renoirin ateljeerakennus. Lisäksi teknologisen kehityksen kritiikki oli kertoman mukaan juuri Augustelle läheinen teema, joten voi ajatella, että tässä on nimen ja kuvaston lisäksi nyökkäyksiä myös hänen ajattelulleen riippumatta siitä, kuinka paljon Jean Renoir itse näki asiat juuri samassa valossa. Ei Renoirin elokuvien kärkeä minusta, mutta ihan viihdyttävä satiirinen leikittely, joka teemansa puolesta voi monia kiinnostaa.

*

Soul Kitchen 2009 (Akin) http://www.imdb.com/title/tt1244668/
(+) Aiemmin näkemäni Fatih Akinin filkat Kurz und schmerzlos (1998, Lyhyt ja kivuton http://www.imdb.com/title/tt0162426/), Gegen die Wand (2004, Suoraan seinään http://www.imdb.com/title/tt0347048/) ja Auf der anderen Seite (2007, Taivaan reunalla http://www.imdb.com/title/tt0880502/) ovat erinomaisia, tunnevoimaisia  tuotoksia, joita voi koska tahansa lämpimästi suositella katsottaviksi. (Ja Istanbulin monimuotoista musiikkiskeneä kuvaava Crossing the Bridge http://www.imdb.com/title/tt0459242/ on parhaita näkemiäni musiikkidokumentteja. Kaksi varhaisempaa fiktioelokuvaa, Solino ja Heinäkuussa, on vielä näkemättä.)

Akin kuvaa elokuvissaan omasta taustastaan ammentaen saksanturkkilaisia maahanmuuttajia ja yleensä heidän suhdettaan sekä lähtömaahan Turkkiin että elinpaikkaan Saksaan. Tämä uusin poikkeaa aiempien draamallis-traagisesta perusvireestä komediaksi, ja myös henkilögalleriassa on irtauduttu turkkilaistaustoista, joskin maahanmuuttajien parissa paljolti liikutaan edelleen multikultissa Hampurissa. Koska pidän Akinia nykyohjaajien keskeiseen kärkijoukkoon kuuluvana, elokuva oli lievä pettymys. Vaikka aineksissa on paljon hyvää, samoin näyttelijöissä, meno on aika tavanomaista arkisattumusten peruskomediaa, jossa mikään eri erityisemmin kolahda. Akinin aiemmissa elokuvissa henkilöt ovat olleet uskottavia ja koskettavia, mutta komedia tarvitsisi usein enemmän revittelyä ja karikatyyrejäkin. Tästä jäi puolivillainen fiilis, ettei oltu oikein draaman parissa, muttei kunnolla komediankaan. Mikä ei silti kiistä sitä, että jos haluaa tsekata lämminhenkisen ja sopivasti alternatiivisen draamakomedian, tämä voi olla varsin hyvä valinta.

*

Roma / Fellinin Rooma 1972 (Fellini)  http://www.imdb.com/title/tt0069191/
+ Oli juuri sellainen kuin hyvin kaukaiset muistikuvatkin elokuvasta, enemmän tai vähemmän absurdien ja groteskien episodien (tai kohtausten) jatkumo, ilman varsinaista juonta. Nuorempana tällaista ei osannut oivaltaa, mutta nyt kiinnitti huomiota, miten Fellinin lavastamat episodit ja ilveilyt ovat maalauksellis-teatraalisessa asetelmallisuudessaan selviä edeltäjiä ja esikuvia esimerkiksi Roy Anderssonin ja Peter Greenawayn elokuvien vastaaville.

Juonen sijaan jonkinlaisia kerronnan tai ainakin asetelmien kiinnekohtia ovat Fellinin kokemukset ja muistot: lapsuudessa koulussa oppimassa Roomasta ja sen historiasta;  nuorena miehenä ensimmäistä kertaa saapumassa Roomaan asumaan; omassa ajassaan visioimassa elokuvaansa. Omaelämäkerrallinen oli myös aiemmin katsomani ja kommentoimani Vetelehtijät, joka päättyy siihen, mistä tämä osin alkaa, sillä jälkimmäisessä Fellinin alter ego irtautuu kotikylästään junaillen kohti suurempaa maailmaa, ehkä juuri sille junamatkalle, joka on tässä tuonut hahmon Roomaan. Elokuvien tyyli ja sävy on kuitenkin täysin erilainen. Roma on värikylläinen hulluttelu ja paisuttelu, jota on ryhdyttävä katsomaan tietoisena siitä, että tällaista on tiedossa, eikä odottaa tarinaa tai kerrontaa. Niin tai näin, kuten aina muistutetaan, elokuvan päähenkilö on nimen mukaisesti Rooma, tai vielä osuvammin suomalaisen nimen tapaan juuri Fellinin Rooma.

*

Elokuvia marraskuussa 2011

Loong Boonmee raleuk chat / Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives 2010 (Weerasethakul) http://www.imdb.com/title/tt1588895/
++Katsottu jo toukokuussa, en muistanut listata, mutta katsoin nyt toiseen kertaan. Weerasethakul kävi Sodankylässä kesällä, joten siitä kiinnostuneena tsekkasin keväällä ensimmäisen kerran. niin & näin -numerossa 3/2011 on hieno haastattelu ohjaajan Suomen visiitiltä. (Ei valitettavasti verkossa http://www.netn.fi/lehti/niin-nain-311)

Useita elokuvallisia ja kerronnallisia yllätyksiä sukelluksessa thai-kulttuuriin. Hienoa vahva tunne kerrostuneisuudesta, näkyvän ja näkymättömän vuorovaikutuksesta: muisti, unet, historia, henget ja aaveet ja luonnonuskomukset, tuonpuoleinen, tulevaisuus, rinnakkaiset todellisuudet. Kaikki nämä väreilevät viidakon äänten tapaan jatkuvasti myös elokuvassa näkyvän taustalla, toisinaan nousevat pinnalle. Tyyni buddhalaisuus määrittää ihmisten elämää ja tapaa suhtautua asioihin – näin ainakin thai-kulttuuria muuten tuntemattomana koin. Viehättävällä tavalla lämminhenkinen risteymä outoa ja täysin tunnistettavaa.

Dvd:n ekstrat ovat hyviä, mukana kiinnostava ja selkeä ohjaajan haastattelu. Poistetuissa kohtauksissa on varsin komeaa matskua, josta osa olisi hyvin voinut jäädä lopulliseenkiin versioon.

Toi mieleen yhden lempileffani, Vietnamiin sijoittuvan Päivien kimalluksen (http://www.imdb.com/title/tt0224578/). Vilkuilin sitä perään dvd:lta muistiinpalauttelun merkeissä ja kyllä se erinomaiselta vaikutti edelleen. Se on yksi parhaiten aistisuutta välittämään onnistuvista filkoista mitä muistan nähneeni: ruuat, tuoksut, äänet jne. (Näiden elokuvien arviopisteistä Imdb:sta muuten näkee, että sen palvelun käyttäjämäärä on nyt kasvanut siihen mittaan, että elokuvien saamien keskiarvopisteiden käyttökelpoisuus minkään elokuvan laadun vihjeenä on kadonnut. Yksi aspekti tässä esim. se, että siinä missä olen itse kokenut yhdeksi keskeiseksi elokuvien katsomisen viehätykseksi mahdollisuuden matkata toisenlaiseen aistimelliseen ja toiminnalliseen kulttuuriin, mentaliteettiin, estetiikkaan, maailmankatsomukseen, ja siksi mm. nämä kaksi ovat tehneet vaikutuksen, on varsin monille tällainen vieraus nykyään vain vastenmielinen este helpolle ymmärtämiselle ja viihtymiselle, kuten monista Imdb:n kommenteista voi lukea.)

*

Ride the High Country / Viheltävät luodit 1962 (Peckinpah) http://www.imdb.com/title/tt0056412/
++ Peckinpahin toinen teatterilevitykseen ohjaama pitkä elokuva. (Ensimmäinenkin oli western, samoin sitä edeltäneet tv-sarjatuotannot.) Randolph Scottin viimeiseksi jäänyt elokuva. Tapahtumien rauhallinen kehittely, josta kumpuaa elämän merkityksellisyyden ja henkilöiden syvyyden tunne, ja joka antaa tilan ja ajan olla läsnä tapahtumissa ilman keinotekoista sählinkiä, lataa harvat toiminnalliset jaksot ja tapahtumien kliimaksit sellaisella voimalla, johon hyvin harvoin mikään uudempi vastaava filkka kykenee. Katselin esimerkiksi hiljan myös pätkittäin elokuvaa (uutta versiota) Kello 3.15 lähtö Yumaan (http://www.imdb.com/title/tt0381849/) ja sen antamasta kohtuullisen hyvästä vaikutelmasta huolimatta se auttamatta häviää vertailussa tämän kanssa, koska siinä ei luotettu elokuvalliseen antiin eikä kerronnan kykyihin, vaan mukaan piti tunkea pakonomaisesti vähän väliä turhanaikaista sähellystä ja ”actionia”, ikään kuin katsojat olisivat ilman sitä heti käyttäneet pikakelausta. (En listannut elokuvaa tänne, koska en katsonut sitä kokonaisuudessaan enkä loppuun asti.) Tämänkin elokuvan originaaliversio (1957, http://www.imdb.com/title/tt0050086/) on muuten mukana filosofi Chuck Dyken mainioissa western-aiheisissa esseissä, joita on hiljattain julkaistu neljässä peräkkäisessä niin & näin -lehden numerossa (2/09, 3/09, 4/09, 1/10).

*

Le temps qui reste Aika lähteä 2005 (Ozon) http://www.imdb.com/title/tt0417189/
+ Yksikään François Ozonin elokuva ei ole kolahtanut ihan täysin. (Olen aiemmin nähnyt 2000-luvun filkoista 8 naista, 5×2 ja Swimming Pool, en uudempia Ozoneita, joista tosin mikään ei ole saanut kovin ylistäviä arvioita. Hiekan peitossa, kriitikoiden kai kiittämin, on vielä hyllyssä odottamassa.) Tässäkin on paljon hyviä aineksia, mutta jotain jää puuttumaan. Yksi on hahmojen uskottavuus, minusta näyttelijät eivät tee parhaita vetojaan Ozonin filkoissa. Lisäksi on liikaa tavanomaista estetiikkaa, kaikki näyttelijät ovat esimerkiksi aina perushyvännäköisiä, mikä jo sellaisenaan vetää pois sitä realismimattoa, jonka päälle tällaiset aika puhtaasti ihmissuhde-, eksistenssi- ja tunneintensiteetteihin perustuvat elokuvat tulisi rakentaa. Kaikki tarinan käänteet eivät ole liioin kovin (tai vähääkään) uskottavia, eivät tässäkään, ja asiat napsahtelevat turhan simppelisti ja nopeasti suuntiinsa.

Yhdestä Ozonia pitää kuitenkin kiittää erityisesti. Hän osaa luopua materiaalistaan, toisin kuin moni muu nykyohjaaja: elokuvat ovat napakan mittaisia, tämäkin vain reilut tunti ja vartti, ja useimmat pysyvät vanhassa kunnon puolentoistatunnin maksimissa. Kerrankin käy niin harvinaisesti, että dvd:ltä poisjätettyjä kohtauksia katsellessa kokee, että joitain olisi voinut jättää mukaankin kerrontaa silloittamaan. (Monesti huomaa sen sijaan aika helposti, että poisleikatut ovat tosiaan turhia kokonaisuuden kannalta.) Eteneminen on ripeää, tässä jo ensimmäisen vartin jälkeen on katsojalla kuva päähenkilön työstä, perhesuhteista, parisuhteesta, persoonasta ja uutinen siitä, että hän kuolee pian. Kääntöpuolena on se, että näin ripeässä etenemisessä ei tahdo oikein rakentua myöskään sitä eläytymissuhdetta, joka saisi katsojan välittämään tyypistä. Kuolemisen yksinäisyyden kuva rakentuu kuitenkin loppua kohden vähitellen hyvin. Ja loppukohtaukset ovat upeita, ehkä jonkun mielestä esteettisesti halpoja, mutta upeita.

*

Revanche 2008 (Spielmann) http://www.imdb.com/title/tt1173745/
++ Onneksemme YLE näyttää toisinaan bongaavaan hyviäkin uusia filkkoja. (Vaikka turhan paljon YLEn kanaville tulee yhdentekeviä tv-elokuvia yhteistuotantojen ja ostopakettien pakkopullana, jonkinlaisina jämäsatseina. Tämä on sikäli ihmeellistä, että maailma olisi kyllä täynnä erinomaista ja kiehtovaa uutta elokuvatuotantoa, jonka esittäjänä YLE voisi ottaa priimaroolin, kun teatteritarjonta on niin kapeaa kuin on.) Itävaltalaisohjaaja Spielmann oli minulle aivan uusi tuttavuus ja tämä viimeisin ohjauksensa osoittautui nykyelokuvan parhaaseen realismiin yltäväksi. Jäätävän upeita, toteutukseltaan tarkasti pienieleisen viileitä mutta vaikutukseltaan pakahduttavia kohtauksia. Todella erinomaiset näyttelijät, autenttiset miljööt, arjen luontevuus, josta vois mainita monta hienoa kohtausta, mm. miesten yksinkertainen ja äänetön ateriointi vie komean eleettömästi perusasioiden äärelle. Tuntemusten rakentumista hyvin tukeva rytmitys vaatii katsojalta keskittymistä, mutta palkitsee sen avokätisesti, intensiteettien annetaan kehkeytyä sopivalla tavalla hitaasti. Monia vaikuttavalla tavalla etäännytetysti kuvattuja, pysähtyneitä kohtauksia, joissa tilanteen tunnelataus tulee läpitunkevaksi, kuten riipaisevassa käännekohdan metsäkohtauksessa, jossa päähenkilö on kävellyt pois autoltaan, tragedian tapahtumapaikalta, eikä katsoja voi välttyä eläytymästä hänen osaansa, vaikka kamera katsoo kaukaa, kasvoja näyttämättä, mitään tunteita alleviivaamatta. Syksyn ehdottomasti positiivisimpia yllätyksiä.

*

Amelia 2009 (Nair) http://www.imdb.com/title/tt1129445/
/ Elokuvakanavalta sattumalta katseluun jäänyt keskinkertaisista keskinkertaisin biopic. Amelia Earhartin elämäntarinan läpilasketteleva muovipintainen esitys, jossa ei hetkeäkään tule tunnetta, että oltaisiin jonkin todellisen äärellä ja elävien ihmisten parissa, vaikka tietysti katsoja tajuaa, että tässä korostetaan näkyville Earhartin elämän olennaisimmat käänteet. Järkytys koitti elokuvan jälkeen. Katsoin kuka tämän on ohjannut: Mira Nair. Nair, armottomalla, koskettavalla, järkyttävällä, naturalistisenrealistisella Salaam Bombay! -esikoisellaan koko maailmaa järisyttänyt ohjaaja tekee näköjään nykyään vahanukkegalleriaa muistuttavia tekeleitä, joita on vaikea edes kuvitella saman ohjaajan tekosiksi. Luulin, että tämä olisi jonkun nuorehkon normirutiineihin koulutetun ja istutetun, keskivertojenkkiohjaajan standardituotos. Surettaa ajatella, mitä useimmille ohjaajille tapahtuu, kun he joutuvat (tai omasta mielestään pääsevät) Hollywoodiin. Tämä on näistä esimerkeistä pahimpia. Herättää epäilemään, että ehkä Salaam Bombay! oli monen yhteensattuman tuote, jonka laadulla ei ole niinkään tekemistä Nairin näkemyksen kanssa, vaan enemmänkin sen kanssa, että Nair oli aloittanut ja sitä ennen työskennellyt dokumenttielokuvien parissa, joista tuohon fiktioesikoiseen siirtyi asennetta, tyyliä, autenttisuuden tunnetta ja sitä kautta voimakasta koskettavuutta.

*

Ladri di biciclette / Polkupyörävaras 1948 (de Sica) http://www.imdb.com/title/tt0040522/
++ Maineensa arvoinen elokuvahistoriallinen merkkipaalu. Olen nähnyt tämän aiemmin kahdesti varsin kauan sitten 90-luvulla (ensimmäisen kerran ehkä 80-luvun puolella). Elokuva vaikutti vaikutti selvästi vahvemmin nyt aikuisempana ja kokeneempana. Yhteiskunnallishistoriallisesti elokuvan aiheena on tietysti italialainen kaupunkiköyhyys sodan jälkeen. Mutta köyhyyttä ei maalailla tarkoitushakuisesti eikä kuvata surkutellen, revitellen, vaan arvokkaasti, ilman falskiutta. Vaikuttavia, visuaalisestikin mieleenpainuvia kohtauksia on hyvin paljon panttilainaamoon pantattujen lakanoiden valtavista hyllyistä köyhien jumalanpalvelukseen kirkossa ja sateensuojaan katolisten pappien rinnalla Porta Portesella. Lisäpontta katsomiselle antoi nyt se, että tässäkin oli mahdollista nähdä parin viikon takaiselta matkalta tuttuja paikkoja Roomasta.

Elokuvan varsinainen syvä teema on kuitenkin inhimillisyys ja ihmisyys sellaisenaan. Elokuva on esikuva siitä, miten luodaan tunteita musertava, henkeäsalpaava tarina ilman mitään melodramaattista paisuttelua, antaen katsojalle vain tapahtumien kulku täydessä selkeydessään, uskottavuudessaan, peruuttamattomuudessaan. Tunteiden nostatus toiseen potenssiin on tietenkin sen ansiota, että päähenkilön, isän, mukana kulkee ja elää tapahtumat läpi hänen pieni poikansa. Tässä – tietysti harkitussa, tarkkaan tietoisesti punnitussa – ohjaajan ratkaisussa ei kuitenkaan haiskahda minkäänlainen läpinäkyvä laskelmointi tai kosiskelu, koska taustaan nähden asetelma ja jokainen hetki on uskottava eikä koskaan tilanteita, tunteita tai ilmeitä keinotekoisesti paisutella. Ja juuri tästä, päähenkilöiden pyrkimyksestä säilyttää itsekunnioituksensa, tyyneytensä, luottamuksensa, olla osoittamatta tapahtumien ja epätoivon painoa toisilleen, latautuu elokuvaan sen koskettavin tragiikka. Isän ja pojan päärooleihin Rooman kaduilta löydetyt Lamberto Maggiorani ja Enzo Staiolo ovat niin loistavia, että on vaikea uskoa heidän olleen puhtaita amatöörejä. Kasvoillaan elämän koko tunneskaala onnesta, toivosta ja rakkaudesta epäuskoon, järkytykseen, suruun ja epätoivoon, pettymykseen ja häpeään – ja pyrkimys kätkeä nämä toisilta. Nyt voimakkaammin kuin aiemmin tajusin, miten hurjalla tavalla tragiikka tiivistyy elokuvan nimeen lopussa, polkupyörävarkaan lopulta viitatessa päähenkilöön itseensä, nöyryytyksen huipentuessa.
Kuuluu elokuviin, jotka jokaisen kannattaa kertaalleen katsoa, jos ylipäätään pitää itseään elokuvien ystävänä.

*

Winter’s Bone 2010 (Granik) http://www.imdb.com/title/tt1399683/
+(+) Ensin valitus, jota en osaa jättää esittämättä, pahoittelen. Jenkkiläisessä riippumattomassakin elokuvatuotannossa (ja käsikirjoituksessa) on erittäin vaikeata yrittää tehdä edes realistista draamaa siten, ettei mukaan mahduteta raflaavia elementtejä: huumeita, väkivaltaa, seksiä, elämän romahtamisen ja täydellisen perikadon uhkaa sekä tietysti vatsaa kääntäviä inhokohtauksia. Näin tässäkin sinänsä kehuttavassa tuotoksessa. (En ole vuosiin jaksanut katsella esim. “sarjamurhagenren” elokuvia, koska niissä ei mikään kosketa eikä herätä kiinnostusta eikä tarjoa mitään tartuttavaa, ja sama alkaa päteä huume-, jengi-, rikosgenreihin.)

Tämänkin leffan sinänsä suht hyvin toteutettu realistisuus on sitä lajia, joka irrottautuu elokuvaa katsovan yleisön kokemusmaailmasta. (Ainakin Euroopassa. Voi olla, että jenkkilässä Appalakkien köyhälistö tunnistaisi elokuvan elementit, mutta epäilen, että he eivät kovin usein käy suuremmissa kaupungeissa tsekkaamassa tällaisia indie-pätkiä.) Soisi elokuvakoululaisten sielläkin vielä joskus palaavan oppimaan esim. juuri edempänä mainitusta Polkupyörävarkaasta tai vaikka Chaplinin elokuvista: miten tarkoilla, hienoilla, täydellisen uskottavilla, realistisilla osasilla kyetään rakentamaan tarina (jos on taitoa ja luottamusta katsojiin), joka pitää hallussaan ilman yhtäkään raflaavaa äärielementtiä.

No, mutta, kuitenkin: tämä kriitikoiden kiittämä ja yleisönkin tykkäämä, keskeisellä Sundancen jenkkifestivaalilla viime vuonna parhaana palkittu elokuva on suhteellisen onnistunut vetäisy. Keskilännen vuoristoisten takametsien köyhään ja itselliseen elämään sijoittuva, jännitysvireellä silattu realistinen draama, jonka keskiössä on itsenäinen, vahva ja aloitteellinen nuori 17-v. tyttö (jonka roolin Jennifer Lawrence hyvin handlaa), jolle on langennut vastuu perheestään ja joka joutuu vielä kaiken lisäksi etsimään poliisien jäljittämää isäänsä seudun sekalaisen asujaimiston, kyräilevien kyläläisten ja sotkuisten sukulaisuhteiden verkossa. Takametsien miljööseensä sopivasti tunnelmoituva musiikki, näköiset paikat, uskottavat näyttelijät, kyllä tätä kannattaa katsoa.

Mutta sitten toinen vääjäämätön valitus. Winter’s Bone on kuitenkin tyypillinen jenkkifilmi myös siinä mielessä, ettei realismistakaan huolimatta edes yritetä viitata laajempaan sosiaaliseen kontekstiin ja sen seurauksiin. Siinä missä vaikka juuri Polkupyörävaras ja muu italialainen neorealismi, tai brittiläinen yhteiskuntarealismi, tai hyvät nykyiset yhteiskuntadraamat, ainakin hieman pyrkivät käsittelemään myös yhteiskunnan ja yksilöiden vuorovaikutusta, luokka-asemia tai muita yhteiskunnallisia suhteita, aikalaisyhteiskunnan tai historian taustoja köyhyyden tuottajina, tai edes luonnostelemaan tällaisille joitain viitesuhteita kevyin mutta katsojalle tunnistettavin vedoin, riittää jenkkielokuville yleensä tarinan tenho itsessään ilman yhteiskunnallisia kytkentöjä. Ihmiset ovat yksilöitä (tai sukua keskenään), mutta harvoin millään tavoin yritetään avata heidän paikkaansa yhteiskunnallisissa suhteissa, tai yhteiskunnallisia arvojärjestelmiä, maailmankuvia ja -katsomuksia. Tässäkin elokuvassa punaniskat ovat omaan syrjäkolkkaansa tuntemattomasta syystä pesiytynyt viranomaisyhteiskuntaa vieroksuva (ja ilmeisesti sisäsiittoinen) joukko, joka tietenkin joutuu rikollisten toimiensa vuoksi virkavallan kanssa tekemisiin. Ollaan vaarallisen lähellä sitä, että tämäkin elokuva on sittenkin vain friikkisirkus, jota katsoja saa sopivan etäännyttävästi ja helpottavasti seurata täysin eläytymiskelpoisen, fiksun, asenteiltaan modernin, neuvokkuudeltaan ja päättäväisyydeltään mallikkaan nuoren pääosahenkilön kautta. (Miksi hän ei ole osa tuota friikkisirkusta, seonneen ja henkisesti poissaolevan äidin ja rikollisen, omille teilleen ja vankilaan häipyneen isän dysfunktionaalisessa perheessä kasvaneena, se jää selittämättä.) Syvemmällä tavalla realistinen elokuva samasta kontekstista ja samoissa oloissa elävistä ihmisistä olisi joutunut käsittelemään sentään jotenkin myös yhteiskunnallisia tai kulttuurisia merkityssuhteita, taustoja ja historioita, lojaliteetteja ja arvostuksia, kehityskulkuja ja seurauksia – eikä siinä olisi tarvittu raflaavia keinoja huumebisneksestä veritekoihin. Mutta toisaalta, perustuuhan elokuva noir-henkiseen romaaniin, joten on tavallaan ehkä epäreilua vaatia elokuvalta enempää kuin mihin siinä tähdättiin.

*

Das weisse Band / Valkoinen nauha 2009 (Haneke) http://www.imdb.com/title/tt1149362/
+++ Ei pelkästään kestänyt toista katsomista melko pian ensimmäisen jälkeen (ks. aiempi postaus) vaan kasvoi korkoa entisestään. Järisyttävän upealla kuvauksella ja kerronnallisella hienovaraisuudella toteutettu, musertavan intensiivinen kuvaus kyläyhteisöstä, jossa pinnalta ja pinnallisesti katsoen kaikki näyttää olevan hyvin ja kunnossa ja moraalisesti jopa esimerkillistä, mutta jota pohjimmiltaan hallitsee sydämetön, epäinhimillinen puritaanisuus, tunteiden kuolettaminen, helvetillinen protestanttinen asketismi. Haneke on sijoittanut elokuvan I maailmansodan alkulaukauksien aikaan, laskien tietysti niin, että elokuvassa kuvatut lapset olisivat 20–40-vuotiaita natsien 30-luvulla ja toisen maailmansodan aikaan.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että tässä on elokuva, joka paitsi nosti Haneken lopullisesti elokuvantekijöiden raskaimpaan klassiseen laatusarjaan, myös jää pysyvästi elokuvahistorian suurimpien merkkiteosten joukkoon. Nämä eivät ole ylisanoja. Sellaisia klassikoita, jotka elokuvaharrastajat ja -kriitikot arvioivat korkeimmalle ja jotka samalla sijoittuvat kaikki tulevat vuosikymmenet kestävästi laajemman elokuvia katsovan ja ymmärtävän yleisön arvostamiksi, ei synny kovin usein. Tämä on nähtävä.

*

This is England ‘84 2006 (Meadows) http://www.imdb.com/title/tt0480025/
++ Ei mitään blairilais-oasislaista “cool Britanniaa”, vaan aitoa alkuperäistä työväenluokkaista thatcherinaikaista ankeutta, johon parhaimmillaan tuo lämmön ja onnen nuorten keskinäinen solidaarisuus, yhdessäolo, musiikki, sekoilu ja ilonpito. Käsikirjoittaja Shane Meadowsin pysäyttävä elokuva ei kuvaa pelkästään brittiläisen nationalistisen skinhead-liikkeen syntyä, joka on keskeisin punainen lanka, vaan onnistuu rakentamaan muutenkin mainiota ajankuvaa nuorisokulttuurista, thatcherilaisesta yhteiskunnasta, 80-luvun arjesta. Kivuus ja karmeus tai ainakin karuus ovat aina lähellä, muutaman hetken päässä toisistaan. Katsoin elokuvan ensin dvd:ltä ja sitten uudemman kerran pian myöhemmin kun YLE FST iloksemme sen näytti, eikä teho heikentynyt toisella näkemällä.

Asia-aineksia olisi ollut paljon pidempäänkin kokonaisuuteen, joten tässä mitassa kerronnallisia tarpeita varten on pitänyt tiivistää ja tuupata samaan tarinaan toki epäuskottavankin monta yhteenkietoutunutta, vaikka sinänsä aikalaiskulttuurisesti osuvaa ja asiaankuuluvaa elementtiä: nuorisokulttuuri ja kasvukokemukset, ankea arki ja koululaitos, alakulttuurit ja työväenluokan jälkikasvun kovat kokemukset, alkuperäinen musiikkiskeneen pohjaava skinhead-kulttuuri ja sen jakaantuminen toiselta kulmaltaan nationalistis-muukalaisvihamieliseen väkivaltafaktioon kun kansallisen rintaman (National Front, http://en.wikipedia.org/wiki/National_Front_%28UK%29) puolueketkut keksivät jallittaa työtöntä nuorisoa väkivaltanyrkikseen, edellisten kohtaaminen Jamaikalta ja Pakistanista tulleiden maahanmuuttajien kanssa, Thatcherismi ja Falklandin sota jne. sekä vähän ihmissuhteiden kirjoa ja kärsimyksiä siihen päälle. Mutta loppujen lopuksi tämä ei haittaa, elokuva kasvaa kärjistyksiä ja karrikointeja suuremmaksi. Aivan erinomaisella tavalla elokuva onnistuu pienin keinoin ja tiiviissä ajassa osoittamaan myös ääriasenteiden taustan moninaisuuden ja niihin imeytymisen moninaisesti ylimääräytyneet asetelmat ja tekijät: nuoruuden levottomuuden ja halun pitää etäisyyttä aikuistodellisuudesta, arjen ja toiveiden suuret kuilut ja ristiriidat, turvan kaipuun, hauskanpidon ja ystävyyden ja lojaalisuuden etsinnän, puhtaan tyhmyyden ja ajattelemattomuuden, syntyperäisen epäonnen ja karut kasvukokemukset, pettymykset ja purkautumistaan etsivän turhautuneisuuden, sekä poliittisten pelurien laskelmoinnin ja joutilaiden nuorten hyväksikäytön. Kaiken pohjalla on tietysti reipas annos elämänkulkujen puhdasta satunnaisuutta, joka vähitellen voi tulkkiutua kohtaloksi ja ainoaksi oikeaksi, vääjäämättömäksi reitiksi.

Aivan erityinen teho syntyi siitä, että satuin katsomaan Valkoisen nauhan ja tämän samana iltana peräkkäin. Niiden välinen yhteys on ilmeinen, vaikkei se ennen katsomista käynyt edes mielessä. Molemmissa keskiössä ovat lapset/nuoret, molemmat kertovat sosialisaatiosta yhteisössä vallitsevissa olosuhteissa, ja siitä mihin se voi kaameimmillaan johtaa. Aikuisten asema on näissä kuitenkin täysin vastakkainen: Valkoisessa nauhassa aikuiset pyrkivät dominoimaan kaikkea ahdasmielisellä, tunteettomalla moraalillaan, tässä aikuiset loistavat poissaolollaan. Elokuvien yhteisvaikutus pisti sosialisaatiotutkijan hiljaiseksi.
Kaikkien suomalaisten pitäisi nähdä tämä juuri nyt.

*

This is England ‘86 2010 (Meadows & Harper) http://www.imdb.com/title/tt1685471/
++ Neliosainen tv-minisarja, joka seuraa useiden This is England -elokuvan päähenkilöiden tarinaa pari vuotta myöhemmin. Tv-sarja on tehty pienimuotoisemmin ja nopeammin, joten jälki ei tietenkään ole yhtä hiottua kuin elokuvassa. Toisaalta sarjan kesto ja rytmi antaa enemmän tilaa ilmavuudelle ja tavallisen arjen kuvaukselle. Parhaalla tavalla ei kuitenkaan toimi se, että lähes farssimaisen komediallisia kohtauksia seuraa välillä mitä karmein inhorealismi tai tragiikka. Vaikuttavimpia ovat jaksot ja kohtaukset, joissa on maltettu pysyä näiden välissä, elämän kuvauksessa, iloja ja suruja unohtamatta mutta niitä tunnekalastelun vuoksi paisuttelematta. (Juuri näin – vielä kerran sanottuna – tehoaa paras realismi, kuten esim. Leigh’n elokuvissa magiikkaa luo osaltaan juuri taju pidättäytyä vaikuttamatta katsojiin äärimmäisyyksillä (murhat, insesti, hirviä kurjuus jne.) ja silti tunnevaikutukset onnistuneesti nostattaen.)

*

Rakkauskirjeitä Julialle 2010 (Winick) http://www.imdb.com/title/tt0892318/
– Vaikea selittää, miksi tätä piti edes yrittää katsoa. Ehkä siksi, että katsomiskokemuksia on aina toisinaan tarve “kalibroida” myös matalasta päästä. Jopa vain yhdellä silmällä katsellen tämä oli epämiellyttävää kuraa. Ja Gael García Bernal (taas) aivan väärässä roolissa (tosin pienessä). Kun katsastuksessa on uusia jenkkiläisiä “romanttisia komedioita”, on aivan turha vilkaista Imdb:n arvioita, sillä niillä ei ole mitään kytkentää elokuvan elokuvalliseen laatuun. Totta kai sen voi ymmärtää, että joku tykkää katsoa tällaisen, mutta toisaalta valinnanvaraa on niin paljon, että helposti voi löytää vastaavalla tavalla kepeän ja viihtymisorientoituneen filkan, joka olisi kuitenkin tasoltaankin kelvollinen.

*

Pahat pojat / Bad Boys 1995 (Bay) http://www.imdb.com/title/tt0112442/
(+) Ei ollut tarkoitus katsella, mutta sattui tulemaan elokuvakanavalta enkä onnistunut lopettamaan alettuani seurata. Aluksi tsekkasin vain palauttaakseni mieleen, mitä elokuvasta ajattelin aikanaan (‘96) kun tuoreeltaan (en tiedä miksi) näin sen teatterissa. Oikestaan sama fiilis tästä välittyi yhä: jos toimintakomediaa ylipäätään pitää katsoa, tämä on lajissaan sentään itseironinen ja hiukan sympaattinenkin sellainen. Meininki on välillä aidostikin hauskaa ja hervotonta, ei itsetehosteista, väkinäistä ja erittäin epämiellyttävällä tavalla negatiivisesti ilkeää, kuten monesti vastaavissa jenkkileffoissa nykyään. Eikä actionia ei ole vielä holtittomasti ja tylsästi liikaa, kuten tavallisesti muuten. Ja onhan tässä jotain genrekumppaneistaan irtautuvaa muutakin myönteistä viistettä: pääosassa nainen ja kaksi mustaa miestä, joista ketään ei ole tehty stereotyypiksi omassa lajissaan (vaikka kliseinen kukin onkin). Esim. kaunis naispäähenkilö ei tässä tapauksessa ole mikään bimbo vaan sarkastisen älykäs kasvissyöjä, jolta luontuu ronski toimintakin tarvittaessa.

*

La science des rêves / Science of Sleep 2006 (Gondry) http://www.imdb.com/title/tt0354899/
++ Jo muutamien alkukohtausten jälkeen katsoja menettää mahdollisuuden olla varma, mikä kulloinkin on ns. todellista ja mikä unen logiikalla kulkevaa surrealismia. Elokuva leikittelee esitystavoilla, tasoilla, pienilläkin jipoilla, ja toteutuksessa on viehättävää käsityöläismäisyyttä, parhaanlaista kekseliäisyyttä. Katsojan kannattaa pysyä tarkkana. Kautta elokuvan hallitsevan unenomaisuuden vaikutelma on saavutettu mainiosti. (Saavutusta voi verrata vaikka Inceptioniin, joka ei onnistunut tätä vastaavalla tavalla saavuttamaan unimaisuutta.) Aiemmassa pätkässä nimitin Gael García Bernalia ”ylikäytetyksi”, mutta oikein hyvin hän sopi juuri tähän rooliin, jossa tarvittiin leikkisyyttä, keskenkasvuisuutta, kevyttä tragikoomisuutta. Samoin Charlotte Gainsbourg on hyvä, eikä heikkoja lenkkejä ole näyttelijöissä muutenkaan. Mukava yllätys mainos- ja poppivideo-ohjaajana aloittaneelta Gondrylta, jonka esikoispitkä Tahraton mieli (2004, http://www.imdb.com/title/tt0338013/) nousi huippusuosituksi (mutta on minulta edelleen näkemättä).

*

Elokuvia syys-lokakuussa 2011

Zabriskie badlands (Wikimedia Commons)

Zabriskie Point 1970 (Antonioni) http://www.imdb.com/title/tt0066601/
+(++) Täydellisen osuva elokuva Occupation- & talouskriisi-ajassa katsottavaksi, samanaikaisesti sekä nostalginen että ajankohtainen visiitti 40 vuoden takaa. Elokuva alkaa opiskelijaradikaalien kokoontumisesta ja vallankumouspohdinnoista, keskivaiheilla käydään mutakuopan kautta (siis, todellakin, sekä konkreettisessa että sivilisaatiokritiikin merkityksessä), loppuhuipentuma on pienimuotoinen kapitalismin tuhon fantasia.
En muista koska viimeksi olisin ollut yhtä iloinen siitä, että tulin sattumalta (TCM-leffakanavalta) katsoneeksi sellaisen klassikon, joka on jäänyt aiemmin näkemättä. Myönteistä myös se lievä hämmennys, ettei ole helppo esittää arviota nähdystä. Eikä kykene oikein sitäkään ennakoimaan, miten toinen katsominen vaikuttaisi arvioon. Olisi nimittäin toisaalta hyvä tietää elokuvasta ainakin hiukan taustoja ennen sen katsomista; toisaalta sen teho on kuitenkin terävimmillään, kun ei tiedä ennakolta juuri mitään. Elokuva ei vastaa ilmeisimpiä odotuksia, ja tämä pätee niin alkuun, keskijaksoon kuin loppuunkin. (Myös siinä mielessä, ettei alussa kerrottu tiivistys pilaa keneltäkään katsomista.)

Elokuvan käsikirjoituskrediitit jakaantuvat erikoiselle joukolle: Antonionin itsensä lisäksi nuori Sam Shephard (ennen menestystä ja kuuluisuutta), mm. italowesterneitä kynäillyt Franco Rossetti, Clare Peploe (Bernardo Bertoluccin vaimo, jolla ei ollut entuudestaan elokuvatöitä) sekä viime vuosikymmenten elokuvakäsikirjoittajien kärkikastiin kuuluva Tonino Guerra, joka oli paitsi Antonionin vakiokirjoittaja jo entuudestaan, myös sittemmin vastuussa hämmästyttävästä joukosta muidenkin klassikoiden käsikirjoituksia (mm. Tarkovskin Nostalgia, Tavianien Tähtikirkas yö ja Kaos, Rosin Kristus pysähtyi Eboliin, Fellinin Amarcord ja Laiva, useimmat Theo Angelopouloksen merkkiteokset; Guerra myös ohjasi hienon Tarkovski-dokumentin Matka ajassa). Varmaan osaltaan lopulliseen käsikirjoitukseen vaikuttaneen koplan moninaisuus on tehnyt elokuvastakin moniaineksisen, siihen mittaan, että se melkein irtoaa erillisiksi jaksoiksi. Mutta vaikuttavaa jälkeä syntyi. Antonioni oli aina visuaalisesti hieno ohjaaja. Kaikki eivät pidä hänen eteerisistä ja viileistä vieraantumista kuvaavista 60-luvun filkoistaan, mutta tämä poikkeaa toteutukseltaan ja kuvaukseltaan niistä aika lailla. Katsoessa kannattaa pistää merkille, miten monipuolisesti kameraa käytetään, siitä olisi nykyohjaajilla oppimista. Musiikkia elokuvassa kuullaan mm. Pink Floydilta, Grateful Deadilta, Rollareilta jne., ja Doorseiltakin Antonioni tilasi piisin, mutta tuo “L’America” -niminen kipale ei kuitenkaan päätynyt elokuvaan.

Elokuvahistoriikeissa Zabriskie Pointista mainitaan yleensä se, että ilmestymisaikanaan siitä ei juurikaan pidetty ja etenkin kaupallisesti se floppasi täysin. Tässä tapauksessa tämä on ollut – 40 vuoden päästä katsoen – hyvä merkki. Elokuva osui ajan hermoon ilmeisesti hiukan liiankin kipeästi, eikä näin kriittistä ja revittelevää rainaa monikaan sietänyt. Vaikka tietysti päinvastoinkin olisi voinut käydä: tämä olisi kaikin tavoin voinut iskeä juuri edellisvuonna vietetyn Woodstockin kohderyhmään ja kampusten opiskelijavallankumouksellisiin piireihin. Mutta heitä oli tietysti varsin vähän koko kansan mittakaavassa, ja ehkä hipit eivät käyneet elokuvissa, tai jos kävivät, kaipa ulkomaisen ohjaajan ennakko-oletuksia karttanut elokuva jenkkiyhteiskunnan kritiikkeineen oli vaikea pala heillekin. Ei se anna myöskään mitään yksiulotteista kuvaa nuorisokapinan kelvollisuudesta. Suorin selitys kaupalliselle flopille tosin on, että elokuvan tuottanut jenkkiyhtiö MGM jätti elokuvan markkinoimatta ja levittämättä kauhistuttuaan sen suoraviivaista USA-kritiikkiä.

Zabriskie Point on kuitenkin paljon enemmän ja vaikeammin määritettävää kuin vain hippiajanhengen tunnustelua. Ajankuva sinänsä on komeaa aivan muillakin tavoilla, ja 60-luvun jenkkikaupunkia, businesspilvenpiirtäjiä, autoja ja ihmisiä on harvassa elokuvassa onnistuttu kuvaamaan yhtä tenhoavasti, samaan aikaan vieraannuttavasti ja viettelevästi (myös käytetyillä kameran suotimilla ja/tai filmin sävyllä lienee tässä oma osansa, joka antaa välillä ihmeellistä epätoden tuntua kaikelle). Poliittinen ajankuva on puolestaan se, mikä ensinnä katsojaa viehättää: elokuva käynnistyy kuin aikansa elävästä tilanteesta, yliopisto-opiskelijaradikaalien kokoontumisesta, jossa mustat puhujat julistavat, ettei valkoisilla nuorilla ole (ainakaan vielä) todellisia syitä radikalisoitua (toisin kuin mustilla) ja ryhtyä vallankumoukseen. Toinen puhujista on Kathleen Cleaver Mustista panttereista. Muutakin aikalaistoiminnan limittymistä elokuvaan oli: elokuvassa esim. esiintyy The Open Theatre -avantgarde-ryhmän porukkaa (http://en.wikipedia.org/wiki/The_Open_Theatre) ja molemmat nuoret pääosanesittäjät asuivat jonkin aikaa yhdessä aikansa tunnetuimmista kommuuneista, kiistanalaisessa Mel Lymanin yhteisössä (http://en.wikipedia.org/wiki/Mel_Lyman). Muutoksen ja ajan uudistumisen tuntu on vahvasti läsnä, vallankumousta toivotaan ja kaavaillaan. Ja kampuksella pidetään mielenosoitus, jonka osallistujat, opiskelijat ja pari henkilökunnan jäsentä, poliisi korjaa säilöön. (Koska “assistant professor of history” on liian pitkä lomakkeeseen, kirjataan pidätysdokumenttiin ammatiksi “clerk”.) Wall Street-kapinameininkeineen tästä ajasta ajallinen etäisyys ylittyy helposti, elokuva ei ole tainnut olla koskaan tätä ennen julkaisunsa jälkeen yhtä ajankohtainen kuin juuri nyt.

Alkujaksojen jälkeen tarina poikkeaa toiselle uralle, jossa liikutaan ennen pitkää Antonionille tyypillisissä teemoissa, voimakkaan symbolisessa ja lähes metafyysisessä ihmissuhde-eksistentialismissa, naisen ja miehen kohtaamisessa. Elokuva toimisi sutjakkaammin, jos Antonioni olisi raaskinut leikata näitä keskijaksoja enemmän, mutta ehkä epätasaisuus on sitä rosoa, jota mieleenjäävä elokuva tarvitsee. Ja kuvaus on kauttaaltaan komeaa. Keskijakso sijoittuu Kuolemanlaakson autiomaahan ja elokuvalle nimen antaneeseen Zabriskie Pointiin, joka tunnetaan USAn maantieteellisesti matalimpana kohtana. Siellä siis otollinen mutakuoppa, johon vetäytyä markkinointi- ja myyntikulttuurin aivopesemän sivilisaation parista. Kaiken läpi tematiikkana säilyy sivilisaatio-, kapitalismi-, USA- ja kontrolliyhteiskuntakritiikki, joka saa jysäyttävän kliimaksinsa lopussa. (In your face -asennetta kuvaa parhaiten anekdootti, että alkuperäisessä versiossa elokuvan lopussa piirtyi taivaalle sanat “Fuck you, America”, jotka MGM:n tuottajat poistivat. Paljon muutakin leikattiin ensin pois tuottajien vaatimuksesta, mutta saatiin sittemmin palautetuksi MGM:n henkilövaihdosten ansiosta ennen elokuvan julkaisemista.) Loppu on yksi komeimpia ja iskevimpiä elokuvalopetuksia koskaan (ja juuri tässä talouskriisin ajanhetkessä tyydytystä tuottava, katarttinen). Pistin dvd:n tilaukseen ja lainaan sen mieluusti eteenpäin, sillä onhan tämä nähtävä, hyvänen aika sentään. Mutta sillä ehdolla, että katsotaan riittävin laittein, elokuva on visuaalisuutensa vuoksi nähtävä kunnollisena kuvana, ei mistään tietokoneruudulta tai kottaraispöntöistä.

*

Aufzeichnungen zu Kleidern und Städten / Notebook on cities and clothes / Wim Wendersin tyylikirja 1989 (Wenders) http://www.imdb.com/title/tt0096852/
/ Maaliskuussa Münchenissa käydessämme oli Haus der Kunstissa näyttely japanilaisesta muotisuunnittelusta (http://www.hausderkunst.de/index.php?id=274&L=0). Esillä oli pukuja useilta tunnetuilta japanilaisilta nykysuunnittelijoilta viime vuosikymmeniltä. Useissa oli sellaista jujua, joka nosti ne varsin tympeän, teennäisen ja infantiilin haute couture -muotimaailman (jota en pysty millään pitämään “taiteena”) yläpuolelle. Noista puvuista monia saattoi liioittelematta kutsua taideteoksiksi. Yksi esitellyistä suunnittelijoista oli Yohji Yamamoto ja näyttelyn sivutilassa pyöri juuri tämä Wendersin dokumentti, joka keskittyy Yamamotoon ja käsittelee hänen työnsä kautta muotia, taiteellista tuotantoa, nykykulttuuria ja kaupunkeja sekä identiteettien luonnetta myöhäismodernissa ajassa. Nyt katsoin kokonaisuuden rauhassa uudelleen. (Wendersin dokumentaariboksissa on vielä muitakin odottamassa katsomistaan.)
Elokuvan tilasi Pariisin Pompidou-keskus ja tehtävänantona oli käsitellä muotia. Wenders aloittaa tunnustamalla ennakkoluulonsa tehtävänantoa ja muotia kohtaan: jos identiteetti on jonkinlaista enemmän tai vähemmän pysyvää yhtenevyyttä tai harmoniaa ihmisen itsestään antaman kuvan ja hänen “todellisen” itsensä välillä, on muoti kaiken pysyvän ja “todellisen” uhka, pelkkää pintaa ja esitystä. Lisäksi digitaalisen uusintamisen ja muokkaamisen aikakaudella kaikki alkuperäinen tai kestävä on entistäkin suspektimpaa ja katoavampaa, “identiteetti on mennyt muodista”, kuten Wenders alussa toteaa.

Elokuvan yhtenä punaisena lankana on tämän Wendersin ennakkomielikuvan muuttuminen Yamamoton työtä seuratessa. Aloittavaksi kiintopisteeksi Wenders löytää vaatesuunnittelun ja elokuvantekemisen rinnastamisen – joka dokkarin yhtenä juonilankana välillä kulkee ja välillä ontuu. Elokuvaa voi katsoa osin myös kommentaarina elokuvantekemisestä myöhäismodernissa ajassa. Muodin lisäksi temaattisen keskiön tarjoavat (etenkin aluksi) kaupungit ja niiden merkitys ihmisille, ja elokuva liikkuu Pariisissa ja Tokiossa jotka Yamamoto ilmoittaa lempikaupungeikseen. Yamamoto tiivistää (suur)kaupunkien merkityksen identiteetille: harva hänen tuntemistaan tokiolaisista mieltää itsensä “japanilaiseksi”, sillä Tokio on heille paljon merkityksellisempi (ja moninaisuudessaan kansallisista mielikuvista irtautunut) identiteetin lähde kasvupaikkana. Ja juuri sitenhän kaupunkien kasvu on ollut erilaisuuden kohtaamisen ja kosmopoliittisuuden kehittymisen välttämätön ehto.

Tematiikaltaan elokuva on sijoittuu selvästi aikaan, jolloin “postmodernin” merkityksiä kovasti pohdittiin. Tietynlainen kliseinen postmodernismi (tosin kliseinen ehkä vasta näin ajan päästä katsottuna) on mukana myös kuvankäytössä ja filmi on helposti sijoitettavissa myös Wendersin 90-luvun alkupuolen tuotosten ennakoijaksi. Ihastuminen kevyeen (ja kuvanlaadulta kehnoon) (digi)videokuvaukseen, välinpitämättömyys heikosta äänenlaadusta, kuvat kuvien sisällä ja niiden jatkuvat keskinäiset viittaukset jne., ovat tuttuja Wendersin fiktiofilmeistä tuolta ajalta. Videokuvaus on varmaankin aikanaan onnistunut tuottamaan kaksinapaisen ja jännitteisen fiiliksen, jota olettaisin Wendersin tavoitelleen: välittömyys, läsnäolo ja dokumentaarisuus (kannettava kevyt kamera, lavastamattomuus, kuvaajan eli Wendersin käden näyttäminen kuvassa, autenttisuuden tuntu) yhdistettynä juuri päinvastaiseen eli etäisyyden vaikutelmaan, kuvan kuvallisuuden korostumiseen, reaalisuuden illuusion särkemiseen (korostetusti heikko kuvanlaatu, kuvan esittävän, toissijaisen luonteen alleviivaaminen jne.). Niinpä dokkaria voi niin teemojen kuin ilmiasun kannalta katsoa havainnollistuksena 80–90-luvun taitteessa Suomessakin hyvin suosituille postmodernismi-, pinta-, identiteetti- ja simulaatiojubailuille (á la Baudrillard et alia). Kun niissä olin juuri tuolloin itsekin sisällä (tai niistä ainakin kovin kiinnostunut) juuri yliopistoon päässeenä filosofianopiskelijana, linkittyy dokkariin tiettyä nostalgiaa, huvittavallakin virityksellä. Nyt 20 vuoden etäisyyden päästä vaikutelma on kuitenkin paljolti ärsyttävä ja vanhentunut – etenkin verrattuna niihin kuvallisiin jaksoihin, joissa Wenders kuvaa venkoilematta filmille omalla kiistattomalla esteetttisellä tajullaan.

Heikko äänityksen laatu on erityisen rasittavaa siksi, että Yamamoto lisäksi puhuu englantia melko kehnosti ja katsoja joutuu pinnistelemään aivan liiaksi saadakseen tolkkua hänen höpinöistään, joiden pitäisi olla elokuvan pääantia mutta jotka eivät tarjoa mitään syvällistä silloinkaan kun niistä saa täysin selvän. Välillä on vaikea olla varma, höystääkö Wenders sittenkin ironialla osaa Yamamoton ajatusten esittelystä. Ainakaan minulle elokuva ei onnistunut lainkaan vakuuttamaan, että Yamamoto olisi merkittävä taiteilija (ajattelijasta puhumattakaan) tai että muotisuunnittelu olisi varteenotettavaa vakavaa taidetta. Myöskään mitään kriittistä katsetta ei suunnata muotimaailman vastenmielisiä piirteitä kohtaan, elokuva on enimmäkseen nolottavan myötämielinen.

Mutta on filkassa jotain hyvääkin, esim. Wendersin tuttu lämmin ja vieno huumorintaju pilkahtaa monesti. Wendersin metaforan tajusta muistuttaa loppupuoliskon signeerauskohtaus, jossa Yamamoto kirjoittaa liidulla nimeään näyttelynsä fasadipylvääseen ensin filmille kertaalleen ja sen jälkeen monta kertaa pyyhkimisten jälkeen videolle, autenttisuuden ja ainutkertaisuuden illuusion ja identiteetin ongelmallisuuden tiivistelmänä. Wenders myös nostaa “mestarisuunnittelijan” taustalla ja apulaisten asemassa olevat naiset – monesti misogyyniseltä vaikuttavassa muotimaailmassa ja myös kontrastina Yamamoton yksioikoisille sukupuolihöpinöille – aivan loppukuvissa keskiöön hienolla pienellä elokuvallisella eleellä. Mutta ei tätä oikein kenellekään voi suositella.

*

Everyone Says I Love You 1996 (Allen) http://www.imdb.com/title/tt0116242/
+ Peruswoody-juoni ja -skene musikaalimuodossa, paikkoina Venetsia, New York, Pariisi. Musikaalikohtaukset irtautuvat selkeästi erillisiksi laulu- ja tanssiesityksikseen, eikä niillä viedä oikeastaan tarinaa eteenpäin vaan varsinainen kerronta on perinteistä, joten tämä on helppo katsoa niidenkin, jotka eivät musikaaleista diggaa. Musikaalikohtauksista monet toimivat ihan hauskasti ja elokuva rullaa leppoisasti Allenin malliin, joskin jälleen ilman mitään erityisempaan vahvuutta ja mieleenjäävyyttä. Lopun Marx-veljekset -teemaisissa naamiaisissa katsojaa huvittaa, miten ilmetyltä Groucholta Woody näyttää.

*

Enchanted April / Ihana huhtikuu 1992 (Newell) http://www.imdb.com/title/tt0101811/
+(+) Neljän hyvän naispääosaroolin varaan rakentuva elokuva, joka sijoittuu ajallisesti 1920-luvulle. Hyvällä tavalla “perinteinen” elokuva – myös siinä mielessä, että kesto on mainiosti vain puolitoista tuntia. Se saa tarinan etenemään juuri sopivalla tahdilla, kiirehtimättä mutta taitavasti pitäen kiinnostuksen yllä tarvitsematta suuria eleitä ja meuhkaamista. (Vielä 90-luvun puolella kukaan ei olisi kuvannut tätä “slow-paced gem”, kuten imdb:ssa näkyy nyt olevan – muutos kielii siitä, miten nopeasti keskivertoyleisön katsomiskyvyt ja -tottumukset nykyään antavat periksi levottomuudelle ja kärsimättömyydelle.) Realistishenkisestä mutta humoristisen hyväntuulisesta historiallisesta draamasta kiinnostuneet tykkäävät tästä varmasti, ja tätä voi suositella lämpimästi hyvin erilaistenkin epookkielokuvien ystäville, esim. Austen-, Bronte- ja Wodehouse (Jeeves)- faneille.

*

I Vitelloni / Vetelehtijät 1953 (Fellini) http://www.imdb.com/title/tt0046521/
+ Kuusi piirun vajaat kolmekymppistä kaverusta elää viimeisiä nuoruutensa päiviä pienessä italialaisessa kylässä 50-luvulla. Elokuvaa katsoessa mietin italiaa taitamattomana, että sopiva nimi nähdyn perusteella olisi “vetelehtijät” – mikä paljastui piilotajuiseksi, sillä en vain sattunut tietoisesti muistamaan, että juuri Vetelehtijäthän tämän nimen kirjaimellinen suomennos on ollutkin. Fellinin ensimmäisiä pitkiä elokuvia, mutta jo monet tutut fellinimäisyydet mukana: lusmuilu, keppostelut, juhliminen ja hauskanpito, karnevaalit, naamiot, ilveily, huumori, naisten ja miesten väliset pelit ja leikit – mutta myös elämän, tilanteiden, paikkojen ja henkilöiden rosoisuus (hahmojen ulkonäköä myöten), yksinäisyys ja vieraantuneisuus, tragedia, hyvästit ja lähdöt ilman hyvästejä, autiot aamut juhlien jälkeen, melankolia. Moraldon henkilöhahmoa, toisten henkilöiden ja tapahtumien jokseenkin vieraantunutta sivustakatsojaa ja siten myös katsojan eräänlaista edustajaa elokuvassa, on pidetty Fellinin alter egona, minkä tiedostaminen antaa tiettyä lisäviritystä katsomiseen.

*

Szindbád / Sindbad – suuri rakastaja 1971 (Huszárik) http://www.imdb.com/title/tt0067815/
++ Kun Sight & Sound kertoi, että tästä on lopultakin julkaistu dvd-versio, se oli heti pistettävä tilaukseen. Unkarin elokuvahistorian arvostetuimpia teoksia, ykköseksikin kuulemma äänestetty, myös yleisön keskuudessa, ei vain kriitikoiden – eikä mikään tavanomainen tuotos todellakaan. Ohjaaja Huszárikin tausta kokeilevien uuden aallon lyhytelokuvien tekijänä on vaikuttanut voimakkaasti elokuvan tyyliin ja luonteeseen. (Kuvaaja Sándor Sára toki myös.) Tämä oli ensimmäinen ohjaajan pitkä elokuva (ja melkein jäi ainoaksi, vasta kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi toinen).
Elokuvassa on tarina, oikeastaan elämänhistoria (Sindbadin vaellukset rakkauselämässä), mutta ei lineaarista kerrontaa vaan välähdysten, kuvien, kohtausten, keskusteluiden, muistojen, nostalgian monesti upeasti toteutettujen elementtien mieleenpainuva seuraanto. Pohjana ovat ainakin väljästi kirjailija Gyula Krúdyn novellit. Alun jonkinlaisessa kehyskohtauksessa ikääntynyt donjuan saatellaan kuolemaa tehden kohti kotiaan hevosreessä ja matka muistoihin alkaa. Kohtausten jatkumoa ja niiden suhdetta ei selitetä, eikä sitä, mitkä ovat unia tai kuvitelmia muistojen ohella. Kronologiaan viittaa oikeastaan vain Sindbadin hiusten harmaantuneisuus kussakin ajassa ja katkelmassa. Kerronnallisiin kohtauksiin limittyy moninaisia kuvia väläyksinä: avautuvia kukkia, lähikuvia luonnosta, vuodenaikojen vaihtumista. Porvarillinen dekadenssi on yksi 1800-luvulle sijoittuvan epookkikuvauksen teemoista. (Ja ehkä syy sille, että tällaiselle rajoja rikkovalle duunille oli saatavissa rahoitusta reaalisosialismissa – joskin unkarin elokuvatuotanto oli muutenkin hämmästyttävän monipuolista, vapaata ja komeaa tuolloin, esim. Miklós Jancsón työt 60-l. loppupuolella.)

Nyt Sindbad ei tehnyt aivan yhtä huimaa ja kiehtovaa vaikutusta kuin aikanaan (joskin näin sen ensi kerran elokuvateatterissa, joka tekee näin visuaalisen elokuvan kohdalla merkittävän eron), mutta silti tämä piti paikkansa komeimpien elokuvakokemusten joukossa. Monia kerta kaikkiaan upeita jaksoja ja kohtauksia. Loppujakso kirkon kummulla on unohtumaton vanhoine naisineen, hymneineen, kynttilöineen. Katsoin nyt käytännössä kahteen kertaan peräkkäin. Kasvoi toisella katsomisella, mikä on erinomainen merkki elokuvan laadusta.

*

Morte a Venezia / Kuolema Venetsiassa 1971 (Visconti) http://www.imdb.com/title/tt0067445/
(+) Sindbad toi nyt vasta tällä katsomalla mieleen Kuoleman Venetsiassa, joka on S:n tavoin kuulunut pitkään (enimmäkseen nuorempana nähtyjen elokuvien) kärkilistalleni. Yhteyksiä niiden väliltä löytyykin sekä väljästi ottaen ajallisesta sijoittumisesta (puvut, tavat jne.) että teemoista: nostalgia ja melankolia, muistot ja elämän retrospektiivi, halut ja rakkaus. Vasta kun kaivoin Kuoleman Venetsiassa hyllystäni tajusin, että yksi syy joihinkin yhteysassosiaatioihin voi olla siinä, että elokuvat valmistuivat samana vuonna.

Toisin kuin Sindbad, Kuolema Venetsiassa oli kuitenkin nyt yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen katseltuna suurehko pettymys. Se on täynnä tylsää, kuivahkoa, huumoritonta, pateettista romanttisuutta, eikä kuvauskaan tahdo toimia kovin hyvin tilanteiden, aikakauden ja miljöön uskottavuutta tuottavasti. Dirk Bogarde on minusta aivan liian nuori ollakseen uskottava roolissaan. Ei tietysti voi kiistää, etteikö elokuvassa olisi visuaalisesti hienoja kohtauksia mutta estetiikaltaan se on omaankin aikaansa nähden melko tavanomainen. En enää laskisi tätä Viscontin omienkaan elokuvien kärkeen. Näkemisen arvoinen toki silti, mutta en saanut kiinni siitä, mikä tässä aikanaan suuresti viehätti – ellei sitten vain se, etten tuolloin yli 20 v. sitten ollut nähnyt vielä kovin paljon tällaisia kuvia.

*

Tron: perintö / Tron: Legacy 2010 (Kosinski) http://www.imdb.com/title/tt1104001/
– Jokainen oman ikäpolveni (väljästi ottaen) edustaja, joka vähänkin harrasti kouluiässään scifiä, muistaa aivan taatusti alkuperäisen Tron-elokuvan vuodelta 1983. Tämä myöhäinen jatko-osa ei pääse edes hajuetäisyyden päähän sen asemasta ja vaikutuksesta ilmestymisaikanaan. En jaksa kirjoittaa enempää näin kehnosta elokuvasta, joten yksinkertaisuuden vuoksi käytän suoraa lainausta IMDB:n kommenteista:
“Visually, a feast, but a leisurely script leads to a muddled climax. A fan of the original since 1983, I had been looking forward to this for a long time. The trailers & stills looked very promising. Sadly, while it looks good, some questionable decisions have been made, and the film doesn’t seem to know what to do or where to go. Some of the original concepts seem to have been dumbed down for audience acceptance. Programs, formerly living a uniquely digital lifestyle, sipping energy from pools, worshiping users, are now just like regular dudes with funny clothes. They work, sleep, eat, drink, and go to clubs. Perhaps this dumbing down is why this film poses more questions than it answers.
Why has the digital world taken on analogue characteristics like dust, atmosphere & functionless water?
Why do the digital Recognizers, previously smooth, humming machine menaces, now have exhaust flames & jet engine noise?
Why do light cycles sound like they have gasoline engines?
How can a totalitarian digital society have ”homeless” programs (who drink from brown paper bags yet)?
Why do all the programs now leap around and pose exactly like Asian martial artists? Just, why??
How were the Isomorphic algorithms going to change the world?
How was CLU going to conquer the world with a bunch of computer programs who were good at throwing disks?
When young Flynn switched off the server, was the world destroyed? (if so, shouldn’t he have waited, since (a) the threat had been stopped, and (b) in case there were still some of those useful ISOs surviving, especially since he (and the audience) have no clue as to how to use them?)
If hours in the digital world were minutes in the real one, and in the real world it’s been 20 years, does that mean that old Flynn had been trapped for up to 1200 years? (which might explain why he’s channeling The Dude from ”The Big Lebowski”)  [Osaa näyttelee Jeff Bridges (jota ilman en olisi luultavasti ryhtynyt katsomaan koko elokuvaa).]
The biggest disappointment for me was the almost complete absence of the title character. By the end of the film, I still wasn’t sure where Tron was. I had to read some summaries on the Internet to find out.
I would have preferred it if Tron, in his last act, saved the day. Sadly, when he did (briefly) appear, he was ineffective and pointless.
I was a fan of the original Tron. Original ideas and logic have been dropped for populism & eye candy. The subtle humor & in-jokes are absent. This is a disappointing followup.”
Lainaus tiivistää varsin hyvin monet ajatuksistani katsomisen aikana ja kertoo tarinan totaalisista typeryyksistä ja täydellisestä omaperäisyyden puutteesta käsikirjoituksessa. Ja siitä millaista yhdenmukaista kärpäspaperia viihde-elokuvatuotanto nykyään on. Kahdella varauksella lainaukseen nähden: (1) en ollut oikeastaan mikään alkuperäisen Tron-elokuvan fani, enkä ole ikinä odottanut sille jatko-osaa tai muutenkaan uhrannut ajatuksia elokuvalle (mutta aikanaan se teki mahtavan vaikutuksen, jonka vuoksi kävin sen useamman kerran katsomassa – 12 v. iässä); (2) tämä jatko-osa ei todellakaan, millään muotoa, missään mielessä ole mikään “visual feast”, paitsi ehkä sellaiselle katsojalle joka on koko lailla kokematon elokuvien visuaalisten mahdollisuuksien suhteen. Elokuvan visuaalisuus on pikemmin niin tavanomaista nykyelokuvan virrassa, että siihen kyllästyy melkein heti. Alkuperäinen Tron oli aikaansa nähden uraauurtava tuotos ja painui mieleen yhtenä ensimmäisistä poikkeavista lapsuuden elokuvakokemuksista. Tämä on puolestaan samaan tapaan aikaansa suhteutettuna suorastaan ala-arvoinen raapaisu niin konventionaalisessa visuaalisuudessaan kuin typerässä kerronnassaan. Silti, genrenäkökulmasta ymmärrän toki, että scifi-diggarit haluavat tämän nähdä ja ehkä tykkäävätkin ja mikäs siinä.

*

Over Your Cities Grass Will Grow 2010 (Fiennes) http://www.imdb.com/title/tt1414368/
+++ Tämä jysähti. Yksi tämän vuoden fantastisista, ällistyttävistä katsomiskokemuksista. Kuvataiteilija Anselm Kieferin työtä seuraava ja dokumentoiva, etupäässä ilman selityksiä ja kommentteja kuvien varassa kulkeva elokuva. Vain yksi haastattelujakso keskivaiheilla. Kieferin teoksia on tullut vastaan monissa eurooppalaisissa nykytaiteen museoissa ja niistä pitäminen oli kai tärkein syy sille, että tilasin ja halusin nähdä tämän. Mutta kaikki odotukset ylittyivät.

Kiefer siirtyi 90-luvun alussa asumaan ja taiteilemaan Barjaciin Etelä-Ranskaan ja hankki laajan maa-alueen, jolle alkoi rakentaa taiteellisena tuotantonaan kaikenlaista: rakennuksia, massiivisia betoni-installaatioita, maanalaisia tunneleita ja tiloja jne. Mittakaavaltaan Kieferin projekti on ällistyttävä kokonaisteos. Elokuvan nimikin viittaa siihen: Kiefer rakensi työntekijöineen kokonaisen miniatyyrikaupungin ja vuonna 2008 muutti pois, jättäen tarkoituksella paikalle rakennelmat, jotka luonto vähitellen valtaa. (http://en.wikipedia.org/wiki/Anselm_Kiefer)

Tietysti hän teki Barjacin studioissaan myös suuria monilajisia ja -materiaalisia (maalausta ja esineiden työstöä yhdistäviä) teoksiaan, joita museoissa voi nähdä. Jo Kieferin hämmentävät duunit sekä tekemisen tapa olisivat sellaisenaan näkemisen arvoisia, ja on todella hienoa, että ne on näin tallennettu. Elokuvallista tenhoa lisää se, miten ne on onnistuttu kuvauksellisesti esittämään. Harkittu kamerankäyttö ja rauhalliset liikelinjat avaavat Kieferin töistä ja rakennelmista uusia puolia ja tarjoavat katsojan eteen vaikuttavasti vaihtuvia ja muuntuvia kompositioita. Kenen tahansa nykytaiteesta ja taidehistoriasta, taiteellisesta työstä, visuaalisuudesta tai elokuvaestetiikasta kiinnostuneen kannattaa katsoa tämä. Tästä kyllä innoittuu helposti, vaikka katsoisi yleensä vain fiktiofilkkoja. (Ohjaaja, dokumentaristi Sophie Fiennes on muuten entuudestaan tuttu Zizekin kanssa tekemästään elokuvasarjasta, jota meillä on esitetty nimellä “Elokuvan kätketty kieli”.) Jotain aavistusta saa trailereista: http://www.youtube.com/watch?v=6pbbfXAONmQ ja http://www.youtube.com/watch?v=6zf63U1Rk0w

*

La dolce vita / Ihana elämä 1960 (Fellini) http://www.imdb.com/title/tt0053779/
++ Yhdessä 8½ -elokuvan kanssa nämä kaksi ovat olleet suosikkini Felliniltä, enkä varmasti ole ainoa näin kokeva. Absurdius, groteskius ja puhdas hulluttelu eivät ole vielä näissä vallanneet alaa siten kuin 70-luvun väriFellineissä. Katse elämän hapanimelää surkuhupaa kohtaan on terävimmillään. (Surkuhupaisa ja hapanimelä ovat muuten aika kehnoja käännöksiä sille dolce & gabbanalle, joka tragikomedian eri asteikoilla soittelee tunnelaatujen ensiviulua Fellinin parhaissa elokuvissa.)

Tällä kertaa Ihanan elämän jo ties kuinka monenteen uusintatsekkaukseen kannusti seuraavana päivänä odottanut Rooman-matka, jota oli hyvä pohjustaa samoilla maisemilla elokuvallisesti. (Tosin tieto kertoo, että elokuvassa keskeisesti esiintyvä Via Veneton alue rakennettiin kuvauksia varten Cinecittàn studioille rakennusten fasadeina, joten ihan samoissa maisemissa ei tarkkaan ottaen ollakaan. Trevin suihkulähteessä kahlataan kyllä varmasti ilman kulisseja. Nyt kun Cinecittà on kai herännyt taas henkiin, olisi joskus pidemmällä Rooma-visiitillä perin hauskaa käydä siellä kurkkaamassa, turistiopastusta on tarjolla.)

No, Rooma oli mielenpainuva ja paljon intiimimpi kooltaan kuin olin kuvitellut. Ehkä juuri siksi kaupunki voi innoittaa tällaiseen elokuvaan, joka aikanaan paremmin kuin mikään toinen kiteytti, aavisti ja ennakoi lähestyviä 1900-luvun fin de siècle -tuntoja (jos näin voi sanoa) elämän pinnallisuuden lävistävästä traagismelankolisesta tyhjyydestä: whattawegonnado juhlien jälkeen, kun orgiatkin on koettu?

Elokuvan alku ja loppu ovat mieleenjäävä pari: aamunkirkas alkukohtaus, jossa helikopteri kuskaa kristuspatsasta Rooman yllä ja naiset huiskuttavat kattoterassiltaan, kohottaa kutkuttavaan tuntoon, että maailma on avoin ja mikä tahansa on tänään mahdollista ilosta ja rakkaudesta armoon, onneen ja pelastukseen; loppukohtaus rannalla seuraavan päivän sarastaessa sulkee kommunikaatiokuilulla viimeisenkin tilaisuuden, juhlaseurueen möykkä vaatii mukaansa, käännettä ei tule, Mastroiannin esittämä kaima Marcello jatkaa ajelehtimistaan luultavasti viimeiseen alakuloiseen juhlayöhön asti.

*

Nine 2009 (Marshall) http://www.imdb.com/title/tt0875034/
(+) Pohjustetaan näin: olin valmistautunut inhoamaan elokuvaa täysin ja vilpittömästi. Kuten todettua, Fellinin on suosikkielokuviani ja olin varma, että voin ainoastaan inhota tätä siitä tehtyä mukaelmaa, joka pohjautuu vuonna 1982 ensi-iltansa saaneeseen Broadway-musikaaliversioon. Katsoin keväällä pitkästä aikaa uudelleen (ja nyt huomaan että olen näköjään unohtanut listata sen täällä), pidin siitä edelleen erittäin paljon, ehkä jopa vielä enemmän kuin Ihanasta elämästä (se on helposti kahden plussan elokuva ellei vielä kolmannenkin). Mutta jollain tapaa Nine silti toimi, ennakkovastenmielisyydestä huolimatta: Daniel Day-Lewis pääosassa ei ollut hassumpi, taitavana ja tunnetusti perusteellisena näyttelijänä hän onnistui uppoutumaan jotenkin uskottavasti rooliin, joka Mastroiannin esikuvan rinnalla on kenen tahansa näyttelemänä riskaabeli yritys; musikaalikohtauksista muutamat svengasivat ihan mukavasti; ja oli kiva idea tehdä produktiosta kansainvälinen näyttelijöiltään (Cotillard, Cruz, Dench, Kidman jne., ohjaajan äidin roolissa itse Sophia Loren). Mutta on tässä paljolti juuri sitä tylsyyttä, jota osasi arvatakin: kiiltokuvamaisuutta, nyky-yleisön tavanomaisten odotusten mielistelyä, näyttelijöinä tyhjällä tavalla nättejä nykytähtiä, jotka eivät alkuunkaan pärjää Fellinin komeille, todellisille, rosoisille ihmisille.

*

Sleep Furiously 2008 (Koppel) http://www.imdb.com/title/tt1235072/
++ Dokumentti, jossa ohjaaja Gideon Koppel kuvaa kotikyläänsä Walesissa erinomaisen kauniilla, rauhallisella, keskittyneellä, manipuloimattomalla, selittelemättömällä, vilpittömällä, salahumoristisella ja pohjimmiltaan surumielisellä tavalla. Yksi viime aikain ylivoimaisesti parhaista katsomiskokemuksista. Kaunis ja välittävä kuvaus vähitellen katoavasta elämänmuodosta. Vaikuttavan kunnioittavaa arjen ja työn keskittynyttä tarkkailua, jonka parissa viihtyi sata kertaa paremmin kuin useimpien nykyelokuvien hälinässä. Aphex Twinin meditatiivinen musiikki. Ehdottomasti näkemisen arvoinen ja esteettisesti ohittaa melkein kaikki tänä vuonna nähdyt uudet fiktioelokuvat. Ks. trailereita: http://www.youtube.com/watch?v=oz341D_URNA Lisää elokuvasta esim. http://www.guardian.co.uk/film/2009/may/29/sleep-furiously-film-review

*

Too Big to Fail 2011 (Hanson) http://www.imdb.com/title/tt1742683/
(+) HBO:n televisioelokuvaksi tuottama Andrew Ross Sorkinin kirjaan perustuva dokudraama v. 2007 jenkkien subprime-asuntoluotto-, finanssi- ja pankkikriisistä. Elokuva sivuaa Bearn Stearnsin, Fannie Maen, Freddie Macin, AIG:n ja Lehman Brothersin kohtalot ja päättyy kongressin hyväksyessä lopulta valtiovaranministeriön esityksen massiivisesta tukipaketista, jolla rahoitettiin muita suurpankkeja, jottei kriisi leviäisi. (Ks. esim. http://en.wikipedia.org/wiki/Subprime_mortgage_crisis, suomeksi http://fi.wikipedia.org/wiki/Subprime-kriisi). Katsomisen viehätys – kuten aina vastaavissa dokufiktioissa – perustuu siihen fiilikseen, että pääsee kulissien taakse seuraamaan yksittäisten avainhenkilöiden toimia ja keskusteluja tilanteissa ja hetkissä, jolloin ratkaisevia päätöksiä tehtiin. Tunne syntyy katsoessa suht luontevasti, sillä hyviä näyttelijöitä on monia: Lehmanin toimitusjohtajana Dick Fuldina James Wood, valtiovarainministeri Henry Paulsonina William Hurt, JPMorgan-Chasen toimarina Bill Pullman, jne., ja ulkoisesti hämmentävän paljon kohdettaan muistuttava Paul Giamatti Yhdysvaltain keskuspankin Ben Bernankena. (Wikipedia-artikkelissa listataan näppärästi näyttelijät tosielämän vastineineen: http://en.wikipedia.org/wiki/Too_Big_to_Fail_(film)).

Kehumista ei sen sijaan ole siinä melkein silkkihansikkaisessa käsittelyssä, jonka päähenkilöt (/ -konnat) saavat. Valtiovarainministeri Paulsonista esikuntineen rakentuu suoranainen sankaritarina, olipa se tarkoituksellista tai sitten Hurtin sympaattisen näyttelemisen seurausta. Paulsonin (varsin kyseenalaiseen) taustaan investointipankki Goldman Sachsilla viitataan vain ohimennen, pankkiireja kritisoidaan pehmeästi, kokonaisuus muistuttaakin lähinnä katastrofijännäriä, jossa epäonni iskee yhä uudelleen ja asetelma kiristyy aina vain vaikeammaksi – kunnes Paulsonin suunnitelma läpäisee kongressin ja vakaus palautuu (ainakin toistaiseksi). Tavallisten ihmisten tai yritysten kohtaloihin kriisissä ei edes viitata. Kriisin syitä (subprime-luottoja ja muita yhä kierompia johdannaiskaupan mekanismeja) ei pahemmin pengota. Markkinoiden säätelyn vähentäminen mainitaan kyllä kriisin taustatekijäksi, mutta sekin jää sivuhuomioksi. Varsin helposti samasta aineistosta olisi saanut aikaan rajusti kriittisemmän ja kyynisemmän esityksen – ja löytyyhän niitäkin, ainakin dokumentteina jo. Tämä voi olla katsottavaa, jos on erityisen kiinnostunut jenkkien pankkikriisistä (ja tietää siitä faktat jo ennen katsomista) – tai jos on muuten vain ihastunut dokudraamoihin.

*

Hyvä poika 2011 (Bergroth) http://www.imdb.com/title/tt1673392/
(+) Plussa kotimaisuuden kotiinpäinvetona. Lähes aina uutta kotimaista elokuvaa katsoessa vaistomaisesti toivoo, että se olisi edes suht hyvä, tai ei ainakaan myötähäpeäinen, eikä pelkästään siinä mielessä jossa aina toivoo paraikaa katsomaansa elokuvaa kelvolliseksi.

Hyvä poika etenee vähän kuin vuoristoradassa, erinomaiset ja toteutukseltaan napsahtavan uskottavat kohtaukset vuorottelevat kehnojen ja pieleenvääntyvien kanssa. Kliseisyyden huippu on elokuvan nuoren tytön rooli. En käsittänyt, miksi elokuvaan oli pitänyt rakentaa näin epäuskottava ja naisia halventava stereotypia. Vaivaannuttavaa on muutenkin se, miten monet henkilöiden reaktiot ovat epäuskottavia tarkasti katsottuina. Elokuvallisen dramatiikan nimissä tietysti menee läpi kaikenlaista, mutta en viehättynyt siitä, sillä minusta elokuva olisi toiminut vain paremmin, jos liioittelut olisi jätetty pois. Nyt keinotekoisuuden tunne korostuu mitä pidemmälle edetään, ja vain siksi, että elokuvan jännitteen kehittely on nähty tärkeämmäksi kuin kohtausten kunnollisuus. Typeriä kohtauksia riittää hyvien seassa. Esim. tönäisy laiturilta veteen: kuinka ollakaan, kirjailijan puoliso on kuollut hukkumalla, ja kuinka ollakaan, Ilmari ei osaa uida. Onneksi on laiturin kaiteeseen nojollaan uutuuttaan kiiltävä pelastusrengas, kuten kaikilla mökeillä joilla vieraillaan kerran kesässä. Pullon lyöminen päähän rannalla: ensimmäisenä koko kohtauksessa ihmetytti, että maaseutupaikkakunnan kesäillassa, jossa lähikauppa on ilmeisesti jonkinlainen kesäkioskin ja baarin yhdistelmä, paikalliset teinipojat juovat Stella Artois -olutta. Eipä siinä nyt vielä mitään, voihan oluenhakureissun tehdä kauemmaskin, jos teinipoitsu erityisesti tykkää, no, Stellasta, ehehe. Mutta kohtauksen lopussa Ilmari lyö pullonsa (ja enemmän kuin puolillaan olevan pullon!) toisen kaverin päähän niin, että se menee tuhannen sirpaleiksi ja kohde taintuu. Siihen tapaan kuin b-länkkäreissä saluunatappeluissa. Sillä hetkellä katsoja käsittää, että koko kohtaus on rakennettu vain ja ainoastaan, jotta voidaan tuottaa taas yksi (halpamainen, epäuskottava) ennakointi Ilmarin kyvystä äkkipikaisuuteen ja aggressioon. Ja Stella on pitänyt valita olueksi siksi, että pulloissa on pitkä kaula, jonka vuoksi teko on ylipäätään edes esitettävissä tuossa muodossa. Koettakaapa Karhulla. Mutta koettakaapa sitten yhtä lailla sillä Stellalla – tai millä tahansa pullolla. Olen nähnyt muutaman kerran, en tosin päähän tähdättynä. Ilmeisesti kuvausryhmässä ei sen sijaan ollut ketään, joka olisi joskus ollut paikalla olutpullolla lyötäessä. Sehän ei pirstoudu tuhansiksi sirpaleiksi, kaikkea muuta. Yleensä pahimmat haavat saa lyöjä, sillä pullo särkyy katki tai halki puristuskohdasta, veri lentää kädestä. Ja sitten muutenkaan Ilmarin kaltainen hento nuorukainen ei saisi edes kaulaa poikki, puhumattakaan että jonkun toisen päähän. Triviaalisuuksissa ollaan taas, myönnän, mutta on enemmänkin aihetta: Kun elokuvan katselee kasvavan huonotuulisena, tuntuu että siinä on liikaa vastaavia epäuskottavia kohtauksia juonikehitelmän tueksi tehdyn laskelmoinnin vuoksi. (Ja muuta teennäisyyttä, miten muka saivat kiinalaiset paperilyhdyt sinne yläoksille palamaan, tai se päävirtakatkaisijan tapaus jne.)

*

La Tourneause de pages / Pianistin sivunkääntäjä 2006 (Dercourt) http://www.imdb.com/title/tt0487503/
+ Novellimainen, hienovaraisesti jännitystä kasvattava psykodraama. Mukava katsella elokuvaa, jonka kesto (1.20) on juuri oikea ja joka vetää katsojan sisään tarinaan juuri oikealla tavalla näppärästi tuon keston ajaksi. Tuo hiukan mieleen Haneken Pianonopettajan musikaalisten puitteidensa vuoksi. Huomattavaa vahvuutta ja uskottavuutta elokuvalle antaa se, että kaikki näyttelijät osaavat itse soittaa kohtauksensa soittajanrooleissaan.

*

The Birds / Linnut 1963 (Hitchcock) http://www.imdb.com/title/tt0056869/
++ Mielikuvani oli, että tämä on oikeastaan paras näkemäni Hitchcock, ja saman mielikuvan säilytin elokuvan nyt tsekattuani. Monien vuosien jälkeen katsoessa tietysti teki varsin toisenlaisia havaintoja kuin ennen. Nyt nousi etenkin monessa kohdassa mieleen, miten selvästi monet ohjaajat Lynchista Trieriin ovat tälle velkaa. Ja elokuvan kuvasto tuntuu syntyvuoteensa nähden edellä aikaansa olleelta. Muutamia kerta kaikkiaan pysäyttäviä kuvallisia hetkiä ja kamera-ajoja. Ohjaajan perustaidanta, kerronta, leikkaus, kompositiot, huipussaan. Ja tässä on minusta jäntevimmillään H:n erinomainen kyky pitää katsoja pihdeissä otosten rytmityksellä, kohtausten jännitteen hallitulla, hillityllä kasvattamisella. Kaikki rakennetaan hienovireisesti ja vähitellen, harva esim. muistanee, että linnut hädin tuskin ilmaantuvat ennen elokuvan puoliväliä. Voi vain kuvitella, millainen järisyttävä kokemus on tämän näkeminen ollut aikanaan ensi-illoissa, ilman etukäteistietoa elokuvan luonteesta ja juonesta. Nykykatsojathan odottavat lintuja jo alkuteksteistä lähtien, heille voi sen sijaan yllätyksenä tulla elokuvan alkupuoli ja sen sisältö psykologisine suhdevirityksineen. Sellainen seikka, jota en lainkaan oikeassa mitassa muistanut, on tämänkin H:n elokuvan tiukka psykodynamiikka, pojan ja äidin suhde, sinänsä H:lle tyypillinen teema. Nyt tuntui siltä, että se on tässä aivan ilmeisintä H:n filmeistä, yhdessä tietysti Psykon kanssa (josta en ole sen sijaan koskaan erityisemmin pitänyt). Elokuvaa voi katsoa niinkin, että juuri äidin patologisen omistuksellisuuden ja pojan orastavan naissuhteen ristiriita on koko homman perusta, se psyykkinen jännite, joka synnyttää uhan ja sekoittaa todellisuuden, manaa linnut kaupunkiin.

*

Hurt Locker 2008 (Bigelow) http://www.imdb.com/title/tt0887912/
+ Kaikin tavoin kelpo sotafilkka, tai pikemmin draama sotilaista nykyaikaisen sodan olosuhteissa. Mutta nyt muutama vuosi ensi-illan jälkeen katsottuna korostui ajallinen etäisyys Irakin sodan kiivaimmasta vaiheesta, ja tuli tunne, että elokuvan intoutunut vastaanotto (ja mm. Oscar-palkinto) aikanaan oli sittenkin myös aikaan sidottua. Irakin sodan medianäkyvyyden hiljalleen haalistuttua ja aiheen suurimman polttavuuden viilennyttyä tämä ei enää vaikuta niin erityiseltä tapaukselta kuin ilmeisesti tuoreeltaan. Elokuvana ei ole mitenkään hirmuisen mieleenpainuva, mutta lajissaan silti hyvä ja nousee niiden sotaelokuvien joukkoon, joissa riittävän realistisesti tavoitetaan sodan satunnaisuudet ja mielettömyydet.

*

A Serious Man 2009 (Coen & Coen) http://www.imdb.com/title/tt1019452/
++ Coenit vahvistavat entisestään asemaansa jenkkiohjaajien kärjessä. Ihan täydellinen osuma, kiistaton suurelokuvatapaus antaa vielä odottaa itseään (sitä lähimmäksi pääsi ehkä No Country for Old Men, joka on tosin Coen-filkaksi epätavallisen synkkä ja epäironinen). Serious Man on tavallaan ominaisinta Coeneilta: täynnä älyllistä kikkailua, absurdista kepeään ja kirpeään heilahtelevaa huumoria, mainioita karaktäärejä (jotka on vedetty aivan uskottavuuden rajoille silti onnistuen säilyttämään tietyn realismin), todellisen ja surrealistisen välillä häilyviä asetelmia, paikallis-, kulttuuri- ja aikakausiviitteet näpsäkästi toteutettuina. (Voi esim. verrata tässä esitettyä v. 1967 esikaupunkimiljöötä ja juutalaistaustaisen professoriperheen kotia Malickin Tree of Lifen 60-l. alun esitykseen. Tämä on nimittäin tehty paremmin ja uskottavammin.) Ja mikä tärkeintä, ihmisetkin näyttävät ihmisiltä ulkonäöltään ja olemukseltaan, eivät ensisijassa näyttelijöiltä. Ja niin, Tree of Lifesta puheen ollen, myös Serious Manin keskeisteemana on pohjimmiltaan teodikean ongelma: miksi HaShem (Jumala) asettaa ihmiselle vastoinkäymisiä ja näyttää sallivan vääryyden.

*

A Christmas Carol / Saiturin joulu 2009 (Zemeckis) http://www.imdb.com/title/tt1067106/
++ Suureen suosioon nousseella “motion capture” (liikkeentallennus/kaappaus) -digianimaatiotekniikalla (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Motion_capture) toteutettu ja teattereissa 3-D-versiona pyörinyt klassisista klassisin joulutarina, joka on ilmeisesti kohtuullisen uskollinen Charles Dickensin alkuperäisversiolle (jota en valitettavasti ole lukenut). Tosin kriittisiäkin kommentteja on tullut vastaan (ja muutamia hyviä löytyy imdb:sta) ja niissä nousee esiin, miten elokuvaan on lisätty näyttävää actionia, suspensea, liioittelua ja kohellusta. Tämän saattaa toki arvatakin, mitenkäs muuten nykyään: mitä enemmän budjettia, sen vähemmän ymmärrystä tehdä mitään hienovaraisesti. Tästä seuraten muutamat jaksot ovat myös sen verran pelottavaa nähtävää, ettei voi pienimmille suositella. Silti tämän katsoi mieluusti ja mukaan mahtuu monenlaista tunnelmaa, ja monesti hyvin toteutettuna. Eikä tarkoitus edes ollut jäädä katselemaan (osui sattumalta eteen elokuvakanavalla), mutta alkujakson komea visuaalinen lento Lontoon yllä imaisi mukaan ja sen jälkeen ei päässyt irti ruudun ääreltä. On täysin toimiva ilman 3-D-efektiä, mutta monien jaksojen toteutuksesta paistaa, että ne on tehty kolmiulotteisuutta varten ja toki se taatusti tehostaa vaikutelmia. Animaation pohjana ovat oikeat näyttelijät ja erinomainen liuta heitä onkin: mm. Jim Carrey (joka vetää Ebenezer Scroogen pääosan kaikissa ikävaiheissa ja lisäksi joulujen henget, jotka antavat Scroogelle opetuksen), Colin Firth, Gary Oldman ja Lesley Manville (jotka esittävät Cratchitin pariskuntaa, ja jotka olivat, näin opin vasta nyt, oikeassakin elämässä keskenään naimisissa). Toisella katsomalla tähän suhtautuisi luultavasti paljonkin kriittisemmin, mutta nyt tarina + toteutus -yhtälö toimi sopivassa mielentilassa kun antoi mennä. Seuraava tsekkaus voisi ajoittua joulunpyhiin.

*

Looking for Eric 2009 (Loach) http://www.imdb.com/title/tt1242545/
(+) Ankeahkoihin mielenmaisemiin ja elämäntilanteisiin päätynyt eronnut myöhäiskeski-ikäinen manchesterilainen postimies alkaa saada uutta vaihdetta elämäänsä kun futiskukko ja ManU-legenda Eric Cantona ilmaantuu pilvenpolton myötä juttukaveriksi. Eihän tämä nyt elokuvana mitään huippua ollut, pakko myöntää, vaikka hyvinkin suopealla ennakkoasenteella katselin. Mutta ManU- ja/tai Cantona- ja/tai Loach-faneille (näistä lukeudun keskimmäisiin, en muihin, vaikka Loachin elokuvista toki yleensä pidän) tietysti pakollista katsottavaa. Tästä tulee auttamatta mieleen Full Monty (Housut pois), liiankin paljon, siis siihen mittaan, että haiskahtaa melkein laskelmoinnilta keski-ikäisten työväenluokan miesten solidaarisuutta ja omanarvontunnon löytymistä kuvatessaan. (Full Montyyn viitataankin yhdessä kohtauksista, tai näin voi ainakin kuvitella, postimiesporukan kokoontumisessa, jossa self help -kirjallisuuden avulla koetetaan rentoutua ja voimaantua: yksi tyypeistä toteaa, ettei kai tässä sentään olla missään lahkolaistouhussa ja että ainakaan housuja ei oteta pois.) Toinen vastaava arkirealistinen rinnastus brittielokuvissa ovat tietysti Leigh’n tuotokset. (Leigh ja Loach usein niputetaan yhteen arkirealismin tai yhteiskuntarealismin edustajina, mutta heidän välillään on elokuvantekemisen tavoissa ja tyylissä kuitenkin sellaisia erojakin, ettei rinnastus loppujen lopuksi kovin osuva ole.) Tässä vertailussa Looking for Eric jää armotta kakkoseksi, sinänsä hyvästä yrityksestä huolimatta jälkeen Leigh’maisesta arkikuvauksen uskottavuudesta ja henkilöiden persoonallisesta koskettavuudesta. Paikoin elokuva heilahtaa melkein puhtaan farssin puolelle, ehkä tarkoituksella, mutta varsinainen elävyys ja koskettavuus parin piirun päähän tavoittamattomiin.

*

Chambre 666 / Room 666 1982 (Wenders) http://www.imdb.com/title/tt0083727/
(++) Vuoden 1982  Cannesin festivaalin yhteydessä Wenders pyysi useita ohjaajakollegoitaan osallistumaan dokkariin, jossa kukin vastaa Wendersin kirjoittamaan teesi- ja kysymyspaperiin. Teemana on elokuvan hiipuminen tai kuolema taiteena, tv:n, videon ja viihteen valtakauden koittaessa. Osallistuvien ohjaajien joukossa mm. Antonioni, Fassbinder, Godard, Hellman, Herzog, Spielberg. Kukin astuu vuorollaan hotellihuoneeseen, jossa on kamera, ääninauhuri ja ohjepaperi (sekä päälle jätetty televisio), kukin laittaa koneet pyörimään ja sulkee ne lopuksi itse, hoitaa siis itse kuvauksen. Wenders ei ole paikalla missään vaiheessa.

Puheenvuorot vaihtelevat hyvin lyhyistä parin lauseen kommenteista (väsyneen oloinen Fassbinder, joka sitten tekikin itsemurhansa pari kuukautta myöhemmin) pidempiin harhaileviin assosiaatiokulkuihin (Godard ja Antonioni). En voi väittää, että kenelläkään olisi mitään erityisen oivaltavaa sanottavaa, vaikka muutamat osuvat melko hyvin elokuvan tulevaisuutta arvioidessaan. Spielberg onnistuu antamaan idioottimaisen vaikutelman leveän aksenttinsa kanssa nojatuolissa maaten ja selittäen ylimielisesti oikeastaan pelkästään niistä kymmenistä miljoonista dollareista, joita elokuvan (hänen elokuviensa) tekeminen maksaa ja miten on niin vaikeaa kun hinta nousee koko ajan (mm. alan ay-liittojen ja palkkavaatimusten vuoksi), aivan kuin mitään muuta elokuvaa (ja tekemisen tapaa) ei olisi olemassakaan kuin ne viihteelliset seikkailuproduktiot, joilla S kavereineen (G. Lucas) olivat tuolloin alkaneet rahastaa. Ja sitähän sitten jatkuikin, joten Spielberg on tässä elokuvassa tulevaisuuden kuva.

Vaikka ohjaajat eivät mitään kovin nerokasta saakaan suustaan, Wendersin ajoitus on ollut osuva. 1980-luvun alku oli elokuvateollisuuden (ja tv-viihteen) murrosvaihetta. Yhden imdb:n parhaisiin arviokirjoittajiin kuuluvan nimimerkin kommentti tiivistää tämän hyvin: “”Room 666″ captures the moment when a certain brand of cinema died, that moment after the 70’s when Hollywood’s power structures were rebuilt, blockbusters and the all-important opening weekend became king, less projects were green lit, creativity was strangled, special effects became the raison d’etre of most films, blanket global releases, infantilism and set-piece cinema became the norm, and narratives increasingly took the form of amusement park rides.” (http://www.imdb.com/title/tt0083727/reviews-3)

*

Mammoth / Mammutti 2009 (Moodysson) http://www.imdb.com/title/tt1038043/
+ Selvästi laajinta yleisöä tavoitellut Moodyssonin elokuva tähän mennessä. Teemana maailman globaali eriarvoisuus ja fokuksena vanhempien ja lasten väliset suhteet. Onhan tämä varmaan monien mielestä kliseistä ja pretentiöösiä. Mutta onnistuin paikoin liikuttumaan. Vaikka tästä ei oppinut mitään uutta, oli tuttu ja tiedetty maailman eriarvoisuus kuvattu kuitenkin niin, että se tavoitti tunnetason, ainakin minussa, ohuesti toki mutta silti. Tämä ei taatusti järkytä ketään, on tehty suurille (ja jenkkiläisille) yleisöille (vaikkei onnistunutkaan niitä tavoittamaan). Mutta on tässä pidetty joistain valtavirrasta poikkeavista hyvistä periaatteista kiinnikin, esim. paikallisten kielten puhumisesta tapahtumapaikoilla Thaimaassa ja Filippiineillä. Ja päihittää tämä monet muut viime vuosien vastaavat “risteävät ihmiskohtalot yhteiskunnallisella virityksellä” -elokuvat. New Yorkin miljonääripariskunta (jonka dynamiikka ei oikein skulaa eli pariksi on castattu väärät tyypit, Michelle Williams ja aivan ylikäytetty, ja siten valitettavasti potentiaalinsa tyhjentänyt Gael García Bernal) asuu kivan näköisessä kämpässä. Tyylinä pohjoismainen modernismi ja 60–70-l. vintage, sellainen retrohenkinen vauraus, joka onnistuu välittämään jotain paitsi vauraudesta myös tyyppien persoonista. Ei se nyt ihan täysin uskottavaa ole, ja kielii toki siitä, että ohjaaja on ruotsalainen ja tykkää retrosta. (Monissa filkoissa on vaivaannuttavaa ja häiritsevää, miten persoonattomasti vaurautta ihmisten asunnoissa kuvataan. Tosin sellaista se jossain näyttää olevankin, kuten MTV:n Cribs-ohjelmassa (sikäli kuin ohjelmaa edes on enää), ainakin siis musiikkibisneksessa tai urheilussa äkkirikastuneiden joukossa, siis mautonta, persoonatonta, halvan näköistä. Todellisuudessa kuitenkin, ja perustan tietoni alan kuvateoksiin, monet kulttuurialoilla työskentelevät rikkaat elävät varsin persoonallisesti sisustetuissa kämpissä, vaikkei niitä elokuvissa onnistutakaan luomaan.) No niin, sivuseikkaa. Elokuva on kenen tahansa helppo katsoa ja vaikkei suuresti pitäisi niin ei suuresti pettyisikään.

*

Where the Wild Things Are / Hassut hurjat hirviöt 2009 (Jonze) http://www.imdb.com/title/tt0386117/
+(+) Turha tätä analysoida ihmeemmin, näkemisen arvoinen totta tosiaan sekä aikuisille että lapsille. Sen verran voi sanoa, että päälle jäi elokuvan jälkeen kaksi tulkintamiellettä: (1) lasten mielikuvituksessa mahtavinta on se, miten vähän tarvitaan minkäänlaisia valmiita puitteita, välineitä tai johdattelua siihen, että mielikuvitus lähtee liikkeelle, minimaalinenkin tarttumakohta riittää ja melkein mikä tahansa antaa ainekset melkein mihin tahansa (kunhan tälle annetaan tilaa ja rauhaa loputtomien viihdevirikkeiden ja leluteollisuuden aivopesulta); (2) elokuva elää (pehmokarvahahmojensa kautta) läpi lapsen yhden tyypillisen päivän juuri siinä mielessä, että kaikki tunnetilat ehditään kokea saman päivän kuluessa. Se on hieno oivallus ja Jonze on oikea ohjaaja toteuttamaan tämän (johon harva edes kuvittelisi pystyvänsä). Mainiota menoa. Eikä yksikään koiranomistaja (jos nyt kukaan muukaan) voi olla kyynelehtimättä hyvästijättökohtauksessa.

*

Les Herbes folles / Wild Grass 2009 (Resnais) http://www.imdb.com/title/tt1156143/
+(+) Helposti katsottava, itse asiassa hyvinkin miellyttävä, kuvallisesti & äänellisesti rikas ja lämmin elokuva, jossa ei ole Resnais’n varhaisten elokuvien etäistä viileyttä – ellei sitten katsojaa häiritse se, ettei kaikki elokuvassa ilmeisesti ole ihan sitä miltä näyttää. Kohtausten rakentelusta tulee välillä hiukan mieleen Kaurismäki, vaikka kamerankäyttö ja kuvallinen jälki on hyvinkin erilaista (ja tässä perinteisempää). Ehkä tuo mielleyhtymä syntyy myös Le Havren sadunomaisuudesta, koska sitä on myös tässä vahvasti. Esitystapa on onnistuneesti (ja tarkoituksellisesti) kirjallinen, alkuvaiheessa kertojan ääni (ja henkilöiden pohtivat äänet) ovat olennaisia ja toimivat hyvin kietoen katsojan sisään tarinan henkeen. (Elokuva perustuukin romaaniin.) Paikoittainen kirjallinen sävy, muutamat pienet elokuvalliset kikat ja koukut ja inter-elokuvalliset viitteet tekevät tästä myös kivalla tavalla älyllistä katsottavaa. Ensin vaikuttaa siltä, että henkilöiden taustassa, henkilöhistoriassa on jotain piilotettua tai ääneenlausumatonta, ehkä sattuman johdattamina tapaavat päähahmot tuntevat toisensa jo entuudestaan tai ehkä molemmilla on jotain synkähköä taustallaan. Mutta mitä pidemmälle edetään, sitä kutkuttavammin alkaa tuntua, että liikkeellä on muutakin kuin tarina henkilöineen, katsojan aprikoinnit tarinan luonteesta alkavat siirtyä metatason ja/tai allegorian puoleen. Yksinkertaisia selityksiä tai tulkintamalleja ei kuitenkaan tarjota lopussakaan.

Tähän kohtaan sopii yksi tavallinen valitus katsomiskulttuurista: Nykyinen fiksu lukija osaa helpostikin romaania lukiessaan olla varuillaan kielellisten tehokeinojen ja kerronnan & merkitysten monitasoisuuden suhteen. Sen sijaan monesti samaiset fiksutkin lukijat katselevat elokuvia kuin mitkäkin pönttöpäät ikään kuin olisivat unohtaneet kaikki tulkintataitonsa elokuvan ajaksi. Sen seurauksena nykyään valtavirtaelokuvissa on lähinnä kahta linjaa suhtautumisessa kerronnan monitasoisuuteen: sellaisia joissa kaiken on tarkoitus olla juuri sitä miltä näyttääkin eikä mitään muuta, ja sellaisia joissa metatasot tai allegoriat on korostettu esiin törpöllä tavalla alleviivaten, niin etteivät varmasti menisi keneltäkään ohi. Ei (kai) ole kovin paljon toivottu, että elokuvien katsomis- ja tulkintataito tästä vähän kehittyisi.

“Hullut ruohot” tarkoittaa ranskaksi sellaista kasvua, joka pukkaa läpi odottamattomissa, epäsopivissa paikoissa, kuten asvaltinraoissa, niin kuin elokuva useampaan otteeseen näyttää. Siinä on jo tulkintavinkkiä elokuvalle itselleen: mielikuvien, kuvitelmien läpitunkevuus oudoilla tavoilla, ilman että niitä voi kahlita; mahdollisten tulevaisuuksien/seurausten/yhteensattumien odottamattomat polveilut; assosiaatioiden arvaamaton virta ihmisen ajatellessa tarinan erilaisia etenemisreittejä tai toisia mahdollisia maailmoja omassa elämässään. Elokuvan lopussa (joka yllättää vaikka yllätystä odottaisikin, ja ärsyttänee yksiselitteisiin loppuihin tottuneita) voi olla yksi mahdollinen vihje eräälle tulkinnalle elokuvan tarinan laadusta, mutta muita mahdollisuuksia on monia riippuen siitä, millaisia meta- tai allegoria-assosiaatioita katsojan mielessä elokuvan aikana herää. Toisaalta elokuva on täysin mahdollista katsella myös aivan normaalina (vain lievästi absurdina) kertomuksena yhteensattuman kautta kohtaavista kahdesta ihmisestä ja heidän pakkomielteisestä kiinnostuksesta (ja ihastuksesta) toisiinsa. Resnais’n vakionäyttelijät Azéma ja Dussollier sopivat erinomaisesti osiinsa.

*

Elokuvia kesällä 2011

Melancholia 2011 (Trier) http://www.imdb.com/title/tt1527186/
++ Trierin sovinnaisin, valtavirtaisin, helpoin elokuva tähän mennessä. Pressimateriaaleihin sisältyvässä haastattelussa (http://www.crazycritics.com/page/lars-von-trier-melancholia) Trier toteaa mm.:

“Well, I am afraid that it has turned out too ’nice’. I like the romance in it. Pathos. But that’s alarmingly close to nice. I mean, exactly when are you indulging in romance with Wagner, and when is it just … turning trivial?” “Well, it’s hard to smuggle in a bit of ugliness. So I think the film is slightly on the edge of plastic. Here and there. Would you please write that?” (Jatkossa välilainaukset mainitusta haastattelusta, ellei muuta lähdettä mainittu.)

On oikeastaan osuvaa, että juuri tämä Trierin itsensä liian sievistelevänä pitämä filkka on pitkästä aikaa ensimmäinen hänen elokuvistaan, joka on saanut laajemman katsojakunnan hyväksynnän. Elokuvaan mahtuu alkuvaiheen hääromantiikan ohella mm. hulppean vaurauden kuvausta (josta nykykatsojat tuntuvat aina tykkäävän ylellisyyden visioiden tarjoaman mukavasti pehmeään kateuteen sekoittuvan eskapistisen fiiliksen vuoksi), melkein halvan farssimaista huumoria (jolle sillekin on ehtymätön kysyntänsä) ja näennäistä katastrofidraamaa (jonka mainiona piirteenä on se, että lopputulos näytetään jo heti alussa; se saa katsojan pohtimaan suspense-efektien typeryyttä elokuvissa ja myös omaa reagointiaan huomatessaan välillä toivovansa vastakkaista siitä huolimatta, että tietää jo mitä tuleman pitää). Eikä katsojia ole sekään ilmeisesti haitannut, että elokuvan kehyskertomus, maapallon tuhoavan Melancholian planeetan lähestyminen,  on tietoisen epäuskottavasti kerrontaan sijoitettu. Kehyskertomuksen epäuskottavuus menee sille rajalle, jossa katsoja joutuu väkisin välillä katsoessaan muuttamaan konkreettisen symboliseksi: miettimään, onko mitään planeettaa ylipäätään olemassa (edes elokuvan sisäisessä maailmassa), ja jos ei, niin mitä ”Melancholia” siinä tapauksessa tarkoittaa. Jälleen siis väännetään symboliikkaa ja ajattelua rautalangasta (ja rakennetaan ”mytologisia” maailmanlopun tunnelmia, ks. http://filosofia.fi/elokuva/trier).

Mukana on triermäisiä kikkoja ja leikkejä, joista joko pitää tai ei. Aika monilta ne menevät ilmeisesti ohi, niin osoittelevia kuin ovatkin. (Tämä kai yksi syy myös miksi moni ei Trieristä pidä: koukut eivät toimi, jos niitä ei huomaa, ja toisaalta ne voi kokea liian simppeleiksi tai lapsellisiksi sitten kun ne havaitsee.) Mittalaite oli tyypillistä Trieriä: keppi, joka laitetaan rintaa vasten, ja jonka päässä on rengas, jonka läpi katsoen havaitsee, onko Melancholian planeetta etääntymässä vai lähenemässä – ts. suureneeko vai pieneneekö se renkaaseen nähden. Siis: suureneeko vai pieneneekö ahdistuksen musta aurinko rinnassa. Ja pilleripurkki laatikossa on perusturvavälineenä tuttu viitekoukku niille, joille on kertynyt kokemusta näiltä elämänpiireiltä. Silta erottaa (kuten Antikristuksessa) tavallista, “normaalien” (tai pinnallisten) ihmisten maailmaa depression, melankolian tai ahdistuksen sävyttämästä maailmasta, joka (vielä paljon selvemmin kuin Antikristuksessa) näyttäytyy tässä jonkinlaisena autenttisena kokemuksena, todellisuuden ”aidon” eksistentiaalisen luonteen tunnistavan ja tunnustavan kokemuksen pohjavireenä. Tarjolla on tietysti taas useita suoria viittauksia taidehistoriaan, kirjallisuuteen, elokuvan historiaan. (Elokuvista Trier mainitsee esim. haastattelussa The Philadelphia Storyn (http://www.imdb.com/title/tt0032904/) keskeiseksi inspiraation lähteeksi, ja vaurauden miljööksi löydetty ruotsalainen hotelli puutarhoineen tuo mieleen Resnais’n Viime vuonna Marienbadissa (http://www.imdb.com/title/tt0054632/).) Ei nytkään jää epäselväksi katsojalle, että Trier on sivistyneimpiä ja älyllisimpiä nykyohjaajista, eikä yritäkään pitää tätä piilossa. Jälleen on tarjolla myös ihmistyyppien eksistentiaalisia karakterisointeja (esim. Amerikka-trilogian kahden osan ja Antikristuksen tapaan), Kirsten Dunstin esittämästä autenttisesta depressiivisyydestä äitinsä (erinomainen Charlotte Rampling) ankaraan mutta ressenttimenttien täyttämään antiporvarillisuuteen ja Kiefer Sutherlandin henkilöhahmon itsevarmaan tiedeuskoiseen kapitalistiin – miljonääriin, joka vakuuttaa tieteilijöiden olevan oikeassa laskelmissaan, joiden mukaan Melancholia sivuuttaa maapallon (kuolemaa ei ole, tieteen ja teknologian ikuinen lupaus jne.), mutta totuuden iskiessä luhistuu ensimmäiseksi pakenijaksi (joka ryöstää mainitun pilleripurkin – lääketiede osoittautuukin avuliaaksi hengen ottamisessa). Näin Trier tekee roolihahmoista taas enemmänkin ideoiden ilmentymiä kuin todellisen tuntuisia ihmisiä – tällä kertaa kuitenkin lukuun ottamatta pääroolia ja Dunstia (joka palkittiin minusta ansaitusti Cannesissa).

Melancholian planeetta itsessään on tietysti elokuvan suurin koukku, vitsi ja metafora, jonka epäuskottavuutta voi inhota, ellei halua lähteä mukaan Trierin leikkiin. Jos leikkiin lähtee, on mahdollista ja osuvaa katsoa elokuvaa siten, että tietoisesti sijoittaa Melancholian symboloimaan eri asioita ja katsoessaan miettii kunkin henkilön suhdetta kyseisiin asioihin siinä, miten he suhtautuvat planeetan lähestymiseen. Tietenkin Melancholia on depressio, mutta myös “totuus” ihmisen sekä yksilö-eksistentiaalisesta että laji-kosmisesta osasta maailmankaikkeudessa, ja samalla ja ennen kaikkea se on kuolema, ihmisen oleminen kohti kuolemaa planeetan tulemisena kohti maapalloa. Siksipä planeetan murskaavaa (ja hämäävästi kierteellä tapahtuvaa) lähestymistä kuvaava kaavio (jonka löytää netistä toinen sisarista, esittäjänään Antikristuksen pääroolin näytellyt Charlotte Gainsbourg) nimeää tapahtuman ”kuolemantanssiksi” (dance of death, danse macabre) Melancholian ja maapallon välillä – taidehistoriasta tutulla nimityksellä, jolla viitataan kuoleman vääjäämättömään valtaan kosmoksessa (ks. esim. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolemantanssi). Tämä symboliikka on elokuvan ensisijainen intensiteettien tuottaja, ja Trierin tapaan se on taas roiskaistu ronskisti katsojan silmille.

Kirsten Dunst on erinomainen pääosassa. On vaikea kuvitella, että alun perin valittu Penélope Cruz olisi yltänyt vastaavaan. (Cruz tarjoutui oma-aloitteisesti Trierin projektiin ja antoi siihen joitain ideoita ehdottamalla, että Trier tekisi elokuvan Jean Genet’n näytelmästä Les Bonnes eli Piiat (http://fr.wikipedia.org/wiki/Les_Bonnes) – mutta joutui vetäytymään Karibian merirosvojen vuoksi.) Melko poikkeuksellisesti tässä näyttelijän tuttuus jopa toimii elokuvan eduksi. Dunstin kasvoista välittyvät vieraantuminen, poissaolevuus, suru ja murtumat osaltaan hyvin juuri siksi, että kasvot ovat katselijoille entuudestaan tutut. Ja Trier käyttää paljon hyvin vahvoja lähikuvia näyttelijöiden kasvoista, tarkoituksena selvästi viedä katsoja mahdollisimman lähelle tunnetilojen havainnoijaksi. Tämä on toinen elokuvan vahvuus, muttei toimisi ellei päärooliveto toimisi.

“I think she’s one hell of an actress. She is much more nuanced than I thought and she has the advantage of having had a depression of her own. All sensible people have,” he says. 
“She helped me a lot. First and foremost she had taken photos of herself in that situation so I could see how she looked. How she was present and smiling, but with a completely blank stare. She really pulls that off rather well.”

Visuaalisesti elokuva on jatkoa Antikristuksen tyylille. Erojakin tosin on: tässä Trierille tavanomainen käsivarainen kuvaus korostuu enemmän (ainakin muistikuviini verraten) kuin Antikristuksessa, toisinaan häiritsevästikin. Mutta jälleen käytetään digikuvausta ja mm. supernopeaa ja tarkkaa Phantom HD -digikameraa, joka mahdollistaa erikoislaatuisen syvien ja terävien hidastuskuvien toteuttamisen. Sisällöllisetkään yhteydet elokuvien välillä eivät ole satunnaisia, sillä yksi Trier-vakio on myös trilogioiden tekeminen ja näin nytkin: tekeillä on jälleen kolmen toisiinsa linkittyvän elokuvan kokonaisuus, jossa Antikristusta ja Melankoliaa seuraa The Nymphomaniac-nimellä kulkeva projekti. Ilmaisullisesti kolmea elokuvaa yhdistää selvästi genre-leikki: horror ensimmäisessä, katastrofidraama toisessa ja pehmoporno kolmannessa. Temaattisesti ne tarkastelevat mielenterveyden ongelmia ahdistuksesta psykoosiin ja depressiosta neurooseihin. Voi toki käydä niin, että tämäkin on humoristinen vedätys, eikä kolmatta elokuvaa koskaan tule.

”The film I’m working on now, The Nymphomaniac, is inspired by the fact that I’m reading again: Dostojevski, Thomas Mann, Marcel Proust. Films today are more or less reduced to the storyline, whereas the greater the novel, the less it will touch on that. Who cares if, in a film, the butler did it? You’re not a different person when you leave the cinema. That’s why Hitchcock chose not to make whodunnits. It’s a curse on today’s films that dramaturgists take anything away that doesn’t relate to the storyline. It would be a great pleasure for me to do a really messy film.” (Haastattelu Sight & Sound -lehdessä, October 2011.)

Joissain kritiikeissä saa jälleen lukea, miten Trier jatkaa naisvihansa filmaamista. Ei riittänyt, että tyyppi otti edellisen elokuvansa yhdeksi teemaksi naisvihan ja pilkkasi yksinkertaistavia kriitikoitaan laittamalla elokuvan päättymään naisen polttamiseen roviolla, latteita tulkintatapoja se ei onnistunut torjumaan. (Esimerkkinä tästä harvinaisen idioottimainen arvio Sight and Sound -lehdessä, jossa sellaisia ei joudu yleensä lukemaan.) Kuten monesti ennenkin, Trier on haastatteluissa kertonut tehneensä elokuvan käsikirjoitusta niin, että ajatteli ensin itsensä pääosaan ja lopuksi muutti sukupuolen naiseksi. Se on toki ilmeistä, että niin Antikristuksen kuin Melankolian naispääosat ovat Trierin alter egoja, maailmankuvan ja psyykkisen tilan peilejä.

”– What is there most of in life – misery or joy?
– Misery, dammit! Clearly. You may argue: Orgasm. Yes, that’s fine enough. But, orgasms, Ferraris and other pleasures. Yes, but with death and suffering at the other end of the scale, these weigh more, I think. And there’s much more suffering and pain than pleasure. And when you enjoy a spring day, that too is a kind of melancholy. The wedding is Justine’s last attempt to fight her way back into life instead of longing herself out of it. That’s why she wants to get married,” says von Trier. “She thinks: now I’m forcing my way through the rituals and some truth may issue from it. When you’re being cured of a depression, you’re forced to instigate some rituals as well. Take a five minute walk, for instance. And by going through the motions, the rituals will accumulate some meaning as well.”

Tietysti Trier osaa olla ärsyttävä ääliö. Ja hänen narsismistaan tai epävarmuudestaan (jonka vuoksi hän tekee jokaisen elokuvan kohdalla numeroa itsestään sen sijaan, että antaisi elokuvan puhua puolestaan) elokuvien vastaanotto kärsii, sillä on selvää, että Trierin elokuvien inhoaminen on monien kohdalla sotkeutunut Trierin henkilön inhoamiseen. Elokuvat saisivat neutraalimman vastaanoton ja tasapainoisemman arvioinnin, jos Trier olisi alunperinkin ymmärtänyt pysyä sivussa niiden tieltä. Ja kas, samaan aikaan tätä kirjoittaessani huomaan IMDB:n uutissivulta, että seuraava lausunto on juuri ilmaantunut julkisuuteen:

”Today at 2pm I was questioned by the Police of North Zealand in connection with charges made by the prosecution of Grasse in France from August 2011 regarding a possible violation of prohibition in French law against justification of war crimes.” ”The investigation covers comments made during the press conference in Cannes in May 2011. Due to these serious accusations I have realized that I do not possess the skills to express myself unequivocally and I have therefore decided from this day forth to refrain from all public statements and interviews.” Lars von Trier Avedøre, 5. October 2011. (http://www.imdb.com/news/ni16282076/)

Tätä en kyllä toivonut: Trierin kommenteissa ja haastatteluissa on yleensä aina ollut osuvaa terää vinoon huumoriin paketoituna.

*

Tree of Life 2011 (Malick) http://www.imdb.com/title/tt0478304/
++ Kun monesti tulee valitelleeksi elokuvatarjonnan kehnoutta Suomessa, niin loppukesä on ollut sitä vastoin poikkeuksellisen ilahduttava jakso. Kuukauden sisään on päässyt näkemään mm. Tarrin, Trierin, Malickin ja Kaurismäen uusimmat isolta kankaalta. Espoon Ciné ja juhlaviikkojen Leigh- ja Zhangke-sarjat siihen päälle. Ja ihmeellistä myös se, että pitkästä aikaa moni merkittävä nykyohjaaja on käynyt käsiksi megaluokan mittakaavan metafyysis-eksistentiaalisiin aihelmiin.

Malickia, Tarria ja Trieriä olisi osuvaa tarkastella perusteellisemmin juuri vertaillen, sillä niin paljon sattuu temaattisia yhteyksiä näiden viimeisimpien elokuvien välille ja niin Suuria Aiheita niissä on. Näitä kolmea voisi analyseerata esim. Tarkovskin perillisinä, jota jokainen heistä tavallaan on, vaikkakin hyvin erilaisin tavoin. Tarr on keski-itäeurooppalainen minimalistinen Tarkovski, joka on vienyt tarkovskimaisen esteettisen voiman ja keskittyneisyyden hurjaan intensiteettiin hidastamalla, pelkistämällä ja hiomalla äärimmilleen eräänlaisen elokuvallisen hartauden. Malick on puolestaan yhdysvaltalainen Tarkovski, joka on kaikkein uskollisin tarkovskimaiselle uskonnollisuudelle, mystiikalle, luontoylistykselle ja -mysteerille, mutta on tehnyt sen amerikkalaiseen tyyliin melkoisella audiovisuaalisella sokeroinnilla ja Tarkovskista nopeutetulla leikkausrytmillä. Trier on sitten kokeilijana jopa pahimmillaan tai parhaimmillaan jonkinlainen tietoinen anti-Tarkovski, joka rikkoo tätä perintöä, mutta tekee sen silti puolestaan hyvin uskollisena tarvkovskilaiselle ajatukselle elokuvasta suurena taiteena, joka tutkii ihmisyyttä ja esittää kysymyksiä. Pidän kaikista kolmesta. Tarrista pidän siksi, että hän on kulkenut niin päättäväisesti ja ainutlaatuisesti visuaalista valtavirtaa vastaan ja onnistunut toteuttamaan elokuvallisessa muodossa saman vastavirtaisen kulttuurikritiikin, jota hänen elokuviensa tematiikka allegorioineen sisällöllisesti edustaa. Trieristä olen pitänyt aina hänen kimurantin kulmikkuutensa, ennakkoluulottomuutensa ja riskinottojensa vuoksi. Malick on hankalin pala: toisaalta lempiohjaajiani, toisaalta maneeriensa vanki siten, että jokainen hänen täydellisyyttä tavoitteleva elokuvansa jää väkisin pahastikin epätäydelliseksi ja on yleensä aina jonkinasteinen pettymys odotuksiin nähden.

Juuri noiden maneerien ja vakiintuneen kuvakielen vuoksi Elämän puu muistuttaa suuresti Malickin aikaisempia. Alhaalta puiden latvuksiin suunnattu kamera kaartelee kuin luonnon katedraalissa, aurinko välkähtää lehtien seasta ja ääni kysyy kuiskaten Suuria Kysymyksiä (Thin Red Line ja New World), lintuparvi tanssii taivaalla iltaruskossa (Days of Heaven), heinikko (tai vilja) aaltoilee aamun sarastaessa (kaikki), kaunis lapsi siristää silmiään auringon häikäisyltä, keijukaismainen nainen juoksentelee heinikossa tai kahlaa vedessä 50-luvun mekossaan (tai sitä vastaavassa intiaanihameessaan), vesi pulppuaa, juoksee, kimaltelee jne. Katsomiskokemus muistuttaa kokonaisuudessaankin aiempia: ensimmäinen tunti puhdasta iloa ja ihmettä kaikesta audiovisuaalisesta upeudesta, kameratyön vaikuttavuudesta, visioiden vetävyydestä ja teemojen laveudesta, sitten toinen puolisko kasaantuvaa pitkästymistä siihen, että sama jatkuu ilman säröjä tai kontrasteja. Kokemus tulee sekä nähdystä että kuullusta. Elokuva on nimittäin myös kavalkadi mitä subliimeinta uutta ja vanhaa klassista musiikkia, hartautta korville. (Tänne on koottu suurin osa elokuvassa soivista sävellyksistä: http://blogs.indiewire.com/theplaylist/archives/music_list_all_37_songs_features_in_terrence_malicks_the_tree_of_life/)
Loppuvartti menee jo holtittomaksi: jatkuvaa auringon kilon välkettä, aivan irrallisia otoksia, jotka on valittu mainoselokuvien ja musiikkivideoiden tyyliin vain visuaalisen vaikuttavuutensa vuoksi. Kamera kulkee mm. Viterbon Villa Lanten (kuvauspaikka käy krediiteistä ilmi) elegantissa puutarhassa, ilman mitään muuta syytä kuin se, että sieltä irtoaa muutamia kauniita kuvia. Armoa hahmollistava kaunis nuori nainen (elokuvan äiti) leijuu keijuna ilmassa ja makaa luonnon keskellä lasisessa arkussa jne., ja lopuksi päädytään viimeiselle rannalle, jossa ylösnousseet (samaan aikaan kaikissa ikävaiheissaan) haahuilevat vesirajassa ja koskettelevat toisiaan, aurinko välkehtii taas ja elämää (ja kuolemaa) affirmoidaan, menetykset hyväksytään, kuollut lapsi annetaan Jumalalle (tai kohtalolle, tai kaikkeudelle), kaikki on rakkautta ja requiemit kaikaavat… Vähemmästäkin väsähtää…

Elokuva ansaitsisi ehdottomasti toisen katsomisen ja perusteellisempaa pohdintaa, joten näihin kommentteihin voi suhtautua varauksella. (Ville Lähteen essee elokuvasta ja sen luontokonseptioista ilmestynee muuten niin & näin -numerossa 4/2011.) Olen lähinnä koettanut ymmärtää sitä, miksi Malickin elokuvissa aina jokin pistää vastaan omassa katsomiskokemuksessani.

Asiaa on hankala havainnollistaa kokonaisvaltaisesti, joten aloitan triviaalista: En käsittänyt pointtia siinä, että perheen toinen asunto (elokuvan alussa) oli sisustettu aikakautensa (ilmeisesti 60-luvun alun) huipputyylikkäimpään, elitistisimpään tapaan viimeistä huutoa olleella 50-luvun modernismilla ja mm. sille ominaisilla materiaaleilla ja väreillä, arvopuukalusteilla, koivulla, teakilla, tammella, pähkinäpuulla, palisanterilla ja tietyillä tyyppiväreillä, luonnonvalkoisella ja siniharmaalla jne. (Esim. tähän tyyliin: http://www.furniture-love.com/522/Decorative-Walnut-sideboard-1950.php ja http://www.furniture-love.com/418/White-ivory-ceramic-table-lamp.php jahttp://www.furniture-love.com/165/Palisander-dinning-table-and-chairs-Ole-Wanscher-1950.php jahttp://www.furniture-love.com/58/Danish-Fritz-Hansen-side-chair-and-ottoman-in-black-leather-1950.php. Tai tähän:http://www.modernity.se/Furniture/default.aspx). Onhan se perhanan kaunista kerta kaikkiaan – ja tekee minuun välittömästi vaikutuksen, koska juuri nuo tyylilliset linjat sisutuksessa hivelevät makuhermojani parhaiten (esim. juuri noiden linkkien takaa löytyvien antiikkikauppojen tarjonta, johon sortuisin heti jos olisi varaa – nyt vastaavaa on vain imitoitava halvalla). Mutta ei ole kovin uskottavaa, että teksasilainen pikkukaupunkitaustainen keskiluokan teollisuussuunnittelija (tms.) sisustaisi asuntonsa aikakauden kalleimmilla ja tyylikkäimmillä design-huonekaluilla – etenkään kun hän elokuvassa ilmaisee kateellisuutensa varakkaita ihmisiä kohtaan, eikä pidä itseään sellaisena, ja kun elokuvan kuvaama edeltävä aikajakso ja elämänvaihe päättyy vastoinkäymiseksi esitettyyn työpaikan menetykseen. Tätä voi verrata mm. Hitchcockin North by Northwest -elokuvaan (1959, http://www.imdb.com/title/tt0053125/), jossa vastaavaa modernistista sisustusta ja arkkitehtuuria käytetään tarkoituksellisesti kuvaamaan huomattavaa vaurautta ja elitismiä (ks. vaikka:http://www.jetsetmodern.com/modatmovies.htm). Joku on näköjään IMDB:n keskusteluissa bongannut saman ongelman (tosin käyttää nimitystä ”Frank Lloyd Wright modernist splendor”, mikä ei osu kohdalleen, sillä kyse on myöhemmästä ja kevyemmästä modernistisesta designista, pikemmin ns. ”mid-century” modernia, skandinaavista (tanskalaista) tyyliä, Eameseja jne. Keskustelussa probleemia ei tosin oikein näytetä ymmärrettävän):http://www.imdb.com/title/tt0478304/board/thread/185926818?p=1

No, tämä voi todellakin vaikuttaa triviaalilta ja osui omiin silmiini sisustusharrastukseni ja -kiinnostukseni vuoksi. Mutta poimin sen tässä vain yhdeksi esimerkiksi siitä, miten Malickilla on taipumus jäädä kauneustajunsa vangiksi ja antaa omien esteettisten mieltymystensä muuttua maneereiksi. Tuollainen sisustuksen sofistikoituneisuus ei uskottavasti istu siihen perhekontekstiin, jota Malick kuvaa, vaikka se epäilemättä on Malickin mielestä kaunista. Toisekseen se on nimenomaan liian miellyttävää jo sellaisenaan: saman nautinnon saa selaamalla laadukkaita sisustuslehtiä tai verkkosivuja. Modernististen huonekalujen tapaan ilmeisellä tavalla kauniin tai ylevän – esim. auringon välkkeen, puiden katedraalin, elävän veden, tähtisumujen, kauniiden ihmisten tai Malickin kaikissa elokuvissaan ylikäyttämien aamu- ja iltaruskojen – kuvaaminen kauniina ja harmonisena ja ylevänä on paitsi turhan helppoa myös helposti tylsää, etenkin kun sitä jatkuu elokuvan alusta loppuun. Itseäni viehättää pikemmin ennakolta yhdentekevän, arkisen tai luotaantyöntävän kääntäminen esteettisellä kuvaamisen taidolla kiinnostavaksi ja ”kauniiksi”, ja tässä taidossa esim. juuri Tarr on tämän ajan taitureita. (Toki samasta voi kiittää monia muitakin: tutuimpina esim. Kaurismäki, Wenders, Ceylan, Leigh jne.) Ero on siis siinä, onko kauneus kohteessa vai kuvaamisen tavassa, ja tällä jaottelulla tarkastellen pidän monia muita nykyohjaajia (kuvaajineen) taitavampina visualisteina kuin Malick.

Voi tietysti koettaa pelastaa elokuvan 50-60-l. visioita tulkitsemalla ne nykyhetkessä elävän aikuisen päähenkilön, perheen vanhimman pojan (Sean Penn) muistojen kultaamiksi kuviksi. Mutta tämäkään tulkinta ei auta. Ensinnäkin sama ongelma on Malickin aiemmissa elokuvissa, myös esim. lamakautta kuvaavassa Onnellisten ajassa, jossa päähenkilöt (Richard Gere ym.) ovat virheettömän kauniita ja luonto aivan samalla tavalla upeaa kuin tässä. Ja sama fiksaatio kauniita kohteita ja tyyliä kohtaan näkyy myös Elämän puun nykypäivässä liikkuvissa jaksoissa, joissa tuskainen Sean Penn vaeltelee pilvenpiirtäjien juurella, näköalahisseissä ja businessmoderneissa maisemakonttoreissa. Jos näillä kuvilla on ollut tarkoitus kontrastoida 50-luvun luonnonläheiseen esikaupunki-idylliin, niin ongelmaksi tulee se, että taas nämä (post)modernin suurkaupungin lasiseinät, käytävät, maisemat on kuvattu niin estetisoiden, että visioiden konventionaalinen komeus vie suurimman huomion. Nykykaupunkikuvilla ehkä alleviivataan vieraantuneisuuden tunnetta, poissaolevuutta ja eksistentiaalista ahdistusta, jota Penn kasvoillaan koettaa ilmentää, mutta toisaalta kaikki miljöössä ja tilanteessa, Pennin tyylikästä Armani-pukua ja sinisenharmaata kauluspaitaa myöten on jotenkin niin virheetöntä ja särötöntä, että kääntyy itseään vastaan. Aivan kuin tavalliset (siis: todelliset) ihmiset ja arki olisi siivottu pois näkyvistä. Tällainen esteettinen totalitarismi voi kääntyä jo eettisestikin perin ongelmalliseksi. Malick on yksinkertaisesti liiaksi kiinnittynyt valtavirran amerikkalaiseen mediaestetiikkaan, joka toimii jatkuvasti myös hänen tavoitteitaan vastaan. Syvälliseksi tarkoitettu on myös koko ajan lipsahtamassa juuri tästä syystä pinnalliseksi, esteettisesti yksiulotteiseksi.

Yllättävin ulottuvuus katsomuskokemuksessa syntyi siitä, että läpi elokuvan sain lukuisia vahvoja kontrastoivia ”flashbackejä” Trierin Antichrist-elokuvasta. Sanotaan nyt varmuudeksi kärkeen, ettei Antikristus ole mikään hyvän elokuvan paradigma minulle missään tapauksessa, eikä mitenkään yksiselitteisesti edes lempielokuviani, vaikka olen siitä kirjoittanut ja täälläkin se on tullut mainituksi pariin kertaan. Mutta se on kiinnostava tapaus monella tavalla ja tässä kohden kiinnostava vertailukohta. Taas yksi triviaali rinnastus alkuun: Penn edustaa puolisoineen ja asuntoineen elokuvassa aivan samanlaista yhdysvaltalaista varakasta ylempää keskiluokkaa kuin Dafoe ja GainsbourgAntikristuksessa, hyvin toimeentulevaa mutta eksistentiaalisesti vieraantunutta pariskuntaa. Kohtaukset heidän makuuhuoneissaan luovat melkein identtisen vaikutelman sävyjä myöten: hillityt (usein siniharmaat, luonnonvaaleat tai maanläheisenruskeat) vaurautta henkivät sävyt vaatteissa ja kankaissa, ollaan kuin sisustuslehdessä. Tämä on tietysti satunnaista, mutta yhteensattumien kasautuessa moni muu kytkentä pistää ihmettelemään, onko Trier tehnyt tarkoituksella elokuvastaan ennakoivan vastakuvan Malickin uusimmalle: molempien draamallisena sysäyksenä toimii lapsen kuolema, molemmissa käsitellään täysin arkkityyppisesti (ja isoilla alkukirjaimilla) Luontoa, Kulttuuria, Ihmistä, Jumalaa, Elämää, Kuolemaa, Evoluutiota, Luomista, molemmat elokuvat päättyvät ylösnousemuksen kuviin. Pyörittelin epäuskoisena päätäni kun Malickin elokuvan digianimoitu dinosaurus ilmestyy saniaisten seasta, aivan kuten Trierin digianimoitu kettu samoin löytyy piilosta saniaisten keskeltä, ja täsmälleen päinvastaisen sanoman kanssa: kettu korahtaa ”chaos reigns”, mutta Malickin luonnonharmoniassa jopa raatelijadinosaurus jättää koipensa alle tallaamansa toisen otuksen armollisesti eloon. En hahmottanut, mitä Malick tällä tavoitteli – että luonnossa ilmenee myös harmoniaa, rakkautta, lempeyttä ja armoa siinä missä selviämisen kamppailuakin…? Jos näin, niin se ei onnistunut tuottamaan kiinnostavaa sisäistä jännitettä, sillä Malickin luontokuvaus oli lähes yksinomaan juuri harmonisoivaa ja kaunistelevaa. Tähän verrattuna Trierin raa’at kuvaelmat, joissa mm. kuolleena syntynyt kauriinpoikanen roikkuu emonsa takapuolesta, ja luonto tappaa ja tuhlaa elämää monin tavoin, ovat haastavuudessaan vahvempia ja herättivät ainakin minussa enemmän ajatuksia.

Lapsen (ja työpaikan) menetyksen on tarkoitus edustaa Tree of Lifessa elämän kovia koettelemuksia ja kyseenalaistaa maailman moraalinen mielekkyys, nostaa esiin teodikean ongelma, johon kysyjän äänetkin viittaavat. Tämän voi olettaa jo siitä, että elokuva alkaa lainaamalla Jobin kirjaa. Mutta näistä koettelemuksista katsoja jää etäiseksi, itse asiassa ne eivät vaikuta kovin koettelevilta. (Aivan kuten köyhyys on vain sanoissa, kun kuvat puolestaan todistavat silmiä hivelevää vaurautta modernistisen designin keskellä.) Ja lopussa todellakin kaikki ihanasti hyväksytään, affirmoidaan, kuljetaan viimeisellä rannalla ylösnousseiden kanssa, rakastetaan maailmaa kuolemineen kaikkineen. Antichristissa sen sijaan ihmisen historia, sukupuolten sota, luonnon ja kulttuurin skismat ja lapsen menetys johtavat depressioon, ahdistukseen, psykoosiin ja väkivaltaan, lopussa isä tappaa äidin ja polttaa tämän roviolla – eli homma viedään toiseen ääripäähän överiksi. Eikä Antikristuksen Charlotte Gainsbourg raivottarena voisi voimakkaammin kontrastoitua Tree of Lifen äitiin, joka tanssii painovoiman ulottumattomissa, ilmassa leijaillen… Ja kuitenkin visioissa on pohjustuksena hämmentävän paljon samaa: myös Gainsbourg makaa Kristus-hahmona heinikossa. (Ja Antikristuksen “jatko-osassa” Melancholiassa Kristen Dunst aivan samaan tapaan hääpuvussaan lumpeiden keskellä.) Molemmissa elokuvissa luontokuvasto ja ihmiskuvasto risteytetään moneen otteeseen, selittämättä analogioita ja vihjauksia. Ja toki Tree of Life on myös monimielinen: yhtäältä äiti sulautuu luontoon, toisaalta on armoa ja lempeyttä; yhtäältä evoluutio on todellisuutta, maailma on kehittynyt, toisaalta luonto on itsessään myyttinen, jumalallinen, ehkäpä suunniteltu tai liikkeelle sysätty; yhtäältä isä on väkivaltainen, arvaamaton, luonnonvoima, toisaalta hän juuri edustaa kulttuuria, piirtää rajat luontoon (kepillä nurmikkoon) ja asettaa kiellot, tuo moraalin. On melkein vaikea uskoa, ettei Trier olisi ollut tietoinen elokuvien yhteydestä ja tehnyt osin tarkoituksellista ”anti-Malickia” ehtien julkistamaan omansa etukäteen. Ainakin Malick alkoi kuvata elokuvaansa selvästi ennen Antichristia, ja on varmaa, että niin käsikirjoituksesta kuin joistakin yksityiskohdista tihkui elokuvapiireissä runsaasti tietoa jo paljon ennen kuvauksiakin ja toki vielä enemmän niiden aikana. Yhteyden tuntua lisää se, että molemmissa elokuvissa on varsin tietoisen ja suoran tuntuisia samankaltaisia Tarkovski-lainoja ja -viittauksia. Etenkin Tarkovskin Peili tulee mieleen, Elämän puunkohdalla siksikin, että elokuva on Peilin tapaan selvästi omaelämäkerrallinen: Malickin lapsuudenperhe eli Teksasin Wacossa, hänen isänsä oli vastaavissa töissä kuin elokuvassa, hänellä oli kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen teki 19-vuotiaana itsemurhan (keskimmäisen veljen kuolinsyytä ei elokuvassa kerrota, mutta tämä tieto auttaa ymmärtämään tragedian tuntua). Tarkovskin tapaan Malick näyttävän idealisoivan äitiään jopa infantilismiin asti.
Ja vielä yksi ulkoinen asia yhdistää Malickin ja Trierin elokuvia: niitä näytetään joko inhottavan tai ihailtavan varsin kaksijakoisesti. Niin yksinkertaista elokuvien kokemisen ja arvioinnin ei kuitenkaan pitäisi olla.

Toisin kuin monet elokuvaa kommentoineet, itse en kokenut lainkaan ongelmaksi elokuvan keskellä läpikäytävää mahtipontista kosmista katsausta (todellakin alkuräjähdyksestä elämän syntyyn ja dinosaurusten kuolemaan…), päinvastoin: tässä tyylissä ja tematiikassa se istuu mukaan hienosti, siinä on juuri Malickmaista itsevarmuutta ja epäröimätöntä vakaumusta kuvata Suuresti. Sen sijaan loppujen lopuksi omalla kohdallani varsin paljon on kiinni vain siitä, että Malickin kuvaustyyli ja kamerankäyttö ei uppoa minuun parhaalla mahdollisella tavalla. Huomasin tätä katsoessani, että leikkausten rytmitys alkoi ärsyttää sitä enemmän mitä pidemmälle edettiin. Ryhdyin laskemaan sekunteina otosten pituutta: vaihteluväli oli parista sekunnista reiluun kymmeneen. Vaikkei aivan lyhyitä leikkauksia käytetty, ei toisaalta myöskään viittätoista sekuntia pidempiä otoksia tuntunut olevan lainkaan. Kun samalla Malickille ominaisesti (usein käsivarainen) kamera on alituisesti liikkeessä, kuvakulmat ja korkeustasot vaihtelevat, on seurauksena se, ettei katsoja kykene kiinnittämään huomiota kunnolla yksityiskohtiin tai pysähtymään mihinkään. Ohjaajan halu hallita visioita dominoi. Katsoja tuntee olevansa ikään kuin fantastisten visioiden leijuvassa jatkumossa: katso tätä – katso tätä – katso tätä – katso tätä jne. Kamera kiertelee, kaartelee, tanssii, ja kuvat valssaavat pehmeästi taivaallisen musiikin säestäminä. Ohjaaja kontrolloi täydellisesti, haluaa että katsoja katsoo sitä, minkä ohjaaja näyttää, ja näkee sen, minkä ohjaaja haluaa nähtävän. Upeaahan se on, kun Malickin kaltainen mestari on kuvien takana, mutta itse pidän enemmän päinvastaisesta kameratyöstä, joka pakottaa katsojan keskittymään ja kiinnittämään huomiota koko näkyvään alueeseen, tarkastelemaan rauhassa ja antamaan katseen ja ajatuksen vaeltaa. Näin nykyisessä huippumuodossaan esim. juuri Tarrin elokuvissa, joissa otosten kesto voi olla minuutteja. Kuvastaa katsomistottumuksiani, että yli kaksi ja puolituntinen Torinon hevonen, mustavalkoinen elokuva, jossa tapahtuu hyvin vähän hyvin yksinkertaisessa ympäristössä ja jossa otokset voivat todella kestää minuutteja melko minimalistisella liikkeellä, ei pitkästyttänyt juuri lainkaan, mutta Tree of Life, jossa kuvataan ylitsevuotavalla kuvastolla kaikkea maailman synnystä lähtien, pitkästytti ajoittain aika lailla.

Niin kiehtova kuin ajatus onkin, turha tästäkään Malickin elokuvasta on odotella ”ohjaajan versiota” missään muodossa, vaikka alkuperäinen mitta oli ilmeisesti kahdeksantuntinen ja Malick on ediittoreineen (joita kreditoidaan peräti viisi, avustajista puhumattakaan) varmasti leikannut siitä lukuisia lopullista pidempiä versioita. Osa nyt omituisiksi tai puutteellisiksi jääneistä kohdista nivoutuisi elokuvaan varmasti paremmin pidemmässä versiossa ja linkittävien kohtausten kautta – ja ehkä elokuvan pidempi kesto olisi tehnyt hyvää myös rytmitykselle. (Malickin tavasta kuvata mittavasti materiaalia ja leikata lopuksi pois suurin osa tunnetuin esimerkki lienee Thin Red Line ja se, miten siitä editoitiin ulos jopa koko joukko alun perin mukana olleita tunnettuja näyttelijöitä, joiden osuuksia Malick ei säilyttänyt lopullisessa versiossa. Ks. esim. http://www.bfi.org.uk/sightandsound/review/5678)

Ei ihme, että Malickin tyyli ärsyttää toisinaan myös näyttelijöitä. Näin IMDB englannintaa Sean Pennin sanoneen Le Figaron haastattelussa: “I didn’t at all find on the screen the emotion of the script, which is the most magnificent one that I’ve ever read. A clearer and more conventional narrative would have helped the film without, in my opinion, lessening its beauty and its impact. Frankly, I’m still trying to figure out what I’m doing there and what I was supposed to add in that context! What’s more, Terry himself never managed to explain it to me clearly.” Ymmärrän kommentin hyvin, suurin piirtein samaa mietin katsellessani Pennin eteeristä haahuilua pitkin pilvenpiirtäjäskeneä. (Mutta huom., jos vilkaisee alkuperäisen ranskankielisen haastattelun, Penn jatkaa silti kehumalla ja suosittelemalla elokuvaa, vaikka eng.kielisessä mediassa on jäänyt kiertämään vain tuo edeltävä lainaus. Ranskankielinen alkuperäinen haastattelu: http://www.lefigaro.fr/cinema/2011/08/20/03002-20110820ARTFIG00009-sean-penn-l-indomptable.php)

Elokuvayleisöjen nykyinen taipumus liioitella arvioitaan joko myönteiseen tai negatiiviseen suuntaan on yksi elokuvakulttuurimme surkeuden tyyppipiirteistä. Joillekin tämä on pitkäveteisintä ja tekotaiteellisinta ikinä, toisille kaikkien aikojen paras elokuva. (Ei tule äkkiseltään mieleen toista elokuvaa, jonka arviot esim. IMDB:n palstoilla olisivat niin ristiin ääripäihin – no, paitsi tietysti Trierin elokuvat.) Minusta tämä ilmiselvästi ei ole kumpaakaan vaan temaattisesti ja audiovisuaalisesti huiman komea elokuva, jossa on myös omat selvät, suuretkin ongelmansa. Niinpä kaikesta edellä sanotusta huolimatta tämä on todella vaikuttavaa katsottavaa, jota on suositeltava kaikille nähtäväksi. Malickin elokuvien retrospektiivissa tämä on tavallaan ylittämätön, jonkinlaista maailman-, kulttuuri- ja henkilöhistoriallista tilintekoa. Jos pyrkii tekemään sellaisia elokuvia kuin Malick tekee, tällaisella estetiikalla ja tematiikalla, on hyvin vaikea kuvitella, että tätä voisi ylittää (eikä ainakaan mahtipontisuudessa). Seuraava elokuva on kuitenkin lupauksissa jo ensi vuodelle, mikä on todella erikoista Malickin harvaan julkaisutahtiin nähden.

*

Le Havre 2011 (Kaurismäki) http://www.imdb.com/title/tt1508675/
++ Parhaita Kaurismäkiä. Elokuvaan oli saatu uutta potkua ja raikkautta jo siitäkin, että kuvausmiljöö oli nyt Ranskassa. Kaurismäen tyyliin vaikuttava värimaailma, paljon upeita kompositioita. Pääroolissa André Wilms erinomainen. Kaurismäen elokuvien lakoninen näytelmällisyys – minimalistinen teatraalisuus – voi toimia ainoastaan sillä ehdolla, että näyttelijät osaavat mitä tekevät ja ovat uskottavia, ulkonäöstään lähtien. Ja niin tässäkin. Teatraalisuus latautuu realismilla Kaurismäen elokuvissa paitsi uskottavien vahvojen näyttelijöiden ansiosta myös aistisella fysikaalisuudella: asioiden äänet ja lähikuvat, materiaalien kulumat, kopinat, rapinat, toisin sanoen aistimuksellisen maailman tuottaminen kosketeltavan vahvasti. Tähän kaksijakoisuuteen perustuu paljolti Kaurismäen elokuvien viehätys: toisaalta elokuvaa etäännytetään todellisuudesta teatterillisuudella ja retrotyylisellä ajattomuudella, toisaalta katsoja vedetään edellä mainituin keinoin intiimiin läheisyyteen elokuvan maailman kanssa. Ja keskeisimmät Kaurismäki-maailman vakiot ovat edelleen kehissä: vanha rautalanka ja rokkenroll, bändin esiintyminen keskellä leffaa, asioiden ja esineiden epämääräinen ajaton ajoittuminen 40-luvulta 70-l. alkuun. Edellisiin Kaurismäkiin verrattuna mukavaa oli toivon henki, solidaarisuus, tavallisten ihmisten humaanius. Sadunomaisuus korostui.

*

Extension du domaine de la lutte / Halujen taistelukenttä 1999 (Harel) http://www.imdb.com/title/tt0211359/
++ Michel Houellebecqin esikoisromaanin filmatisointi, ja aivan eri maata kuin uudempi täysin vesitetty Alkeishiukkausten elokuvayritelmä. Yksi parhaista koskaan näkemistäni kirjafilmatisoinneista ylipäätään, ja niin sanon, vaikken edes ollut lukenut Halujen taistelukenttää ennen (elokuva innostaa lukemaan sen kylläkin jälkikäteen). Erinomaisesti toimiva kahden kertojaäänen ratkaisu (toinen kertoja, toinen päähenkilön ääni) tuo kirjamaisuuden mukaan, muttei lainkaan elokuvakokemusta häiritsevästi. Kirjan (ja muiden H:n kirjojen) tapaan elokuva etenee kertojaäänen saattelemana, päähenkilön yksinpuheluiden sävyttämänä, vahvasti filosofisellakin virityksellä, ja on pohjimmiltaan erittäin hyvin toteutettua draamaa melankolis-satiirisella twistillä. Keskiössä ovat Houellebecqille ominaisesti suhde- ja seksuaalisuuskelat miesnäkökulmasta, tässä tapauksessa seksuaalivalloituskamppailuissa sivustaseuraajiksi jääneet kolmekymppiset it-alalla työskentelevät miehet ja heidän (pitkälti itseaiheutetusti ankea) psyko- ja sosioelämänsä vieraantumisesta turhautumiseen. Päähenkilöitä seuratessaan katsoja kokee puolestaan asianmukaisia tunteita ärsyyntymisestä ja torjunnasta myötähäpeään ja aitoon sympatiaan. Ja roolit ovat ihmismäisiä, eivät hahmoina liioiteltuja, vaikka riski on ilmeinen. Ohjaaja (ja käsikirjoituksen sovittanut) Harel vetää itse pääosassa melankolisen sivullisen tarkkailijanroolinsa osuvasti. (Camus’n Sivullista sivutaan myös elokuvan tarinassa, tosin viistosti muunnettuna.) Tumma huumori on jatkuvasti läsnä: kuten H:n romaaneja lukiessa, katsoja voisi yleensä yhtä hyvin nauraa, sääliä kuin kauhistua, riippuen siitä millaisen latauksen antaa omalle suhteelleen kuvattuun. Lisätehoa elokuvalle antoi sopiva ajallinen etäisyys, sillä jostain syystä juuri 90-luvun loppu toimi (minulle) nykyhetkestä katsottuna erityisen hyvin, tunnistettavasti aina koskettavuuteen asti. Elokuva on myös visuaalisesti merkillepantavan taitava ja hyvin rytmitetty. Mitä tarinaan, dialogiin ja tematiikkaan tulee, monia toki ärsyttää nihilistinä ja sovinistina pidetty Houellebecq, mutta näin käy herkästi vain pinnallisten tulkintatapojen vuoksi: kuvitellaan H:n tarinoiden jollakin yksiulotteisella tavalla puoltavan päähenkilöidensä näkökulmia mm. halupohdintoineen ja seksin tarjonnan markkina-arvo-teorioineen. Kuvauksen ja kerronnan kirpeys on kuitenkin niin purevaa, ettei näin lattea tulkinta ole osuva, ja tätäkin katsellessa ennakkoluuloton katsoja avautuu perin moninäkökulmaisiin pohdintoihin.

Katsellessa havahtui myös ihmettelemään, miten on mahdollista, etten ollut entuudestaan törmännyt elokuvaan ja sen ohjaaja-käsikirjoittaja-päänäyttelijä Philippe Harelkin oli täysin vieras – siinä missä puolestaan joku Todd Solondz sen sijaan on tuttu ja nähty. Halujen taistelukentässä toteutuvat täydellisesti Solondzin kahdessa parhaassa elokuvassa kohtuullisesti tavoittamat tumman sarkastisen huumorin sävyt ja kyynisestä ymmärtävään heilahtelevat ihmiskuvat, mutta niihin on saatu liitetyksi myös realismi (koskettavuus) ja eksistentialistinen älyllisyys (myös filosofinen ote suoria filosofilainoja myöten), jotka Solondzilta enimmäkseen puuttuvat. Tämän näkeminen itse asiassa laski Solondzin pisteitä, koska tähän verrattuina Solondzin elokuvien tyypit latistuvat karikatyyreiksi ja siten elokuvatkin pääasiassa eskapismiksi.Halujen taistelukentän tilanteiden ja henkilöiden tunnistettavuus on sen sijaan sillä tasolla, ettei niistä voi vain nauramalla irtautua. Tunnistettavuus on toki laajemminkin sosiokulttuurisessa yhteydessä. Päähenkilön kotona on kunnollinen kirjahylly! Se on elokuvissa aina tervetullut (eikä mitenkään edes triviaali) signaali muustakin kulttuurisesta tunnistettavuudesta, jota harvoin usalaisia elokuvia katsoessa millään koskettavalla tavalla kokee, mutta joka ranskalaisissa elokuvissa varsin usein puraisee. Suositellaan purevasti!

*

The American 2010 (Corbijn) http://www.imdb.com/title/tt1440728/
+ Ensivaikutelma: suht tavanomainen George Clooneyn tähdittämä palkkatappajajännäri hieman tavallista tyylikkäämmällä visuaalisella otteella. Corbijn toki hallitsee kuvauksen tyylin ja Control oli erinomaisesti hänelle otollinen esikoiselokuva, josta pidin kyllä paljonkin. Tässä visuaalisuutta on työstetty värillisenä ja Corbijn osoittaa osaavansa myös uudistaa tyyliään. Jatkovaikutelma: elokuva on yritys päivittää Melville-tyyppistä hitaasti ja huolella rakentuvaa rikoselokuvaa, jossa valmistelu, näpertely ja odotus ovat aina toimintaa paljon tärkeämpiä. Ja niin pitää ollakin, yleensä kaikki elokuvallisesti kiinnostava toiminta on juuri dramaattisten tekojen valmistelua, ei pyssynpauketta ja mökellystä. Mutta elokuvassa pesii kuitenkin puutteita, jotka torppaavat parhaat tehot. Mm. roolihahmojen keinotekoisuudessa ja näyttelijäsuorituksissa: Clooney menettelee, kuten yleensäkin, ainakin karismallaan, joskin rooli on kovin kliseinen yhden ilmeen lakonis-melankolinen vanheneva hitman, joka elokuvassa tunnetaan vain etunimellä ja jonka leuat jauhavat alati purkkaa (tai jotain muuten vain, koska se näyttää kai ”coolilta”) ja jolla on tatuointi ”Ex gladio equitas” (eli ”oikeutta miekasta/lla”, hehe, on se kova), mutta naispääosat eivät oikein toimi senkään vertaa, eivät uskottavina hahmoina eivätkä roolisuorituksina (mikä tietysti seuraa edellisestä). Ja juuri uskottavuus on se, jonka mukana menee paljon ellei jopa kaikki tällaisessa elokuvassa ja yrityksessä. Olisi tarvittu vielä enemmän rohkeutta mennä yksityiskohtien kuvaukseen, ammattilaisen arkeen ja käsityöläisyyteen (ja asioiden pitäisi olla silloin niin huolella mietittyjä ja tarkasti toteutettuja, että ovat todella pitäviä, mitä ne eivät ole, kuten ilman imdb:n kommenttejakin tarkka katsoja huomaa). Ja olisi pitänyt ruksia pois turhanpäiväiset typeryydet (esim. kauniit ja kohtalokkaat romanttiset prostituoidut ja tyylikkäissä jakkupuvuissaan pasteeraavat palkkatappajakaunottaret). (Mukana on pari suomalaista näyttelijää pienissä sivurooleissa, Irina Björklund ja Samuli Vauramo, esittämässä ruotsalaisia.)

*

Inception 2010 (Nolan) http://www.imdb.com/title/tt1375666/
(+) Katsoin seuraksi toistamiseen. Samat sanat kuin ensikatsoman jälkeen (ks. varhaisempi postaus): en olisi kai pitänyt yhtään, ellen olisi lukenut Jaakko Beltin esseetä (niin & näin 1/2011) tästä ennen katsomista. Katsomiskokemuksessa ehkä erityisesti vaivaa (ja tuottaa pettymystä) se, että elokuvassa käytetään niin kohtuuttoman paljon aikaa yhdentekevään mäiskeeseen (takaa-ajo, ampuminen, paini sekä muu kohellus), jolla ei ole mitään mitä tahansa tusinatoimintaelokuvaa kummempaa annettavaa. Eli tässä on liian paljon pitkästyttävää ähkimistä. Eikä kehysideasta saada ollenkaan irti sellaisia kicksejä, joita olisi odottanut. Mikä korostuu entisestään toisella katsomisella, jonka myötä elokuva ainoastaan heikkeni omassa käsityksessäni, ei kestänyt uusintatsekkausta.

*

Perrier’s Bounty 2009 (Fitzgibbon) http://www.imdb.com/title/tt1003034/
+ Tätä voisi kuvailla puffiteksteissä esim. karheanrealistiseksi, liikuttavanhumoristiseksi pikkugangsteritarinaksi Irlannista. Ennen vanhaan olisin ehkä napannut tämän kolmantena elokuvana vuokraamon hyllystä, jos ei sitä ennen ollut yksimielisyyttä, mitä katsotaan. Nyt tämä tulee tsekatuksi elokuvakanavalta krapulaviihteenä kun on liian laiska noustakseen ja mennäkseen valikoimaan filmiä parin metrin päästä dvd-kokoelmasta. Toi mieleen esim. toisen mukavasti rullaavan pienimuotoisen pikkugangsteridraamanKukkoilijat (In Bruges) – jo ennen kuin siinäkin erinomainen Brendan Gleeson ilmestyi tässäkin mukaan kuviin. Jim Broadbent (tuttu mm. Mike Leigh’n elokuvista ja monista muista laatufilkoista) kantaa elokuvaa näyttelijäntyöllään pitkiä pätkiä, ja hyviä ovat muutkin.

*

You will meet a tall dark stranger 2010 (Allen) http://www.imdb.com/title/tt1182350/
(+) Verrattuna aiemmin välillä hyvinkin epätasaiseen tuotantoonsa, Allen on viime vuosina nakuttanut tasaisesti näppäriä ja jopa vielä aikaisempia enemmän toisiaan muistuttavia ihmissuhdefilkkoja, perusvarmoja elokuvia, joista ei jää suuria vaikutelmia, mutta jotka ovat katsomiskelpoisia ja elokuvallisesti toimivia. Tämä on niistä yksi esimerkkitapaus: Allenille ominaisia teemoja, ihmissuhdekiemuroita, vanhenemisangstia, kirpeää huumoria, hyvät näyttelijät. Mutten tunne mitään halua katsoa toiseen kertaan.

*

Meek’s Cutoff 2010 (Reichardt) http://www.imdb.com/title/tt1518812/
++ Komea ja silti minimalistinen nykywestern. Kuluneen vuoden aikana näkemistäni uusista jenkkielokuvista nousee kärkijoukkoon kaksi länkkäriä, tämä ja aiemmassa postauksessa mainittu Assassination of Jesse James. On samaakin, ainakin visuaalista ylväyttä, mutta tämä on näistä paljon pienieleisempi, keskittyneempi ja oikeastaan eeppisyyttä karttava. Mikä on ehkä paradoksaalista jos seuraavaksi toteaa, että Terrence Malick tulee vääjäämättä mieleen elokuvan kuvastosta, jossa pieni kolmen pariskunnan uudisasuttajaryhmä vankkureidensa kanssa matkaa pitkin rannatonta Oregonin erämaata kohti lupausta paremmasta elämästä – mutta tosiasiassa eksyksissä ja täysin valtavan luonnon armoilla. Ja onhan tässä suorakin viittaus: yksi henkilöistä lukee ääneen Raamatusta kohtaa, jossa mainitaan “elämän puu” (saattaa olla Sananlaskuista, pitäisi tarkistaa). Kuvauksellisuus on vahvaa alkukuvista lähtien: tarkkaa ja harkittua, erittäin rauhallista, erinomaisella rytmityksellä ja laajuuden ja yksityiskohtien vaihtelulla. Käsikirjoittaja on Johathan Raymond, joka on kirjoittanut myös Todd Haynesin ohjaaman hiljattaisen hienon HBO-minisarjan Mildred Pierce. Ohjaaja Reichardt oli entuudestaan minulle täysin tuntematon, mutta elokuva ei tullut täysin puskan takaa, koska tämä on kerännyt kehuja festivaalikierroksillaan. (Mutta tuskin tätäkään Suomessa teattereissa nähdään ehkä jotain yksittäistä erikoisnäytöstä tai festariesitystä lukuun ottamatta.) Ihmeellistä kyllä, elokuva on kuvattu 4:3-kuvasuhteella (tämä ei ollut dvd:n puute, kuten ensin luulin), eikä nykyisen vakion mukaan jonkinasteisena laajakuvana. Tavallaan ymmärrän ratkaisun: siinä on ehkä haettu kontrastia, jossa maisemien valtavuuden vastapainona ihmiset leikkaantuvat poikkisuunnassa ahtaisiin kuviin kai ilmentäen juuri heidän tilanteensa epätoivoisuutta ja mahdollisuuksien suppeutta suuren todellisuuden keskellä. Toisaalta se tuntui valitettavalta siihen nähden, miten komeaa kuvaus muuten on. Toisena seikkana, joka hiukan harmitti katsoessa, oli tuttujen näyttelijöiden ottaminen mukaan (tosin lähinnä indie-elokuvaskenestä tuttujen), sillä filkka olisi toiminut ehdottomasti vielä paremmin jos näyttelijöiden naamat eivät olisi heikentäneet realiteettiefektiä. Joka tapauksessa toden tuntu saavutetaan vahvasti. Elokuvan tarinalla on jonkinmoinen yhteys tositapahtumiin, ks. esim. wp: http://en.wikipedia.org/wiki/Meek_Cutoff
Täällä pari muuta kiinnostavaa, taustoittavaa juttua:http://www.slate.com/blogs/browbeat/2011/04/18/what_s_the_native_american_man_saying_in_meek_s_cutoff.htmlja http://www.nytimes.com/2011/04/03/movies/meeks-cutoff-from-kelly-reichardt.html

*

Slummien miljonääri 2008 (Boyle) http://www.imdb.com/title/tt1010048/
/(+) Boylen muihin elokuviin suhteutettuna tämä tuo eniten (ja jotenkin väkisinkin) mieleen Trainspottingin, joka on itselleni edelleen kokemuksena niistä ylivoimainen. Mutta. Se T:n tietty perusprobleemi, että (näennäisen) narkkikurjuuden kuvaus oli siinä sittenkin esitetty (mukaansatempaavan äänen ja kuvan kannattelemasti) coolina ja samaistuttavana, tyypit hauskoina veijareina, ja väkivaltainen idioottikin melkein sympatisoitavana jermuna, toteutuu tässä hieman vastaavana mutta kontekstin takia paljon ongelmallisempana. Slummien visuaalinen kuvaus on flashya ja muodikkaasti tyyliteltyä, sähäkkiä otoksia ja vinoja kuvakulmia, ja näyttävillä väreillä tavoitellaan Bombayn katukuvan värikkyyttä (Anthony Dod Mantle, tanskalaistunut britti, alkuperäinen 90-luvun dogma-elokuvien kuvaaja, myöhemmin vastuussa mm. myös Trierin Antichristin kuvauksesta, sai tästä kuvauksen Oscarin). Nurinkurisella tavalla miljööt eivät tunnu tällä tavoin kuvattuina autenttisilta, vaikka ainakin väitteiden mukaan elokuva on kuvattu nimenomaan aidoissa ympäristöissä. Mutta suurempi probleemi on, että henkilöt ovat kaikessa (näennäisessä) kurjuudessaan nätisti filmaattisia ja kyvykkäitä hämmästyttävän taitavaan toimintaan, juonen käänteet epäuskottavia ja niitä on paljon, ja kun vielä lopussa kaiffari saa sekä tytön että miljoonapotin, ei voi paljon puhua realismista sun muusta, tai emotionaalisesta eläytymisestä henkilöiden osaan. Päättävä bollywood-tanssikohtaus melkein (tahattoman) karkeasti korostaa, että saahan länsiohjaajakin tehdä intialaiselle ylemmälle keskiluokalle pintakiiltoisia todellisuuspako-elokuvia, vaikka alkuperäisessä intentiossa varmasti oli mukana yritystä yhteiskunnallisen tiedostamisen suuntaan. Ja intialaisnuorukaiset tietysti bamlaavat keskenään englanniksi – eihän muuta vaihtoehtoa tällaisissa mainstream-filkoissa ole, mutta kyllä se silti ärsyttää. Sorry nyt, mutta mielestäni tässä oli kovasti falskiutta. Jää vaikuttavuudeltaan paljonkin jälkeen sellaisesta intialaisen slummikurjuuden nykyklassikosta kuin Salaam Bombay!(http://www.imdb.com/title/tt0096028/), ja samoin uudemmista kolmannen maailman lapsuuskuvauksista kutenTaivaan lapset (http://www.imdb.com/title/tt0118849/) tai Ali Zaoua (http://www.imdb.com/title/tt0260688/) taiLänsi-Beirut (http://www.imdb.com/title/tt0157183/) tai Leijapoika (http://www.imdb.com/title/tt0419887/) tai City of God (http://www.imdb.com/title/tt0317248/ joka on toki flashy myös) jne. Noista sais muuten komean teemasarjan johonkin elokuvakerhoon.

*

Patti Smith – Dream of Life 2008 (Sebring) http://www.imdb.com/title/tt0940620/
(+) En listaa tänne kaikkia nähtyjä dokkareita, mutta tämä on poikkeus tyylinsä vuoksi. Patti Smith-diggarit tykkäävät taatusti – mutta sellaisenakin kaipailin enemmän informatiivista sisältöä (ajoituksia ja kronologioita, henkilöiden ja paikkojen nimiä, mitä tahansa perusinfoa) ja vähemmän artsy-fartsy haahuilua. Paikoitellen komeaa pätkää, hyvin tavoitettuja tunnelmia ja ovelia tunnelmanvaihdoksia. Vahvuutena tässä se, että matskua on kuvattu kaikkiaan 11 vuotta, joten samaan elokuvaan on saatu kohtuullisen pitkiä aikajänteitä, mm. Pattin lasten kasvu aikuisiksi (joskaan mitään, siis sitäkään, ei selitetä, ja eri ajanjaksoilta otetut pätkät on limitetty toisiinsa sekaisin). Mukana vilahtelee tietysti kulttuuripersoonia ja tunnettuja hahmoja Sam Shephardista Tom Verlaineen.

*

La Jetée / Kiitorata 1962 (Marker) http://www.imdb.com/title/tt0056119/
+(+) Chris Marker on ollut ranskalaisen uuden aallon avantgardistilegendana suuremmille yleisöille lähes tuntematon, tietysti jo siksikin, että on tehnyt vain lyhytelokuvia ja dokumentteja. Tai miksi niitä pitäis kutsua: “visuaalinen essee” on yksi usein käytetty ilmaus. La Jetée on Markerin tunnetuimpia töitä ja varsin ainutlaatuinen viritys: aikamatkustusfiktio, jossa päähenkilö siirtyy ajassa kolmannessa maailmansodassa tuhoutuneen Pariisin raunioista takaisin nykypäivään, aikaan ennen sotaa. Koko tarina esitetään still-kuvina (valokuvina tai filmistilleinä) ja kertojanäänellä ja vain reilussa 26 minuutissa… Tässä ei siis ole liikkuvaa kuvaa lainkaan – paitsi yhdessä väläyksellisessä kohdassa, jossa näytetään heräävää, silmänsä aukaisevaa naista, ja tuo väläys tehoaa varsin hienosti yllätyksenä muun keskellä. Ei siis mikään tavallinen scifi-juttu, joskin juuri tän pohjalta Terry Gilliam teki (1995) elokuvan 12 apinaa, joka onkin lajissaan erittäin kelpoinen filmi (ja omassa kirjanpidossani Gilliamilta näkemistäni paras). Paikkasin aukon elokuvasivistyksessäni tsekkaamalla tämän nyt ensi kertaa. Vaikutelmat vaihtelivat katsoessa aika laveasti. Ensin tuntui, että homma menee teennäiseksi, eikä tätä pysty mitenkään viemään läpi niin että toimii. Sitten kuvien seuraanto alkoi tehota tarinallisesta epäuskottavuudesta huolimatta. Elokuvan päätyessä lopussa (monen aikamatkatarinan tapaan) elliptisesti alkupisteeseensä (ilman että osasin sitä odottaa, kun en muistanut 12 apinaa kovin hyvin enää) olin koko lailla mieltynyt pätkään. On tämä joka tapauksessa omassa harvinaislaatuisuudessaan tsekkaamisen arvoinen (eikä kestä kauaa katsoa, mikä toimii aina lyhytelokuvien eduksi nykyisiin mastodonttifilkkoihin nähden).

*

Children & Madonna and Child & Death and Transfiguration
-lyhytelokuvatrilogia 1976–1984 (Davies) http://www.imdb.com/title/tt0264090/
+ Kolmesta alun perin erillisinä tehdystä parikymmenminuuttisesta elokuvasta koostuva trilogia, jonka osat kertovat samasta henkilöstä eri ikävaiheissa. Davies on kovin heikosti tunnettu ohjaaja siihen nähden, miten laadukkaita elokuvia on tehnyt. Tämä hänen esikoistrilogiansa on varsin synkkää kuvausta katolisessa konservatiivisessa elämänpiirissä (ja thatcherilaisen Britannian harmaan ankeassa arjessa) homoseksuaalisen identiteettinsä kanssa kasvavasta ja kamppailevasta miehestä lapsena, aikuisena ja vanhuksena. Vaikuttavia, mieleenpainuvia hetkiä ja kuvia, mutta jättää aika karun ja apaattisen olon katsojalle.

*

A torinói ló / Torinon hevonen 2011 (Tarr) http://www.imdb.com/title/tt1316540/
+++ Tästä on vaikeaa, tai mahdotonta, kirjoittaa mitään yhden katsomisen jälkeen. Koetan ehkä joskus kirjoittaa pidemmin Tarrin elokuvista yleisestikin. Jos Tarr pitää kiinni siitä, että hän todella lopettaa elokuvien ohjaamisen tähän, niin tässä on jäätävän ankara tilinpäätös, hirmuinen allegorinen kulttuurikritiikki, maailmanlopun henkisen maailman visio – ja samalla kaunista esteettistä minimalismia. Ei voinut kuin ihmetellä ja ihailla, sanattomaksi veti. Menettää varmasti vielä Tarrin muita elokuvia enemmän tehostaan katsottuna muuten kuin isolta kankaalta, mutta ei taida päästä teatteriesityksiin Suomessa missään. (Näin elokuvan onneksi Espoo Cinéssä.) Jos yksittäisiä erikoisnäytöksiä teattereihin tulee, tunkekaa paikalle suurin joukoin, tämä on ihmeellisintä nykyelokuvaa.

*

District 9 2009 (Blomkamp) http://www.imdb.com/title/tt1136608/
/ Elokuvan jujusta ja allegoriasta oikeastaan saa olennaisen irti ensimmäisen parinkymmenen minuutin aikana ja sen jälkeen asia ei enää juurikaan syvene. Loppupuolisko menee varsin tavanomaiseksi  ja tyhjänpäiväiseksi räiskimiseksi ja kohellukseksi, jonka kehyksenä voisi olla mitä tahansa muutakin. Scifi-diggareille toki kohdallista katsottavaa silti.

*

The Lady Eve / Nainen Eeva 1941 (Sturges) http://www.imdb.com/title/tt0033804/
++ Erinomaisen mainio hyvien näyttelijöiden varassa kulkeva naamioleikki, joka yhdistää veijaritarinaa ja romanttista komediaa (ehkä) vähän tummempiinkin sävyihin. Petteri von Bagh kirjoittelee tästä Elokuvan historiassaan jokseenkin tutuin vonbaghmaisin kiteytyksin (tässä tapauksessa: ylisanoin) mm. että  “Sturges pääsee tutkimaan harvinaisen läheltä rahan hallitsemien liittojen anatomiaa, kaksinaismoralismin ydintä, onttoa elämäntapaa, jossa vain ulkokuoret merkitsevät. Lopussa päähenkilöt voivat hyväksyä toisensa ja kiintymyksensä, mutta vain monimutkaisen itsepetoksen kautta; kaiken ylle jää aavemainen vaikutelma siitä, että saman itsepetoksen verkko tulee kuristamaan heitä ja heidän seurapiirejään hamaan hautaan saakka.” Kyllä tämä tuntui mun katsomana kuitenkin kulkevan eloisasti humoristisessa (ja kepeässäkin) rekisterissä ennemmin kuin sarkastisen-ironisen-traagisen kriittisessä, viiltävässä yhteiskunta-analyysissa… ja loppua pidin pikemminkin (ehkä ironisena mutta silti) happy endinginä kuin aavemaisena. Mutta hyvä elokuva herättää toki aina monenlaista katsojissaan.

*

La belle et la bête / Kaunotar ja hirviö / Beauty and the Beast 1956 (Cocteau)http://www.imdb.com/title/tt0038348/
(+) Taas yksi merkittävä klassikko, joka ei ihmeemmin ihastuttanut. Olen yleensä tykännyt näkemistäni Cocteaun elokuvista ja hänellä on paisuttelemattoman komea, oikeastaan hyvin herkkä, tunnistettava visuaalinen tyylinsä, joka on minustakin kuvallisesti “runollinen”, kuten kai on tapana Cocteaun kohdalla sanoa. Tässä tunnettuun vanhaan satuun perustuvassa tarinassa on tavoiteltu elokuvallista sadunomaisuutta ihan hienosti, alkaen jo alkuteksteistä, joita Cocteau itse kirjoittaa liitutauluun ja jotka jatkuvat katsojien puhutteluna, jossa C toivoo katsojien laskevan kriittisen suojauksensa ja heittäytyvän sadun vietäväksi. Mutta ainakaan minä en päässyt irti kriittisyydestä vaan elokuvan kerronnan, näyttelijäntyön ja dialogin ajoittaiset kökköydet ja musiikin paisutteleva melodramaattisuus häiritsivät. Hienoa tässä on visuaalisuus. Kuvaajana on muuten vuosikymmeniä myöhemmin Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvan pääkuvaajana toiminut Henri Alekan. Pidin mustavalkoisen kuvan sadunomaisesta pehmeydestä, kontrastien hälventämisestä ja utuisuudesta, jotka sopivat hyvin satutarinaan. Toisaalta pidin myös niistä otoksista, joissa oli voimakas kontrasti, joissa esineet ja hahmot nousivat melkein maagisesti esiin pimeästä taustasta. Sitten olikin hauska lukea dvd:n vihkosesta, että juuri visuaalisuudesta Alekan ja Cocteau ottivat yhteen läpi kuvausten ja nuo kaksi kuvien valotuksen tyyliä ovat ilmeisesti seurausta tästä. C halusi irtautua “perinteisestä mausta”, joka pitää “pehmeää ja sumeaa” runollisena, ja halusi karumpaa, suorempaa jälkeä. Alekan taas piti Cocteaun toiveita epäprofessionaalisina ja rujoina. Kuvallinen lopputulos funkkaa aika hyvin ehkä juuri siksi, että kumpikaan ei suoranaisesti voittanut. Lisäksi filmissä on myös Cocteaulle ominaisia elokuvallisia “trikkejä”, jotka on toteutettu usein raikkaan kekseliäästi aikana ennen efektiteollisuutta. Mutta mutta, vaikka tästä Cocteaun kolmannesta elokuvasta tuli hänen kaikkein suosituimpansa, siinä on minusta vielä aika lailla jälkiä kokemattomuudesta verrattuna hänen myöhempiin elokuviinsa.

*

Sukkar banat / Caramel 2007 (Labaki) http://www.imdb.com/title/tt0825236/
+ Eloisaa beirutilaisnaisten elämän ja ihmissuhdehuolien ja ilojen luontevaa kuvausta, hyvät näyttelijät, joista yksi on ohjaaja Labaki itse (esikoisohjauksessaan). Visuaalisesti hyvin tavoitettu kuvien ja värien pehmeällä “makeudella” tuo elokuvan nimen karamellimaisuus (jolla on yhteytensä myös elokuvan sisältöön). Labaki muuten käväisi uusimman elokuvansa kanssa tänä vuonna Rakkautta & anarkiaa -festareilla.

*

Shutter Island 2010 (Scorsese) http://www.imdb.com/title/tt1130884/
/ Hoh-hoijaa mitä moskaa. Scorsese goes M. Night Shyamalam mutta suuremmalla budjetilla, taitavammalla työstöllä ja Hitchcock & horror -sävyttein. “Uus-noiriksikin” tätä on tituleerattu, mutta tästä puuttuu kyllä kaikki noirmainen kutkuttava hienovireisyys ja todenkaltaisuus, jotta tämä menisi edes noir-pastissina tai jonkinlaisena tribuuttina. Nyt vasta jälkikäteen huomaan, että tämähän perustuu Dennis Lehanen kirjaan, aivan kuten Mystic River, jonka aiemmin ehdin haukkua. Ehkä kirjat ovat näistä parempia, en tiedä.

Viime vuosien vastaavista huomiota herättäneistä suurtuotannoista tulee vertailukohtana hiukan yllättäenkin mieleen mm. Inception: unet, takaumat, Caprio päähenkilönä muistelemassa lasten ja puolison menettämistä, toden ja epätoden sekoittuminen, kalliojyrkänteetkin… Ja tietysti genre-kliseet. Inceptionissa ne olivat tarkoituksellista leikillistäkin viittailua täystunnistettaviin genre-hetkiin. Tässäkin Scorsese voi toki vedota, että kliseisyys ja horror-genren stereotypioiden riistokäyttö on tarkoituksellista ja harkittua (mielisairaala, hullut ja hallut, unet, natsit ja keskitysleiri, nojatuolit, kalterit ja kädet, myrskyt, sähkökatkos, pimeys ja tulitikut, maisemat, majakka, rotat, kalliot, luolat, hautausmaa ja kirkko, stereotyyppinen suspense ja säikyttelyhetket, yliosoitteleva musiikki alkukuvista lähtien, you name it…) – mutta jos niin, niin tässä se on vastenmielistä eikä leikillistä, ja jää oikeastaan täysin perustelematta, miksi kliseet on tässä katsottu paremmiksi kuin kekseliäs, raikas genren uudistaminen. Tai sitten on niin, mikä tietysti on ohjaajan kannalta vähemmän suotuisa mutta luontevampi oletus, ettei olekaan ollut tarkoitus pyöriä kliseissä, vaan ne ovat tulleet tahattomasti kuin kaupan hyllyltä. Inceptionin ohella tulee jännästi (ja taas) mieleen toinenkin kontroversiaali tuoreehko filkka, Trierin Antikristus. Osin mielleyhtymä syntyy joistain juonilangoista ja tuntemuksista — lapsen menetys, hulluus, ympäristön uhkaavuus, tunnelma — mutta enemmän siksi, että näissä molemmissa tunnettu ohjaaja ottaa tietoisesti (ja näyttävästi) työstettäväkseen jonkin standardigenren: Antikristus on horror-sävyillä ladattua draamaa, tämä horror-sävyillä ladattua mysteeritrilleriä. Näissä on kuitenkin montakin ratkaisevaa eroa, kuten se, että Trier sentään käyttää genreä omaperäisesti ja yllättävästikin eikä uppoa kuvastossa ainakaan ilmeisimpiin kliseisiin, tai se, että Trier antaa katsojalle “kulttuuripsykologista” pohdittavaa, kun taas Scorsesen pätkässä ei ole ylipäätään (kai tarkoituskaan olla) mitään ajatteluttavaa sisältöä, ajankulua vain. No, tietysti suspensemysteeritrilleri horror-mausteilla voi olla ihan hyvää viihdettä eikä tarvitsekaan kummempaa “sisältöä”. Tämä ei kuitenkaan onnistu olemaan hyvää viihdettä. Katsojaa kuljetetaan niin laskelmoivasti kuvastolla ja musiikilla ja äänitehosteilla, leikkauksilla ja osoittelevilla kuvapoiminnoilla, että alkaa odottaa jossain mahdollisesti seuraavaa käännettä, joka “pelastaisi” elokuvan ja “selittäisi” sen kliseisyyden, mutta sitten kun se tulee, käänne vasta kliseinen onkin – ja lisäksi vie elokuvan kertomukselta ja miljööltä lopunkin vähäisen uskottavuuden. Eli lopulta on erittäin vaikea vähääkään välittää koko rainan kertomuksesta tai sisällöstä. Tai Caprion päähenkilöstä, joka ei kyllä vedä puoleensa mitään inhimillisen eläytymisen tuntemuksia. Lopputulemana joka tapauksessa, että pelkästään harmittaa kun tuhlasi kolmatta tuntia tämän parissa. (Tietysti tämä on sitten kuulemma Scorsesen kaikkien aikojen suurin myyntitykki, mikä nykyään riittääkin jo elokuvan arvoksi.)

Yleensä arvostan Guardian-lehden elokuvakirjoituksia, mutta tässä jutussahttp://www.guardian.co.uk/film/filmblog/2010/jul/29/shutter-island-ending näkyy nykyisen elokuvakeskustelun infantilismi surkeimmillaan (esim. miten rakennetaan valtavaa numeroa (ja mainospuffia) viimeisestä lopun “käänteestä” – jonka kokenut katsoja tajuaa välittömästi – ikään kuin sillä olisi jotain merkitystä elokuvan arvon ja arvioinnin kannalta); ja jutun lopussa (olettaen, että kommentti on todenperäinen) puolestaan ilmenee aikanaan hyvän ohjaajan vajoaminen nykyisen kehnon elokuvakulttuurin tasolle.

Tavallisesti en ehdi lukemaan arvioita katsotuista elokuvista, mutta nyt tämän elokuvan saama muistikuvani mukaan positiivinen kriitikkovastaanotto ärsytti niin, että oli pakko googlata. Ilo huomata, että pari ensimmäistä hiukan perusteellisempaa arviota ovat aivan samoilla linjoilla ylläsanotun kanssa: Ilja Rautsi Elitistissähttp://www.elitisti.net/arvostelu/2010/02/001789/shutter_island_2010_suljettu_saari.html ja Kalle KinnunenSuomen Kuvalehdessä http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/scorsesen-suljettu-saari-ei-tehnyt-suurta-vaikutusta

*

Taru sormusten herrasta I: Sormuksen ritarit 2001 (Jackson) http://www.imdb.com/title/tt0120737/
+(+) Tuoreeltaan tämä ärsytti enemmän, nyt neljänteen kertaan nähtynä ei enää juurikaan. Paljon jää toivomisen varaa tietysti: en olisi halunnut yhtään tunnettua näyttelijää (mikä on tietysti mahdottomuus kalliissa jenkkisuurproduktiossa); olisin toivonut enemmän eeppisen ja arkisen kontrastointia (koska juuri tuosta kontrastista eeppisyyden tunne syntyy), siis rauhallisia pieniä hetkiä, kauhistuttavan ja subliimin pilkistämistä tunnelmaltaan arkisessa (ja tästä syystä pidän eniten (a) tästä ykkösosasta verrattuna muihin ja (b) ykkösosan alkupuolesta); vähemmän tyhjänpäiväistä melskettä ja mökellystä viemässä elokuvan aikaa (taistelukohtaukset ovat ihan samaa tuubaa kuin kaikessa muussakin, näiden elokuvien erityinen anti on muualla); vähemmän typerästi toteutettua suspense-jännitystä (jonka vuoksi Moria-jakso menee ihan lekkeriksi, älyttömät porraskuilut, hortoilut ja hyppimiset); vähemmän Muumion kosto -tyyliin toteutettuja harkitsemattoman kehnoja digianimaatioita (Moriassa kattoja ja seiniä pitkin pönkivät otukset saavat nauramaan kun tarkoitus olisi kai kauhistella); magiaa useammin kekseliäästi, raikkaasti ja mysteerisävyisesti toteutettuna (joinkin osin Potter-elokuvien magiikan kuvaukset ovat kiehtovampia kuin tässä nähtävät); ja vähemmän falskia musiikkia (kirjan/elokuvan maailman henkeen olisi sopinut paljon paremmin herkempi, hienovireisempi musiikillinen toteutus esim. oikeilla trubaduurisilla soittimilla kun tällainen halpahintainen orkesteri- ja syntetisaattoripaisuttelu ja -vinguttelu). Tai lyhyemmin: tarinassa itsessään on sen verran kivasti eeppistä ylevää tuntua, että kunhan sen olis kertonut ja näyttänyt hyvin, se olis mainiosti riittänyt; liika mäiske, sähellys, digimanipulaatio ja halpa musiikki- ja äänitehostelu pelkästään heikentää elokuvaa. Mutta komeastihan tämä aina välillä rullaa ja tässä tapauksessa se riittää aika pitkälle.

*

Les plages d’Agnès / The Beaches of Agnès 2008 (Varda) http://www.imdb.com/title/tt1129435/
++ Jos sattuisin joskus opettamaan elokuvakoulussa, pistäisin yhdellä kurssilla ja elokuvahistoriallisen opin vuoksi katsomaan peräkkäin Vardalta yhden elokuvan per vuosikymmen 50-luvulta alkaen ja päätteeksi tämän, jossa hän muistelee elämäänsä ja uraansa. Tai ei pidä oikeastaan sanoa vain, että “muistelee”, koska se antaa aivan liian staattisen kuvan sisällöstä, kun tässä pikemminkin rekonstruoidaan, näytetään, harhaillaan, leikitellään, poimitaan ja kommentoidaan; kuvallinen kekseliäisyys on Vardalle ominaiseen tapaan erinomaista. Toteutus on muutenkin vardamaisen mainio, yksityiskohtia ja laajoja kaaria ovelasti yhdistävä, vaivihkaisesti mukaansa sieppaava, yhä uusiin suuntaan haarautuva ja silti langat hallussaan pitävä, tehokkaasti pienillä väläyksillä ajankuvia luova, ylitsevuotavan runsas ja silti pienieleinen. Liikkeelle lähdetään näennäisen hitaasti ja epämääräisesti mutta ennen kuin katsoja huomaakaan, hänet on kudottu verkkoon. (Siinä tämä muistuttaa Vardan muita hienoja ja mieleenpainuvia henkilökohtaisesta elämästä ponnistavia dokkareita.) Varda täytti 80 v. elokuvan ilmestymisvuonna, mitä on suorastaan vaikea uskoa, kun näkee miten humoristisen terävän viekas ja sympaattisen itseironinen hän tässä on.

Tämä on kiva dokumentti katsottavaksi vaikkei tuntisi Vardan tuotantoa ja elämänhistoriaa (jossa keskeistä mm. avioliitto toisen ranskalaisen merkkiohjaajan Jacques Demyn kanssa), mutta tietysti enemmän tästä saa irti, jos tietää entuudestaan elokuvassa esiintyviä aiheita, elokuvia ja henkilöitä.

*

Vampyyrintappajat / Dance of the Vampires / Fearless Vampire Slayers 1967 (Polanski)  http://www.imdb.com/title/tt0061655/
++ Roman Polanskia ei ohjaajanimenä ihan ensimmäiseksi yhdistäisi komedioihin ja huumoriin, mutta hänen varhaiset lyhytelokuvansa ja monet muut etenkin alkuvaiheen filkat ovat sellaisia, ja monet hyviä. Olisikin ollut kiinnostavaa nähdä, mitä Polanski olisi saanut aikaan Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -kirjan filmatisoinnista, joka oli aikanaan jo pitkällä suunnitteilla. Tämä velmu pätkä on hauskin näkemäni vampyyriparodia. Menon hervottomuutta tehostaa olennaisesti transsylvanialaisen kyläpahasen jokseenkin puolalais-slaavilaishenkinen asujaimisto ilmeilyineen, elehtimisineen ja molotuksineen. Kaunis punatukkainen neito pulassa (ja kylvyssä) on Polanskin (tuolloin vielä tuleva) vaimo Sharon Tate, jonka elämä päättyi tunnettuun traagiseen tapaan vain pari vuotta tämän jälkeen. Pari itse asiassa käsittääkseni tapasi ensimmäisen kerran tämän elokuvan myötä. Polanski itse näyttelee erittäin hauskasti.

*

Juokse kuin varas / Make Like a Thief 1964 (Lindman, Long, Thompson) http://www.imdb.com/title/tt0133033/
(/) Suomalais-yhdysvaltalainen ajalleen perin harvinainen yhteistuotanto, jonka ohjaajiksi kreditoidusta kolmen koplasta Thompson on myös merkitty käsikirjoittajaksi ja (Åke) Lindman ja Long puolestaan vetävät miespääosat. Thompson lienee varsinainen ohjaaja. Mutta elokuvan synnyttäjä ja porukan kokoaja oli tuottaja Veikko Laihanen, joka varmasti aika lailla vaikutti lopputulokseen. Sai kaksi vuotta Suomen jälkeen ensi-iltansa jenkeissä, tuskin ihmeemmällä menekillä. Melkoista Suomi-esittelyä (niin Helsingissä kuin idyllisellä maaseudulla ja parissa pienemmässä kaupungissa) ja matkailumainostahan tämä on. Katsomiseen riittävän kiinnostuksen loi kuitenkin se, että tässä on ihan mukavaa ajankuvaa, toki paljon todellisuutta puleeratumpana ja stilisoidumpana, rakennus- ja interiöörifunkkista, designia ja vaatteita myöten. Pääosissa Lindman ja Pirkko Mannola vitsikkäitä.

*

Harold ja Maude 1971 (Ashby) http://www.imdb.com/title/tt0067185/
(+) Tämä on niitä legendoiksi kasvaneita elokuvia, joiden maine ja kulttuurinen merkitys yltää paljon elokuvakulttuuria laajemmalle, samaa sarjaa tiettyjen muiden jenkkiläisten 60- ja 70-lukujen avainelokuvien kanssa: tulee mieleen mm.Easy Rider ja Miehuuskoe about samoilta vuosilta. Kulttuurinen murros 60-luvun aikana ja 70-luvun alussa on tietysti olennainen teema, konservatiivisen moraalin ja nationalismin tökkiminen, pop-musiikki ääniraidalla. En ollut tätä koskaan nähnyt, joten odotukset olivat (turhan) korkealla. Elokuvassa ultravarakkaassa maailmassaan äitinsä kanssa elävä teinipoika, joka ahdistavaan konservatiiviseen elämänkontekstiinsa kyllästyneenä kehittelee erilaisia tapoja säikytellä äitiään feikki-itsemurhilla, kohtaa lähes 80-kymppisen anarkistisella asenteella elävän naisen, joka opettaa hänet rakastamaan elämää. Makaaberia huumoria, parodiaa vallitsevasta konservatiivisesta porvarillisesta elämäntavasta ja nationalistisesta eetoksesta (porvaristo, kirkko, armeija pilkan kohteina), anarkistista irtiottoa, paikoin hienoa kuvauksellisuutta ja varsin hyvin koomiset roolinsa vetävät näyttelijät jne. Aikanaanhan tämä järkytti suuresti niitä (lukuisia) tahoja, joita oli tarkoituskin. Vaikka näyttää aivan samoin edelleen järkyttävän joitain (imdb:n kommenteista löytyy yhä tällaisiakin), on tässä jo sen verran aikaa välissä, että elokuvan varmasti aikanaan raikas kritiikki on perin arvattavaa eikä kovin raikasta enää. Nyt tätä katsoo melkein puhtaasti komediana, ja vaikka tätä on aikanaan ylistetty myös hienosta traagisesta ulottuvuudesta, sen tavoittaminen on aika vaikeaa näin karrikoiduista hahmoista ja asetelmista. Suh kliseiseltä elokuva nyt muutenkin tuntuu kokonaisuudessaan. Eniten häiritsee se, että kaikki on pitänyt maalailla niin osoittelevasti, alleviivaavasti ja epäuskottavasti, ikään kuin mikään pienesti (ja uskottavasti tai realistisesti) näytetty ei tehoaisi yleisöön (mikä on tietysti ollut tuotantotavan – tuottajien vallan ja keskivertoyleisön tavoittelun – vuoksi aina jenkkielokuvien suurin ongelma). No, on tässä siis hyvääkin ja laskien yhteen kulttuurisen kuriositeetin ja elokuvan tunnettuuden ja viihdearvon ihan katsomisen väärti.

*

Wonder Boys 2000 (Hanson) http://www.imdb.com/title/tt0185014/
++ Tätä en tullut katsoneeksi kokonaan, vaan vilkaisin vain yhden suosikkileffani viimeiset puoli tuntia, kun oli sattumalta loppu menossa elokuvakanavalla. Olen nähnyt kolmesti kokonaisuudessaan, aina katsonut ilolla uudestaan. Ohjaaja Hanson, joka ei ole muutoin saanut ihmeempiä aikaiseksi, iski tällä (omaan elokuvatikkatauluuni) täysosuman ehkä siksi, että pohjana on Michael Chabonin romaani ja kontekstina yliopistomaailma. (On silti mainittava kaksi muuta kelvollista elokuvaa Hansonilta: 8 mile ja L.A.Confidential, joista edellisessä on pohjana Eminemin elämäkerta ja jälkimmäisessä Ellroyn romaani). Totta kai yliopistokuvaus on akateemisen intelligentsian sisäänpäin kääntyvää komediaa ja fiilistelyä (eli: tuskin tästä voi samalla tavoin innostua, ellei ole päätynyt jotenkin samankaltaisiin elämänympyröihin), mutta jos haluaa katsoa yliopisto- & kirjallisuusteemaisen (tai temaattisuus on tässä laajempi kysymys, mutta sanotaan että yliopisto-/kirjallisuuskontekstiin ja -miljööseen sijoitetun) elokuvan, joka ei ole teennäinen tai tylsä, tai yliviritetty tai hölmö, vaan huvittava ja hyväntuulinen tavalla, jossa riittävät uskottavuuden puitteet on säilytetty (ja miljöiden & arjen kuvauksineen itse asiassa aika hyvin toteutettu), ei pety tämän äärellä. Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, että elokuva olisi minkäänlainen “realistinen” kuvaus yliopistoelämästä tai kirjailijantyöstä – ovathan sympaattisen ironisoivan kuvauksen kohteena erikoistapaukset, “wonder boys”… Mutta, siis, epäröimättä suositellaan, ja kyllä tämä aika varmasti monien sellaistenkin sensibiliteettiin osuu kivasti, jotka eivät tunnistaisi itseään ylläolevasta.

*

Le premier jour du reste de ta vie / Loppuelämäsi ensimmäinen päivä 2008 (Bezançon)http://www.imdb.com/title/tt0926759/
++ Nyt kun on katsellut useita Leigh-elokuvia  lyhyen ajan sisällä sekä kokonaisina että pätkiä mieleenpalauttelun vuoksi (en ole listannut kaikkia tänne), tätä perhesuhteita tarkastelevaa tuoretta ranskalaisfilkkaa katsoi suuremmalla kiinnostuksella kuin varmaan muuten olisi. Leigh’n useimmissa elokuvissa perhesuhteet (toki myös muut ihmissuhteet, ystävyyssuhteet jne.) ovat erityisesti framilla. Tässä elokuvassa puolestaan seurataan reilu vuosikymmen saman perheen elämää näyttämällä yhteen päivään sijoittuva episodi viideltä eri vuodelta ajallisen matkan varrelta. Ajanjaksossa olennaisin tekijä on perheen kolmen lapsen aikuistuminen. Asetelma on siis erittäin Leigh’mainen.

Filkka on toteutettu monelta kulmaltaan oikein hyvin ja sitä katselee todella mielellään. Katselemisen helppous on tietysti osittain sitä, että tässä mennään toisinaan kliseestä toiseen ja välillä horjutaan falskiuden partaalla – mutta aina elokuva onnistuu heti perään jollain osuvalla yksityiskohdalla tai toimivalla toteutuksella nostamaan itsensä sieltä kuiville. (No, ihan viimeisiä sekunteja lukuun ottamatta, mutta se ei kokonaisuutta haitannut.)

Jos tämä olis eng.kielinen, siitä olisi tullut iso hitti Suomessakin. Nyt sitä ei edes tuotu levitykseen täällä! Siinä on taas paraatiesimerkki suomalaisen elokuvakulttuurin tilasta, sillä muualla ympäri Eurooppaa tämä on ollut ilmeisesti varsin suosittu. Tässä ei todellakaan ole mitään vaikeaa, kaikin puolin viihdyttävä, tarinaltaan vetävästi etenevä, tunteita herättävä (vajoamatta keinotekoiseen melodraamaan) ja ns. normituotantoinen kunnon budjetilla tehty elokuva, jonka suurin eroavuus jenkkifilmeistä on siinä, ettei tämä ole jenkkifilmi eikä tässä puhuta englantia.

Leigh’n elokuvat tulevat katsellessa mieleen vääjäämättä, eikä voi olla ajattelematta, että perheen isän taksinkuljettajuus (ja siitä poimittu jakso tässä) tai kohtaus jossa perhe on sairaalasängyn ympärillä ovat suoria viittauksia Leigh’n elokuvaan All or Nothing. Luonteeltaan tämä on silti perin toisenlainen tapa kuvata pohjimmiltaan realistista matskua. Tässä perhekuvaus on sittenkin siloiteltua ja tarkoituksellisesti katsojille suht helpoksi pedattua. (Aivan viimeinen päättävä pieni kohtaus haiskahtaa myös koeyleisön ja tuottajien antaman osviitan pakottamalta.) Mutta vaikka näistä syistä tästä tavallaan ei kai pitäisi pitää, niin jotain niin sympaattista elokuvassa oli (ja muutamia erinomaisia näyttelijöitä), että tämän voisi katsoa jopa uudelleen. Joka tapauksessa ainakin suosittelen  lämpimästi, jos sattuu vastaan jossain tulemaan.

*

Life During Wartime 2009 (Solondz) http://www.imdb.com/title/tt0808526/
/ Aloin katsomaan tätä kymmenisen minuuttia alun jälkeen, kun satuin kääntämään elokuvakanavalle. En tiennyt tästä mitään entuudestaan, joten aluksi olin ihmeissäni siitä, että tässä oli Solondzin läpimurtofilkan Onnen (Happiness) henkilöhahmoja. Katsomisen jälkeen selvisi, että tämä tosiaankin on “jatko-osa” Onnelle, mutta siten, että kaikki näyttelijät ovat uusia. Tämä tuo tietysti mieleen tätä edeltäneen Solondz-elokuvan Palindromes, jossa päähenkilön näyttelijä vaihtuu episodista toiseen. Palindromes ei iskenyt muhun, eikä sinänsä kiinnostava roolihahmokokeilu toiminut niin oivalluksekkaasti kuin olis toivonut – leffa oli pikemmin iso pettymys sen jälkeen kun oli pitänyt Onnea ja sitä seurannutta Storytellingia mainion tylyinä mustan huumorin ja sarkasmin pläjäyksinä. Ja tämä uusin on vieläkin huonompi, vaikka muutamia hytisyttäviä jaksoja onkin. Tämän voi huoletta jättää väliin, vaikka olis kuinka paljon pitänytOnnesta (tai ehkä just erityisesti siinä tapauksessa).

*

Double Take 2009 (Grimonprez) http://www.imdb.com/title/tt1386926/
(+) Arkistofilmeistä ja Hitchcock-materiaalista koostuva monitasoinen montaasielokuva, joka pyörittelee Hichcock-legendoja ja kommentoi kylmän sodan vuosia, jenkkiparanoian muotoja ja viihde- ja mainoskulttuuria. Kaksoisolentojen ja todellisten tai kuviteltujen tuplaantumisten ja niihin perustuvien väärinkäsitysten koukut olivat tyypillistä Hitchcockin filmien kamaa, ja siitä tematiikasta elokuva hakee punaisen lankansa. (Jota ei mitenkään selitellä, vaan ymmärtämisen vaiva jätetään katsojalle.) Doppelgängereita toisilleen ovat esim. Neukut ja USA kylmän sodan kilpakumppaneina. Ja arkistokuviin limittyy imitaattoriäänen resitoima fiktiivinen kertomus, jossa Hitchcock kuvaa kohtaamistaan oman kaksoisolentonsa kanssa. Televisiokulttuurin nousu on yksi keskeisaiheista, siksipä toki perusmateriaalina ovat H:n muistettavat tv-showt (joissa hän yhtenään myös pilkkaa televisiota ja etenkin mainoskatkoja). Yhtenä keskeisistä arkistomatskuista on Hrustshevin ja Nixonin kuuluisa kohtaaminen, joka yltyy mikrofonien ja kameroiden edessä (ja niiden ulkopuolella) sanalliseksi yhteenotoksi ja kilpalaulannaksi maiden edistyksellisyydestä: Nixon myöntää neukkujen ehtineen ensin avaruuteen, mutta että toisaalta Yhdysvalloissa on jo kehitetty väritelevisio… Matskua sekä H:n televisioesiintymisistä (kaikki ainakin itseni ikäiset muistavat hyvin vielä 80-luvulla tiuhaan telkkarissa näytetyt uusinnat “Hitchcock-esittää” -sarjasta) että kylmän sodan aikaisista uutisfilmeistä ja mainospaloista on kaivettu ahkerasti arkistoista. Niinpä kamaa on ihan hyvin koossa ja se antaa kiinnostavuutta kokonaisuudelle. Mutta siihen homma liiaksi jääkin. Katsojan pettymykseksi lähtökohdista ei pystytä oikein syventämään ja filmimatskujen montaasien keskinäispeli jää vähän pinnalliseksi. Ja tekijä uskoo myös liikaa rakeisten arkistofilmien hidastetun (ja kohtalokkaan syntetisaattorivingutuksen säestämän) esittämisen taiteellisuuteen.

Siinä missä esim. joku Godard on heikoimmillaankin yleensä katsojaa ovelampi ja joka filkan pystyy katsomaan uudestaan ja huomaamaan aina jotain uutta jekkua, koska taktiikkana on ladata filmeihin ylimäärä ideoita, on nykyisen nuoriso-osaston tekeleissä usein liian vähän ajatusta kannattelemaan pitkää elokuvaa. Godardia enemmän vielä tämä tuo mieleen ranskalaisen eksentrikon Chris Markerin esseistis-esteettiset dokumentaaris-avantgardistiset filkat. Grimonprezia olisi auttanut näiden esikuvien tasolle hiukan tiukemmin itsekriittinen asenne omaa tekelettään kohtaan, ja siitä seuraten ehkä myös pitäytyminen esim. tunnin mitassa, joka olis varmaan tiivistänyt ideoita niin, että olisivat funkanneet läpi elokuvan keston. Eli ei tämä nyt onneton tekele ole missään tapauksessa, kyl tälle hattuaan nostaa, ja ehdottomasti kantsii katsoa, jos vaikka YLE sattuis esittämään.

*

Tout pour plaire / Kolkyt ja jotain 2005 (Telerman) http://www.imdb.com/title/tt0412298/
+ Kolmen 30+-ikäisen ystävättären ihmissuhde-elämästä kertova ja ihmissuhteita keskusteluissa puiva filkka. Plussaa feministinen viritys ja ranskalaisuus. Mitään erityisen suurta elämänmakuisuutta tässä ei tavoitella, kuten ei valtavirtaelokuvissa koskaan, sillä tämä on samalla tavoin ns. standardileffa kuin amerikkalaiset perusleffat (ks. hakusanat “elokuvateatteritarjonta” tai “Makuunin tarjonta” tai “elokuvakanavien tarjonta”) eli helppoa katsottavaa kenelle tahansa. Mut juuri ranskalaisuutensa vuoksi tämä on monta piirua keskivertoa kivempaa katsottavaa. (Siksi, että tässä sentään puhutaan ranskaa ja dialogit ja tavat ja miljööt (esim. Pariisi, asunnot, ravintolat, autot) ovat “toisenlaisia” – toisenlaisia suhteessa niihin tuhansiin kunkin meidän elämänsä varrella näkemiin ja kuvastonsa samankaltaisuudessa kerta kerralta yhä puuduttavampiin jenkkileffoihin.)

Ja eikun perhana, onhan tämä nyt sata kertaa enemmän elämänmakuinen ja tunnistettava kuin nuo mainitut jenkkileffat, itse asiassa, parantaa juoksuaan koko ajan, tuon edeltävän kirjoitin vasta kakskyt minuuttia filkkaa katsottuani. Toki tämä kertoo suht varakkaasta ylemmästä keskiluokasta, mikä tuottaa tiettyä etäisyyttä, mutta toisaalta on tämä paljon paljon lähempänä omaa kokemusmaailmaani kuin mikään nopeasti mieleen tuleva jenkkileffa. Tässä kokoonnutaan keskustelemaan ja syömään kuten ihmiset yhdessä tekee, tölvitään suorapuheisesti, poltetaan Gauloisesia, nautitaan punkkua pullon suusta, muistellaan herkullisia haukipullia, käydään ryytymässä free jazz -konsertissa, yhden exä on väikkäriä tekevä filosofi, toisen nykyinen taidemaalari, taustalla soi Portishead, ironiaa ja sarkasmia viljellään taajaan. Kolmen naispääosan esittäjät ovat lisäksi kaikki tunnettuja ranskalaisia laatunäyttelijöitä ja vetävät roolinsa mainiosti. Suosittelen lämpimästi, viikonloppualkuillan pohjanottoon tai sunnuntain krapulakeventelyyn, tai muuten vaan, etenkin tietysti kolkytplus naisseurueille, mutta toki kaikille ihmissuhdejubailusta pahastumattomille. (Joitain miehiä valitettavasti joskus kammoksuttavat tällaiset naispääosaiset tunne- ja ihmissuhdevatvontaa sisältävät elokuvat, mutta sellainen asennehan nyt on vain järjen köyhyyttä ja tunteen alamittaisuutta, josta kannattaa harjoitella mitä pikimmin eroon.) Hyväntuulista ja humoristista muttei ollenkaan liian kepeää katsottavaa.

*

Cinema 16 / Eurooppalaisia lyhytelokuvia 1959–2003 www.cinema16.org
+(+) Dvd-kokoelmalla on 16 eurooppalaista lyhäriä, osa hyvinkin tunnettuja. Mukana mm. Kieslowskin elokuvakoulu-päättötyö Koncert życzeń (http://www.imdb.com/title/tt0172672/) ja Trierin päättötyö Nocturno(http://www.imdb.com/title/tt0081245/), Svankmaierin Jabbervocky (http://www.imdb.com/title/tt0067259/), Roy Anderssonin kylmäävä Härlig är jorden (http://www.imdb.com/title/tt0102083/), vanhimpana pätkänä Rohmerin käsikirjoittama ja Godardin ohjaama lyhäri 50-luvulta (http://www.imdb.com/title/tt0051102/). Uudempia mm. Moretti, Moodysson, Tykwer ym.

Etenkin muutamien helmien vuoksi tämä on hieno paketti. Kiinnostavia filkkoja nämä olisivat jo kuriositeetteinakin. Esim. Trierin päättötyö on hyvä näyte siitä, millaisista askelmerkeistä tyyppi on lähtenyt elokuvia tekemään. (Ja on helppo nähdä yhteyksiä siitä Trierin pitkien elokuvien avaukseen eli Eurooppa-trilogiaan.) Se on visuaalista taidetta, filmikuvan käyttöä esteettiseen työstämiseen, sellaista avantgardistista kamaa, joka ei kai useimpien ihmisten mielestä ole “elokuvaa” lainkaan ja joka on varmaan “tekotaiteen” inhoajien mielestä paradigmaattinen esimerkki heidän inhoamastaan asiasta. Minusta se oli kuitenkin päinvastoin hienoa katsottavaa. (Eikä tämä tarkoita, että pitäisin pakonomaisesti siitä vain siksi, että se on “taidetta”, sillä minusta esim. juuri videotaiteessa on erittäin paljon heikkoja ja teennäisiä tuotoksia.) Kuten monesti lyhytelokuvissa, mainiota näissäkin lyhäreissä on, miten niissä näkyy ennakkoluuloton elokuvaamisen kokeilunhalu, myös ilmaisemisen ja kekseliäisyyden ilo.

*

Himmel über Berlin / Berliinin taivaan alla 1987 (Wenders) http://www.imdb.com/title/tt0093191/
+++ Tätä tuli vilkuiltua taas kerran muistiinpalauttelun hengessä. On se vaan komeaa kuvaa, kohtausta ja ajatusta täynnä. Ei olisi ainakaan ihan väärin väittää, että tämän näkemisestä teatterissa (elokuvakerhossa Hervannan Cinolassa -89?) alkoi vakavammin elokuvaharrastukseni, kun tämä auttoi käsittämään miten moninaiset ovat perinteisessä pitkässäkin elokuvassa kuvalliset ja kerronnalliset mahdollisuudet, jos niitä vain osataan ja rohjetaan käyttää.

Tulin ensimmäisen kerran myös vilkaisseeksi dvd-version ekstrat. Pois jätetyistä kohtauksista näkee, että alun perin mukaan on kaavailtu myös lopullista paljon leikkisämpää matskua enkeleistä. Ja siinä missä lopullisessa filmissä Damiel-enkelin päätös laskeutua kuolevaiseksi näyttää kulminoituvan rakastumiseen, vaikka siihen liittyykin laajempi konkreettisten kehollisten kokemusten kaipuu, pois jätetyissä kohtauksissa myös Damielin läheisin enkelikumppani Cassiel on kuvattu maan päälle tulleena. Dvd:n vihkoseen liitetyistä teksteistä käy itse asiassa ilmi, että Wendersin varhaisissa kaavailuissa on ollut, että koko joukko enkeleitä päättää laskeutua maahan kuolevaisiksi.

Wenders kirjoittaa, että jos elokuvalla olisi ollut sanallinen prologi, se olisi kuulunut tähän tapaan (tämä on eng. kiel. dvd-vihkosta, en tiedä missä alkuteksti ilmestynyt saksaksi): “When God, endlessly dissappointed, finally prepared to turn his back on the world forever, it happened that some of his angels disagreed with him and took the side of man, saying that he deserved to be given another chance. Angry at being crossed, god banished them to what was then the most terrible place on earth: Berlin. And then he turned away. All this happened at the time that we today call ‘the end of the Second World War’. Since that time, these fallen angels from the ‘second angelic rebellion’ have been imprisoned in the city, with no prospect of release, let alone of being readmitted to heaven. They are condemned to be witnesses, forever nothing but onlookers, unable to affect men in the slightest, or to intervene in the course of history. They are unable to so much as move a grain of sand…” Kaikki enkelit ovat, siis jo elokuvan lähtökohdassa, karkotettuja langenneita enkeleitä, joten maan päälle kuolevaiseksi siirtyminen on jo toisen asteen lankeamista.
Toisen maailmansodan lopusta lähtien nämä kaikennäkevät ja -kuulevat, ajatuksialukevat, kaikenmuistavat ja historiaa ennen olemassa olleet enkelit ovat siis kulkeneet Berliinissä todistaen pienimmistäkin arkisista asioista, tapahtumista ja ajatuksista, mutta ilman mitään yhteyttä ihmisiin tai ilman ihmisten vähäisintäkään tietoisuutta heidän läsnäolostaan (lukuunottamatta lapsia, jotka toisinaan saattavat heitä nähdä). Ja tähän alkutaustaan Wenders siis alun perin liitti ajatuksen siitä, että suuri joukko enkeleitä päättäisi astua maan päälle ja luopua enkeliydestään, ei niinkään kokemuksen halusta tai kyllästyneinä irrallisuuteensa vaan toivosta, että jotain hyvää voisi seurata tästä puolenvaihtamisesta, ikuisuuden hylkäämisestä, että siitä kanavoituisi energiaa, joka vihdoin ja viimein realisoisi historian merkittävimmän enkelin, “rauhan enkelin”… (jonka patsas Berliinissä näkyy elokuvassakin:http://en.wikipedia.org/wiki/Angel_of_Peace). Nämä Wendersin tekstit – jotka ovat toki hyvin linjassa elokuvan välittämän lämpimän huumorin ja surumielisen humanismin kanssa – ovat tietysti elokuvaa itseään latteampia – tai pateettisempia, tai sekä että (kuten tavallisesti ohjaajilla). Merkittävän osan elokuvan runollisesta tehosta saa aikaan Wendersin ystävän, kirjailija Peter Handken panos: hän kirjoitti enkelien dialogit sekä elokuvaa kehystävän runon “Lapsuuden laulu”. (Ks. saksaksi: http://www.wim-wenders.com/movies/movies_spec/wingsofdesire/wod-song-of-childhood-german.htm
ja eng. versio: http://www.wim-wenders.com/movies/movies_spec/wingsofdesire/wod-song-of-childhood.htm) Samoin lienee tehnyt hyvää elokuvalle erittäin kokeneen kuvaajan Henri Alekanin työ. (Alekan oli kuvaajana jo joissain 40-luvun klassikoissa.)

Sekään ei omituista kyllä ollut tullut mieleen aiemmin, mutta dvd-vihkon teksteissä Wenders mainitsee, että elokuvan innoittajina olivat mm. Rilken Duinon Elegiat ja Paul Kleen taide, mutta tietysti myös Walter Benjaminin “Historian enkeli”, jonka Benjamin liittää tunnetusti Kleen maalaukseen “Angelus novus”: http://en.wikipedia.org/wiki/Angelus_Novus

*

Four Lions 2010 (Morris) http://www.imdb.com/title/tt1341167/
/ Melkoista suosiota ja kehuja Briteissä saanut, tv-satiireistaan tunnetun (käsikirjoittajan, näyttelijän, ohjaajan) Chris Morrisin halvalla tehty esikoispitkä. Mustalla huumorilla kauttaaltaan kulkeva tv-elokuvatyylinen satiiri Englannissa asuvista pommi-iskua suunnittelevista nuorista islamisteista. Repii huumoria vakavasta aiheesta ja menee kiertelemättä yli hyvän maun rajojen sieltä missä aita on matalin. Mutta ei silti riittävän karkeasti ja hauskasti. On tässä hetkensä, mutta enimmäkseen jihadistien typeryys ei naurata ja kuvaustyyli ei kestä tuntiakaan katsomista, joten elokuvan melkein kaksi tuntia on aivan liikaa (= käytin pikakelausta). Tästä olisi ehkä saanut ihan hauskan komediaminisarjan telkkariin parinkymmenen minuutin jaksoin. Sasha Baron Cohen tekee vastaavan paljon paremmin (ja jos ei pidä hänestäkään, sitten ei tähän tietenkään kannata kajota).

*

Innocence / Viattomuus 2004 (Hadzihalilovic) http://www.imdb.com/title/tt0375233/
(+) Tätä on aika vaikea kuvailla sen enempää juonen kuin sisällön kuin kuvallisuudenkaan kannalta siten, että siitä saisi selvän käsityksen. Elokuva perustuu kirjailija Frank Wedekindin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Frank_Wedekind) tarinaan. Toisaalta se on pienten tyttöjen omituisen ja sadunomaisen (ja unenomaisen) sisäoppilaitoksen elämän kuvausta visuaalisesti vaikuttavalla tyylillä, toisaalta elokuvaa voi katsoa kohtaus kohtaukselta rakentuvana allegoriana ja miettiä symbolisia merkityksiä. Ihan täysosuma tämä ei ollut ainakaan mulle millään näistä tasoista (visuaalisuus, kerronta, allegoria), eikä symboliikkakaan kovin hyvin auennut, jos sen nyt oli tarkoituskaan avautua. Tämä onkin varmasti paras katsoa pikemmin fiilispohjalta kuin älyllistäen, siten voi saada myös ajatuksellisesti loppujen lopuksi enemmän irti. (Sama pätee esim. Lynchin leffoihin, joita tämä selvästi osin muistuttaakin.) Wedekindin tarinaa en ole lukenut, mutta hänen tuotoksensa ovat tietysti antaneet aiemminkin pohjan tunnetuille teoksille, kuten Alban Bergin ooppera Lulu, Pabstin elokuva Pandoran lipas ja Suomessakin nähty näytelmä Kevään heräämisiä. Niille on yhteistä ainakin vahva symbolismi ja siihen liittyen tietyt aihepiirit kuten luonto, seksuaalisuus, lapsuus – ja samat välittyvät hyvin myös Hadzihalilovicin elokuvasta.

*

Zazie dans le métro / Zazie – Pariisin päiviä 1960 (Malle) http://www.imdb.com/title/tt0054494/
(+) Louis Malle on ehkä tehnyt uransa aikana enemmän keskenään aivan erilaisia leffoja kuin kukaan muu pitkän linjan ohjaaja. Zazie on yksi erikoistapauksista. Raymond Queneaun tunnetun kirjan elokuvallistus sisältää slapstick-komediaa, mykkäelokuvista muistuttavaa kikkailua (nopeutukset, trikit, toistot), kielipelejä ja sanaleikkejä, runsaasti absurdeja hetkiä, kuten kirjan lukenut odottaa. Ensimmäiset neljäkymmentä minuuttia aika mainiota menoa, mutta viimeinen puolituntinen taantuu aika puuduttavaksi kohellukseksi ilman uusia ideoita. Ja siksipä loppuosa ei enää tavoita kirjan henkeä, vaikka alkuosa siinä ihmeellisen hyvin onnistuu. Kirjan lukeneet tietävät, että sen voi helposti olettaa olevan mahdoton elokuvattavaksi. Tämä kantsii katsoa, jos on lukenut kirjan ja se on muistissa – tai jos ymmärtää erittäin hyvin ranskaa, jotta saa kiinni dialogin koukuista. Ranskaa taitamattomalta tai vain heikosti ymmärtävältä (kuten minulta) tai vaikka kohtuullisestikin ymmärtävältä dialogin alituiset kielipelleilyt menevät valitettavasti ohi ja elokuva menettää paljon tehostaan (luulisin). Kirjan suomennosta voi kyllä suositella lämpimästi, se on hauska.

Elokuvan dvd:n ekstrana löytyy vinkeä pikkudokkari Vive le tour (1962) aikansa Ranskan ympäriajoista (http://www.imdb.com/title/tt0056662/). Se on jo näkemisen arvoinen yksinään, jos on tai joskus on ollut intoutunut Tourista.

*

Üç maymun / Three Monkeys 2008 (Ceylan) http://www.imdb.com/title/tt1233381/
++ 2000-luvun komeimpia elokuvia. Turkkilainen Ceylan on niitä nykyohjaajia, joiden kuvallinen tyyli tehoaa minuun. Rauhallinen ja hidas, arkisiin ja sinänsä yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu, mutta samalla visuaalisesti rikas ja kompositioiltaan tarkka, hyvin huolellisesti työstetty kuvallisuus, jossa elokuvan sisäinen ja tarinallinen jännite kulkee pitkälti kuvien intensiteetin varassa. (Jokin osa krediitistä kuuluu myös ohjaajan vaimolle Ebru Ceylanille, joka on myös ohjaaja ja valokuvaaja (http://www.ebruceylan.com/) ja osavastuussa filkan kässäristä ja kuvasuunnittelusta.) Vasta jälkikäteen huomasin, että Ceylan palkittiin elokuvasta ohjaajapalkinnolla Cannesissa 2008.

Olen aiemmin nähnyt Ceylanin varhaisempia duuneja, jotka on tehty pienemmällä budjetilla ja tavallisesti amatöörinäyttelijöiden kanssa (ja ohjaaja itse sukulaisineen on yleensä pääosissa), joten tämä tuotannoltaan enemmän valtavirran normielokuvaa lähentyvä kaupunkikuvaus vaikutti ensin jopa vieraalta hänen elokuvakseen. Mutta kunhan antoi kuvien elää ja jaksoi keskittyä, tästä tuli kirkkaasti yksi viime aikojen vahvimmista elokuvakokemuksista.

Tarinaltaan ja fiilikseltään leffa on nykypäiväistä noiria jollaiseksi dvd:n takakansi sen toteaa: asiat etenevät virheiden, valheiden ja niiden peittelyn kautta, mukana on intohimoa, petosta, rikosta, epäluuloja. Kuvaus on synkkäsävyistä, sisäkuvat varjoisia, vaikka ulkona on yleensä kirkas etelän aurinko (kuvauksissa ei ole varmastikaan lainkaan käytetty keinovalaistusta, ja se toimii tämän hengen mukaisesti mainiosti), alussa ja lopussa jyrisee ukkonen. Mitä pidemmälle katsoo, sen vaikuttavammin kuvauksellisuuden teho imee mukaansa. Tietysti on myös välttämätöntä, että roolityöt ovat vahvoja ja henkilöt eläviä.

Jos haluaa elokuvien etenevän runsaan dialogin ja selväpiirteisesti esitettyjen suht tiheästi seuraavien juonenkäänteiden viemänä, tai sisältävän näyttävää toimintaa ja vauhtia, ei tietenkään pidä tästä. Mutta jos on visuaalisesti suuntautunut ja pitää kuvien intensiteetin välittämästä draamasta (ja jos on mahdollisuus katsoa riittävin laittein, ei siis mistään tietokoneruudulta tai matkateeveestä), silloin tämä on absolut näkemisen arvoinen.

*

Tristana 1970 (Buñuel) http://www.imdb.com/title/tt0066491/
+(+) Buñuel on niitä klassikko-ohjaajia, joihin minulla ei ole erityistä suhdetta. Joistain suurimmista klassikoista en ole koskaan kovasti innostunut (esim. Hitchcock tai Kurosawa), mutta Buñuel ei kuulu siihenkään joukkoon, vaan olen hänen filmejään aina katsonut mielelläni, vaikkeivat ne mieltymysteni kärkeen ole nousseetkaan. Buñuelilla ja Hitchcockilla on paljon yhteistä: mm. fiksaatio eteerisen kauniisiin naispääosiin, vahvasti psykologiset tai psykoanalyyttiset viritykset, usein sukupuoliset halut ja eroottiset suhteet suorana tai pinnanalaisena teemana, sosiaalisen elämän pintakuoren hirtehinen tai kylmäverisempi kritiikki. Dvd:n ekstrana olevassa haastatteludokkarissa muistellaankin, miten suuresti Hitchcock ihaili Buñuelia ja osasi Tristanankin ulkoa kohtaus kohtaukselta. Buñuelin eduksi on kuitenkin se, että hän osasi tehdä myös naisnäkökulmaa tavoittelevia kiinnostavia elokuvia (kuten juuri tämä tai Viridiana tai Päiväperho).

Tristanan tematiikassa on sinänsä paljon Buñuelin elokuvien perusjuttua: porvarillisen elämän pinnallinen ja valheellinen “siveellisyys” ja siihen kuuluvat kulissit (raha, perhe, kirkko jne.) vs. yritys päästä irti noista kulisseista ja elää jotenkin suoremmin tai aidommin sisäisten voimien mukaisesti. Jälkimmäisen pyrkimyksen voi kuitenkin kääntöpuolelta kriittisesti tulkita myös esim. narsismin tai pidäkkeettömän itsekkyyden valheelliseksi oikeuttamiseksi (ja tässä on jo romantikkojen ihmiskuvien tuttu dilemma). Juuri tämä kaksinaisuus tulee Tristanassa esiin (tai niin ainakin itse sitä katsoin): yhteiskunnan/kulttuurin valheellisia pintakuoria kritisoiva voi samalla elää itsepetoksessa omista motiiveistaan. Eikä kukaan pysty kontrolloimaan kaikkia motiivejaan, ei etenkään romanttis-eroottisten halujen alueella. Joten seksuaalisuudesta ja sen kontrollista ja siihen liittyvästä vallasta kamppaillaan niin ihmisen pään sisällä kuin ulkoisesti yhteiskunnassa.

Ei voi mitenkään helposti tiivistää, miten elokuva näitä jännitteitä käsittelee, eikä tarjolla ole tietenkään mitään “opetusta” tai muuta yksinkertaistusta lopputulemaksi. Sekä nais- (Tristana) että miespäähenkilö (don Lope) ovat moniulotteisia ja elokuvan aikana muuttuvia hahmoja (ja heitä näyttelevät Catherine Deneuve ja Fernando Rey erinomaisia). Edellisestä on aluksi vaikea olla pitämättä, lopuksi vaikea pitää; jälkimmäisestä on aluksi erittäin vaikea pitää, mutta loppua kohden kuva muuttuu pehmeämmäksi. Molemmat tarinan kuluessa eri tavoin myyvät periaatteensa ja luopuvat niistä arvoista, joita väittivät seuraavansa. Kumpaakin kohtaan huomaa lopuksi tuntevansa jonkinlaista ymmärrystä tai sääliä.

*

Up in the Air 2009 (Reitman) http://www.imdb.com/title/tt1193138/
+ Juno-indiellään (2007) monien suosioon päässyt Reitman sai menestyksen ansiosta tälle seuraavalleen jo kunnollisen budjetin, tunnettuja näyttelijöitä ja ns. standardituotannon – ja siten elokuva tietysti näyttääkin jo hollywoodilaiselta ns. normielokuvalta. Mukana on koko joukko kliseitä, näyttelijät ja asetelmat ovat epäuskottaviksi tyypiteltyjä ja niin edelleen. Mutta: elokuva onnistuu silti olemaan varsin sympaattinen ja välttämään tyypillisimmät karikot, jopa muutamaan kertaan rikkomaan odotuksia. Tästä on helppo pitää. Elokuvassa on siihen tapaan sosiaalista omatuntoa ja sympatiaa ihmiskohtaloita kohtaan, mitä tällaiseen tuotantoon voi saada, eikä elokuva siltä osin mene kuitenkaan falskiksi, vaan tietty vilpittömyyden tunne säilyy lopussakin. Uskoisin, että tämä on monille hyvä valinta, jos haluaa helposti katsottavan ja sopivan humoristisen, silti yhtä lailla sopivan surumielisen, viihdyttävän draaman, jossa on myös vähän ajatussisältöä.

*

All or Nothing 2002 (Leigh) http://www.imdb.com/title/tt0286261/
++ Tavallaan “arkkityyppinen” Mike Leigh-elokuva: tässä kaikkein korostuneimmin teemana Leigh’n hallitsevin pääteema eli perhesuhteet, siis vanhempien ja lasten suhteet ja puolisoiden keskinäiset suhteet. Kuvauksen kohteena kolme samassa talossa asuvaa työväenluokkaista perhettä yhtenä viikonloppuna. Valokeilassa ihmisen ikävä toisen luo, rakkaus mahdottomuuksineen ja irrationaalisuuksineen, mutta yhtä lailla vanhempien ja lasten välinen rakkaus tai rakkaudettomuus. Mukana koko joukko muissakin Leigh-elokuvissa mieleenpainuvat henkilöt luoneita näyttelijöitä: mm. Leslie Manville, Ruth Sheen, Timothy Spall, Sally Hawkins.

*

Life is Sweet 1990 (Leigh) http://www.imdb.com/title/tt0100024/
+ Leigh’n komediallisimpia tai komediallisin leffa, jossa henkilöt on vedetty koomiseen tyyliin karikatyyreiksi, etenkin Timothy Spallin esittämä ravintoloitsijahahmo. Leigh’lle tyypillisesti komedia taittuu kuitenkin lopussa myös hiukan tragiikaksi. Kyseinen kohtaus on hieno esimerkki siitä, miten tunnelman voi muuttaa yhdessä käänteessä vakavaksi pienieleisesti ilman mitään meuhkaamista tai dramaattisuutta, jos homman taitaa.