Posts Tagged 'All Good Things'

Elokuvia helmikuussa 2012

Half Nelson_What is history?

Half Nelson 2006 (Fleck) http://www.imdb.com/title/tt0468489/
++ Yksi parhaista jenkkifilkoista viime vuosilta. Onnistuu yhdistelemään uskottavaksi paketiksi koko joukon aihelmia, joissa kaikissa olisi ainekset simppeleihin kärjistyksiin ja halpaan tunteiluun. Huumeriippuvaista, yksityiselämänsä eksistentiaalisen apatian puolinelsoniin puristamaa ja privaatissa enimmäkseen pihalla olevaa mutta työnsä hoitavaa ja oppilaistaan välittävää yläkoulun historianopettajaa sympaattisesti ja sokeroimatta esittävä Gosling, samoin kuin kanssaan ystävystyvää mustaa tyttöoppilasta näyttelevä Epps ovat erinomaiset. Olen usein valittanut, ettei jenkkielokuvissa malteta kuvata tavallisten ihmisten arkea ja puleeraamattomia miljöitä muuten kuin köyhyyttä ja epäonnistumista korostamassa, mutta tässä sekin puoli on kunnossa, konstailematonta kredibiliteettiä löytyy.

Ja toinen harvinainen kiitos nykyjenkkifilkalle: ihmisten sosiaaliset asemat ja yhteiskunnalliset suhteet ovat esillä asiallisesti (mutta alleviivaamatta). Näin toki sopii odottaakin elokuvalta, joka on niin fiksu, että johdattaa päähenkilönsä pitämillä historian oppitunneilla dialektiikkaan yhteiskuntahistoriallisen muutoksen perusmuotona ja kansalaisoikeustaisteluihin esimerkkinä siitä. Ohjaaja Ryan Fleckin esikoispitkä (ohjannut myös Terapiassa-sarjan jenkkijaksoja). Elokuvan viehätystä vahvisti häivähdys joidenkin asetelmien tunnistettavuutta omasta henkilöhistoriastani 90-luvulta. Jos ketä koulu-/opettaja-aiheiset elokuvat kiinnostavat, niin tämä on väistämätöntä katsottavaa.

*

Frontier Blues 2009 (Jalali) http://www.imdb.com/title/tt1483373/
(+) Elokuvan alaotsikon toivotus antaa osviittaa: “Tervetuloa sydänsurujen ja traktorien maahan”. Suomalaisena tätä pohjoisiranilaista hiljaisenhervotonta pysähtyneisyyttä katsoo iloisesti hämmentyneenä siitä, miten samankaltaista kaikki on, siis samankaltaista suomalaisen todellisuuden kanssa. Saman elokuvan olisi voinut tehdä aidoilla tapahtumapaikoilla ainakin vielä 80-luvun Suomessa, eikä paikoin kaukana olla vieläkään. Elokuvallisesti arjen minimalismista kumpuava lakonisen tragikoominen huumori tuo muistumia esimerkiksi Kaurismäen tai ruotsalaisen Roy Anderssonin tuotoksista – joskin tässä kuvauksen kohteet esitetään pikemmin ymmärtäväisesti hymyillen kuin anderssonilaisen kitkerän sarkasmin sävyissä.

Frontier Bluesin maailma ja tapahtumapaikat ovat siis täysin tunnistettavia 70–80-luvuilla aikaansa suomalaisella maaseudulla viettäneelle. Miksi sitten Suomessa ei tehdä kiinnostavan vilpittömiä fiktioelokuvia todellisesta elämästä Helsingin tuolta puolen, siis tältä puolen, sieltä ja täältä Toijalan takaa, missä ei ole paljon mitään? Häpeävätkö nuoret elokuvantekijät todellisuuttamme ja lähihistoriaamme? Ovatko he kaikki sosiaalistuneet pääkaupungimme pinnallisiin muotivirtauksiin, teennäiseen jonakinolemiseen ja itsenesittämiseen, taideopiskelijoiden hipsterpölhöilyyn? Tälläkö tavoin näkyy historian poispyyhkiminen, se miten Suomi putosi puusta ja koetti junttimaiseen tapaan kuvitella itsensä joksikin aivan toiseksi heti ensimmäisissä kaupunkilaissukupolvissa? Vai eikö rehellisille elokuville saa enää rahoitusta Suomessa, nyt kun “elokuvaviennistä” on tullut yhä vahvemmin rahoittajien ja ministeriöiden kiinnostuksen kohde ja ”genre-elokuvien” tekemistä tarjotaan otolliseksi reitiksi menestykseen? Vain lyhytelokuvissa ja dokumenteissa on voinut 2000-luvulla kohdata suorasukaisen kaunistelemattomia kuvauksia suomalaisesta maaseudusta. Nyt näitä todellisuuden heijastuksia ja muistumia voi saada odottamattomasti iranilaisesta elokuvasta, mutta ainoatakaan vastaavaa suomalaista pitkää elokuvaa ei nouse mieleen.

Tämä syrjäkolkkien ja hiljaisen melankolian hengenheimolaisuus kannattaa oivaltaa ja siitä iloita, sillä maailman metropoleista katsottuna se menee täysin ohi tajunnan, kuten huomaa vaikka englanninkielisten valtalehtien arvioista: “You’d be surprised if anywhere on earth was really this dull and depressing.” (http://www.guardian.co.uk/film/2010/jul/29/frontier-blues-review) Eipä ole tuokaan lattea kaupunkilaisvesseli kovin paljon maailmaa nähnyt, ja absurdi huumori lienee tosikolle, raukalle, vierasta. (Lisää arvioita Omnivoren sivuilla, jossa koostettuna hyödyllisiä linkkilistoja englanninkielisten lehtien filmikritiikkeihin: http://www.theomnivore.co.uk/Film/5983-Frontier_Blues/Default.aspx) Kritiikeistä olen samaa mieltä siltä osin, että puolentoista tunnin keston sijaan tunti olisi toiminut paremmin ja sopinut elokuvan henkeenkin osuvammin. (Ks. myös http://www.screendaily.com/reviews/africa/middle-east/frontier-blues/5004507.article)

*

Social Network 2010 (Fincher) http://www.imdb.com/title/tt1285016/
(+) Jos joku ehdottomasti haluaa, niin voihan tämän Mark Zuckerbergista ja Facebookin syntyvaiheista fiktiivisesti kertovan elokuvan katsoa kuriositeettina jos on erityisen kiinnostunut… hmm, no fiktiosta joka kertoo Facebookin synnystä. Selvää on kuitenkin, että elokuva painuu unholaan kunhan Fb on menettänyt lumonsa ja ajankohtaisuutensa. (Paitsi tietysti Fincher-fanit katselevat tätä maailman tappiin, vaikkeivat osasi tarkkaan kertoakaan, miksi.) Jaksoin elokuvan loppuun vain vaivalla. Puoleentoista tuntiin on pakattu päällisin puolin mukiinmenevä peruselokuva, joita nykyään mahtuu – ei nyt kolmeatoista mutta – ainakin kuusi tusinaan. (Ja siihen lopputusinaan kuuluvat sitten todella huonot ja todella hyvät elokuvat.) Ehkä tämä on Fincherin vitsi viilata meitä linssiin: tehdään keskinkertaisen tv-sarjakäsikirjoittajan (Sorkin) kanssa jenkkiläistä tv-sarjatuotantoa esteettisesti, hahmokarikatyyreiltaan ja tarinankuljetukseltaan muistuttava elokuva – ja katsotaan, meneekö yleisö lankaan. (Eikä mennyt pelkästään tai edes ensisijassa yleisö vaan etenkin kriitikot.)

Simppeleitä ja täysarvattavia tarinalinjoja, yksiulotteisia henkilöhahmoja, latteaksi rautalangoitettua draamallista jännitettä, kakun päälle pieni kourallinen jenkkiläisiä college-, nörtti- ja sukupuolikliseitä, hiukan heko-huumoria. Ei syntynyt ainakaan minulle hetkeksikään tunnetta, että tavoitettaisiin millaista sosiaalisen verkostomedian nopea nousu monissa eri muodoissaan aikanaan oli, tai millaista oli kuhina koodareiden keskuudessa kampuksilla. Ja koodaaminen esitetäänkin etupäässä sooloilevana satunnaisena läppärinnaputteluna, josta aina kameran kohdalle osuessa syntyy suoraa tulosta verkkoon. Aivan kuin tekijäporukassa ei olisi ollut ketään, joka olisi voinut opastaa esitystä uskottavampaan suuntaan, luoda kuvia todellisista koodauksen jumeista ja päänvaivoista, niiden kollektiivisesta ratkomisesta ja siitä syntyvistä innovoinnin ja onnistumisen hetkistä. (Ehkä epäonnistuminen on seurausta siitä, että elokuvan päätekijöinä, ohjaajana ja käsikirjoittajana ja tuottajana, olivat viisikymppiset jampat, joille itselleen konteksti on ollut jo ikänsäkin puolesta vuoksi vieras.)

Eikä tämä oikein innosta edes dokudraamana, koska ei se totta puhuen kiinnosta ainakaan minua pätkääkään oliko/onko Zuckerberg kuvatun kaltainen sucker, vai onko hän ehkä sittenkin oikea ihminen sellaisessa todellisuudessa, jota tällä tavoin pinnallistettu ja läpijuostu elokuva ei tavoita alkujaankaan. Ei voi kuin nauraa, eikun itkeä, eikun nauraa tällaisen elokuvan saamaa suhteetonta arvostusta, joka ei kai voi perustua FB-aikalaisintoilun lisäksi muuhun kuin Fincherin palvontaan (joka tässä saavuttaa harhaisen epäitsekriittiset mittasuhteet). Ymmärrän, että näin käy Yhdysvalloissa, mutta että Suomessakin, se on omituista. Hämmästyisin suuresti – alleviivaan: hämmästyisin SUURESTI – jos vielä 10 vuoden päästä joku kuvittelisi tätä erityisen hyväksi elokuvaksi. Tosin olen oikeastaan ällikällä lyöty noista kuvitelmista nytkin. Ja olen varma siitä, että yksityisyydessään rehellisyyteen ponnistaen suurin osa nyt elokuvaa ylistäneistä kriitikkokommentaattoreista on samaa mieltä, jos parin vuoden päästä katsoo elokuvan uudelleen.

*

Dirty Diaries 2009 (eri ohjaajia) http://www.dirtydiaries.se/
+(+) Kaksitoista hyvin erilaista lyhytelokuvaa, joita yhdistää pyrkimys uudistaa eroottisen ja pornoelokuvan lajia feministisestä lähtökohdasta käsin. Lyhärit ovat totta kai tasoltaankin kovin vaihtelevia, eikä kammoksutulta “tekotaiteellisuudelta” aina vältyttäne katsojan ajatuksissa, mutta kokonaisuus on kiinnostavaa katsottavaa, ja osa elokuvista erittäin onnistuneita, katsoipa niitä sitten pornona, feminisminä tai mieluummin ilman mitään nimikkeitä ja odotuksia. Kokoelman ensimmäinen elokuva, Skin, on ollut ilmeinen visuaalinen innoittaja kokovartalopuvulle Almodovarin uusimmassa The Skin I Live In.

*

Knafayim Shvurot / Broken Wings 2002 (Bergman)
http://www.imdb.com/title/tt0317842/
(+) Sympaattisenrealistinen israelilaisdraama sairaanhoitajaäidistä neljine lapsineen. Ajoittain hiukan tv-elokuvan fiilistä teknisistä syistä, mutta enimmäkseen siltäkin kantilta kohtuullisen laadukasta duunia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Nir Bergman on käsikirjoittanut ja ohjannut koko joukon alkuperäisiä israelilaisia Terapiassa-sarjan jaksoja, joista sitten työstettiin meilläkin nähty hyvä jenkkiversio.

*

All Good Things 2010 (Jarecki)
http://www.imdb.com/title/tt1175709/
(+) Vähäiselle teatterilevitykselle jäänyt tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jota kannattelevat lähes yksinomaan keskeisroolien kolme erinomaista näyttelijää, Frank Langella isänä, Ryan Gosling poikana ja Kirsten Dunst jälkimmäisen vaimona. Alkaa draamana mutta etenee hiljalleen psykologiseen jännitykseen ja lopulta trillerielementteihin. Jarecki ohjasi tätä ennen esikoisenaan dokumentin kiistanalaisesta pedofiliatapauksesta. Tämä ensimmäinen fiktioelokuvansa on samoilla jäljillä, tässäkin on käsittelyssä avoimeksi jäänyt rikostapaus. Tositapauksen taustoista voi lukea wikipediasta, sillä Goslingin esittämän David Marksin hahmo perustuu Robert Durstin henkilöhistoriaan: http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Durst (Wikipediasta oppii myös, että Robertin isä, Langellan vakuuttavasti näyttelemä rikas kiinteistösijoittaja Seymour Durst, on Times Squaren läheisyydessä pyörivän National Debt Clockin eli Yhdysvaltain reaaliaikaisen “velkakellon” ideoija.)

Jareckin tausta dokumentaristina on ehkä vaikuttanut siihenkin, että elokuva ei oikein löydä luonnettaan trillerin ja dokudraaman välimaastossa. Ensimmäinen tunti on toimivaa ja hitaasti jännitettä rakentavaa kehittelyä, Marksin psyykkisten ongelmien ja sosiopatian hienovireistä oireilua, loppupuoli ei kuitenkaan pidä hallussaan ja mukaan on valitettavasti ujutettu melko typeriä suspense-jaksoja, jotka ovat varmin keino saada kiinnostukseni elokuvaan lopahtamaan. NY Timesin arviossa hiukan lisää: http://www.nytimes.com/2010/12/03/movies/03all.html

*

Intolerable Cruelty / Sietämätöntä julmuutta 2003 (Coen & Coen)
http://www.imdb.com/title/tt0138524/
(+) Keskinkertaisimpia ja tavanomaisimpia Coeneita, tai oikeastaan heikoin heiltä tähän mennessä näkemäni. Mustan huumorin komedia kyynisyydestä, laskelmoinnista ja rakkaudellisista nyrjähdyksistä avioerojuridiikan kentillä. Oivallusta, hauskuutta ja toteutuksen tarkkuutta puuttuu, vaikka Coeneiden peruskikat ovat käytössä. Tarinaltaan ja osin myös toteutukseltaan tuo vahvasti mieleen tiettyjä Woody Allenin elokuvia.

*

Hukkle / Hikka 2002 (Pálfi) http://www.imdb.com/title/tt0289229/
+(+) Sekoitus absurdia huumoria, elokuvallisia kikkoja ja ruraalia minimalismia unkarilaisessa maalaiskylässä. Pistää vääjäämättä hymyilemään, vaikkei katsoja aina ole edes varma, mille. Uskoisin, että hyvin moni valtavirtaelokuvan tuolla puolella mielellään liikkuva pitää tästä. Ei kannata lukea arvioita tai IMDB:n juonikuvauksia ja kommentteja ennen katsomista. Itse hoksasin ensikatsomalla vain pienen osan puolipiiloisesta taustajuonilangasta.

*

Zemestan / It’s Winter 2006 (Pitts) http://www.imdb.com/title/tt0499166/
+(+) Ei yllä samaan kuin Pittsin tuorein elokuva The Hunter, jonka nimesin viiden parhaan viime vuonna näkemäni joukkoon, mutta hyvä tämäkin on. Lakoninen, surumielinenkin kuva työväenluokan köyhyydestä Teheranin laitamilla. Ja katsomiskokemuksena kiinnostavampi kuin edellinen kuvaus johdattaa olettamaan. Siniharmaissa sävyissään, lumisissa maisemissaan monesti visuaalisesti tenhoava olosuhteiden ankeudessakin. Pitts on onnistunut tässäkin löytämään lukuisia vaikuttavia miljöitä ja kompositioita. (Pittsia ja visuaalisesti hieman samantyylistä Ceylania muuten yhdistää, että molemmat ovat opiskelleet valokuvaajiksi joko elokuvaopintojaan ennen tai niiden ohessa, ja tämän huomaa visuaalisesta tarkkuudesta.) Eksistentiaalisen ajelehtimisen juonteita, eittämätöntä aitoutta kaikessa  jo siitä alkaen, että osa näyttelijöistä on paikallisia ihmisiä omissa töissään (mitä ei arvannut elokuvaa katsoessa, vasta dvd:n ohjaajahastattelussa selvisi). Hemmetin uskottavat henkilöt keskiössä. Lontoossa opiskellut Pitts on tehnyt myös dokumentin ohjaaja Abel Ferrarasta (http://www.imdb.com/title/tt0396422/), mikä ei tunnu yllättävältä nämä kaksi viimeisintä melko lakonisentylyä fiktioelokuvaansa nähneelle.

*

Missouri Breaks / Missouri 1976 (Penn) http://www.imdb.com/title/tt0074906/
++ Tiedä sitten paljonko arvioon vaikuttaa lapsuudesta alkanut western-diggailuni, mutta ainakin samanlaisia mieltymyksiä elättelevälle pakollista nähtävää yhtenä lajityypin omaperäisistä klassikoista sekä kolmen suuren harvinaisena yhteistyönä: ohjaimissa Arthur Penn, pääosissa Brando ja Nicholson. Brandolle tämä oli neljä vuotta aiemmin julkaistun Kummisedän jälkeen paluu kankaalle, myös Nicholson oli jo uransa huipulla. Brandon irtaantumisen ja kyllästymisen filmituotantojen rutiineihin havaitsee jo selvästi: vaikea kuvitella, että hahmoa olisi kirjoitettu mihinkään muuhun malliin kuin tyhjäksi tauluksi, johon Brando vetäisee eksentrisen esityksensä, ehkä paljolti lonkalta kussakin tilanteessa. Tässä Brandon asenteesta ei kuitenkaan vielä välity niin vahvaa väsymystä ja vastenmielisyyttä elokuvantekoa kohtaan, että se haittaisi itse asiaa. Yhteistyö näiden näyttelijävesseleiden välillä ei kuitenkaan sujunut: tiedetään kertoa, että he olivat vain yhtenä päivänä samaan aikaan kuvauksissa, vaikka yhteisiä kohtauksia on useita. Epäilemättä Brandon ylimielisen itsevarma löysin rantein -improvisointi ärsytti Nicholsonia. Mutta tilanteiden dynamiikassa syntyi silti hyvää jälkeä. Jylhää on paljon: John Williamsin musiikki, tummat sävyt ja monien kohtausten hämäryys, tarinassa klassisia teemoja rikoksista vetäytyneestä roistosta ja menneisyyden paluusta näennäisen järjestyksenpitäjän perimmäiseen pahuuteen ja hyvän ja pahan muutenkin vaihtuviin asemiin.

*

Izgnanie / The Banishment 2007 (Zvjagintsev) http://www.imdb.com/title/tt0488905/
+(+) Ohjaaja Andrei Zvjagintsev on uuden venäläiselokuvan nousevia toivoja. Vahvuus on etenkin visuaalisessa esityksessä, joka on poikkeuksellisen taitavaa. Ei epäilystä, etteikö Tarkovskin suuri varjo väikkyisi Zvjagintsevin ja kuvaaja Mihail Krichmanin yhteistyön taustalla. (Joskin dvd:n haastattelussa ohjaaja välttää esikuvista puhuessaan aivan varmasti tarkoituksella mainitsematta kaimansa nimeä ja viittaa sen sijaan muutamiin ranskalaisiin ohjaajiin.) Ei ainakaan tämä elokuva ole kuitenkaan täydellinen onnistuminen vaan pikemmin osa-alueiltaan aika epätasainen duuni. Siinä missä kuvaus on kauttaaltaan nykyelokuvan kärkeä, jättää kerronta ja henkilödynamiikka enimmäkseen kylmäksi – eikä minusta missään tarkoituksellisesti viileän etääntyneessä mielessä, vaan pikemmin jääden vajaaksi yrityksessään kiinnittää katsoja elokuvan tunnejännitteisiin ja tragediaan. Kohtauksissa on outoa kliinisyyttä. Ulkokuvat ja kompositiot myös sisätiloissa ovat kauttaaltaan komeita, mutta ihmiset eivät aina uppoa miljööseen vaan tuntuvat toisinaan päälleliimatuilta liian puhtoisine vaatteineen ja olemuksineen. Yksityiskohtiin ei ehditä tai muisteta pysähtyä, katsojalle ei rakennu sellaista fiilistä elokuvan todellisuuden materiaalisuudesta, joka olisi suureksi avuksi kerronnan jännitteiden vahvistamisessa. Jos elokuva olisi päättynyt ilman loppuosan takaumajaksoa, olisi kokonaisarvio jäänyt heikommaksi. Nyt takauma toimii erittäin hyvin ja jopa osin korjaa edellä mainittuja ongelmia.

Elokuvassa on kiinnostavaa, miten hyvin on onnistuttu luomaan tunne ajattomuudesta ja paikattomuudesta, katsojan on hyvin vaikeaa sijoittaa elokuvaa mihinkään. Kuvaukset toteutettiin useassa eri maassa ja paikkoja rakennettiin filmiä varten, ajallisia vihjeitä vältettiin, jotta traagisen asetelman universaalisuuden tielle ei tulisi mitään kontekstisidonnaisia tekijöitä. Tässä suhteessa edellä esittämälläni kritiikillä onkin siis myönteinen kääntöpuolensa: dvd:n haastattelusta kävi jälkikäteen ilmi, että elokuvassa oikeastaan tavoiteltiin tietoisesti joitain niistä piirteistä, jotka koin katsoessani häiritsevän eteerisiksi.

Zvjagintsev sai erinomaiset arviot ja mm. Kultaisen leijonan Venetsian filmijuhlilta esikoispitkästään Isän paluu, ja nyt viimeistään tämän tuoreemman elokuvan nähneenä tuo esikoinen on pakko tilata ja tsekata. Samoin mielisi nähdä ohjaajan viimeisin työ, viime vuonna R&A-festareilla vieraillut Elena (http://www.hiff.fi/lang-fi/themes/avainelokuvat/event/2488—elena).

*

Mainokset