Posts Tagged 'Fellinin Rooma'

Elokuvia joulukuussa 2011

Pina Bausch et al / Wikimedia commons

Pina 2011 (Wenders) http://www.imdb.com/title/tt1440266/
++ Olen nähnyt valitettavan vähän tanssielokuvia. Tosin saman tien palaa mieleen, että kehun aina 1930–60-luvun musikaaleja parhaaksi mahdolliseksi viihteeksi. Tanssielokuviahan ne, jos mitkä. “Tanssilla” ajattelin siis spontaanisti “nykytanssia”, joten otetaan uudelleen: olen nähnyt valitettavan vähän niin nykytanssia kuin elokuvattuja tanssiteoksiakin.

Yhden erityisen sellaisen olen kuitenkin muistanut kaikki vuodet ensikatsomisen jälkeen: DV8 Physical Theatren (ks. http://www.dv8.co.uk/) elokuvaversio teoksesta Enter Achilles näytettiin joskus 90-luvun puolivälin jälkeen televisiossa. Se löi ällikällä, en ollut nähnyt mitään vastaavaa. Ehdin saada sen nauhalle osittain, valitettavasti tajusin vasta ensikuvien jälkeen, että se on pakko tallentaa ja ryntäsin etsimään tyhjää vhs-kasettia, en löytänyt, nauhoitin jonkin tv-sarjakasetin päälle. Näytin siitä pian sen jälkeen osia muutamaan otteeseen myös opetuksessa, kun puheen alla olivat ihmiskäsitykset, tässä tapauksessa sukupuoliroolit, sillä Enter Achilles on herkullinen ja lopuksi traaginenkin mieheyden rekonstuktio ja dekonstruktio. Muistikuvani ovat edelleen vahvat, vaikka hukkasin nauhan enkä ole lähes 15 vuoteen nähnyt pätkääkään teoksesta. Ryhmän verkkosivulta voi katsoa näytettä, joskin valitettavasti vain runsaan puolentoista minuutin verran alusta (linkki “Video” heti ylhäällä):  http://www.dv8.co.uk/projects/enterachillesfilm Mitenkähän YLEn saisi kannustettua näyttämään tuon uudelleen? Se on fantastinen ja vetoaa taatusti myös (silloisen itseni) kaltaisiin (mies)henkilöihin, joilla ei ole entuudestaan juuri mitään tuntumaa nykytanssiin tai tanssiteatteriin. Juuri heille/meille se on myös opettavaista katsottavaa.

Siitä lähtien olen joka tapauksessa aina arvostanut tanssiteatteria suuresti, joskin abstraktimpi nykytanssi on pysynyt aika etäisenä ja vaikean tuntuisena. (Paljolti siksi, etten ole yrittänytkään lähestyä sitä.) Jos suinkin ehtisi, tanssielokuvien ja nykytanssin tuntemuksen puutteita olisi paikallaan korjata hankkiutumalla Helsinkiin Loikka-tanssielokuvafestivaaleille maaliskuussa: http://www.loikka.fi/festivaali

Pinan oli alun perin tarkoitus olla dokumentti yhdestä nykytanssin ja taideteatterin merkittävimmistä tekijöistä ja uudistajista, kuvausten alkaessa vielä elossa olleesta Pina Bauschista ja hänen Wuppertalin kaupunkiin perustamastaan Tanztheatre-ryhmästä, josta myöhemmin kehittyi erittäin tunnettu instituutionsa. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Pina_Bausch ja http://pina-bausch.de/) Bausch kuitenkin kuoli kuvausten aikana ja elokuvasta tuli toisenlainen kunnianosoitus hänelle. Elokuva kertoo Pinasta hänen ryhmänsä tanssijoiden muistoissa ja Pinan koreografioista elokuvaa varten toteutetuissa tanssiesityksissä. Ratkaisu rytmittää elokuvaa antamalla tanssijoiden puhua ja tanssia vuorovedoin, mikä toimii hyvin, tekee elokuvasta tavallista selostettua dokumenttia elävämmän. Moni katsoja voi kuitenkin jäädä kaipaamaan perinteisempää dokumentaarista pohjustusta. Suomeksi löytyy Koulukinon mainio Pinaan perustuva esittely- ja opetusmateriaali, jossa hyvää taustoitusta tanssielokuvista ja tanssista elokuvissa muutenkin, joten ei tässä enempää, lukekaa tuolta: http://www.koulukino.fi/oppimateriaalit/?id=607

Henkilökohtaisemmin sen sijaan. Minun oli mahdotonta katsoa elokuvaa “neutraalisti”. Osittain tämä johtuu siitä, että olen kauan ollut Wendersin 70- ja 80-luvun elokuvien ihailija. Mutta asiaan kietoutuu myös henkilöhistoriallinen kytkentä. Joissakin elokuvissa on jotakin maagista: kun kaikki on jo lähes täydellisesti kohdallaan, tulee vielä jokin yksittäinen pikkuseikka, yksityiskohta, kruunaamaan kokemusta. Esimerkiksi Fellinin -elokuvassa yksi keskeinen hetki on elokuvan lopussa, jossa näkyviin lipuu autohistorian kauneimman tuotoksen Citroênin DS:n eli ison kissan 60-luvun alun malli, ja autot ajavat unenomaiseen näkyyn, sirkusareenalle raketin laukaisualustan edessä (elokuvassa kesken jäävän elokuvan kulisseille). (Se ei suinkaan ole ainoa kaunis auto siinä elokuvassa, kuten voi todeta Internet Movie Cars Databasesta: http://www.imcdb.org/movie_56801-81-2.html) Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvassa noita hetkiä on monta, esimerkiksi se kun Nick Cave astuu lavalle – lukioiässä oli vaikea käsittää, miten tyyppi, jonka musiikkia tuolloin kuuntelin, saattoi arvaamatta ilmestyä runollisen korkeakulttuurisen filkan keskelle. (En tiennyt Wendersistä tuolloin vielä mitään.)

Pinassa vastaava henkilökohtainen kytkentä on kuvauspaikoilla, Wuppertalin kaupungilla ja lähialueilla. Kun itse vietin 8 vuotta sitten kaupungissa kuukauden (silloisen puolisoni harjoittelutyöpaikan vuoksi), kuuluisa ilmarata Schwebebahn (http://de.wikipedia.org/wiki/Wuppertaler_Schwebebahn) oli remontissa, mutta juuri siksi olikin hauskaa päästä nyt jälkikäteen elokuvassa vaunun kyytiin, nykytanssin tahdissa. Myös muita vastaavia paikkoja esiintyy, sillä useita kohtauksia on kuvattu Ruhrin alueen teollisuuskulttuurin perintöä tallentavan ja esittelevän mainion Route der Industriekulturin varrella (http://www.route-industriekultur.de/ ja http://de.wikipedia.org/wiki/Route_der_Industriekultur). Teollisuuskulttuurin museoreitti kulkee paikkakunnalta toiselle pikkuteitä pitkin, ja kyltit ohjaavat milloin minkäkin aikanaan tuolle alueelle luonteen ja elannon antaneen hiili- ja terästeollisuuteen liittyneen museoidun paikan, laitoksen, rakennuksen, maiseman luokse. Se on kokonaisuudessaan yksi vaikuttavimmista historiallisista nähtävyyksistä, joiden äärelle olen koskaan onnistunut pääsemään. Vuonna 2003 kiertelimme autolla reittiä, loppupäämääränä Zeche Zollverein, Essenissä sijaitseva museoitu hiilikaivos, majesteetillisen kokoinen, upea nähtävyys, joka sekin toimii yhtenä Pinan tanssiesitysten kuvauspaikkana. (http://de.wikipedia.org/wiki/Zeche_Zollverein) Erityisen lisänsä reitin kohteisiin toi vielä se, että saksalaiset olivat keksineet yhdistää niistä monet nykytaiteen esityspaikoiksi ja tämä näkyi erityisen hyvin juuri tuolloin, koska käynnissä oli Ruhr Triennale (http://www.ruhrtriennale.de/).

Tuon päivän onnekkain sattuma oli osua Oberhausenin museoituun kaasutorniin, Gasometeriin (http://de.wikipedia.org/wiki/Gasometer_Oberhausen), kun siellä esitettiin taiteilija Bill Violan teosta Five Angels for the Millenium. “Teos” on sen nimityksenä liian pieni: se oli audiovisuaalinen installaatio, joka heijastettiin kaasutornin mahtaviin, yli sata metriä korkeisiin sisäseiniin, ja jota oli paras katsella lattialla maaten, tuntien vähitellen nousevien ja vetääntyvien jylisevien äänten tärisyttävän lattiaa ja katsellen vuoron perään eri puolille seiniä heijastuviin viiteen hidastettuun massiivisen kokoiseen kuvaan. Teosta on näytetty erilaisissa muodoissa, mutta mikään esitystapa ja -konteksti ei voisi olla sille yhtä täydellinen. Jos vertaillaan liikkeen ja audiovisuaalisuuden taideteoksia, tuo Violan installaatio, juuri tuolla nähtynä, nousee kevyesti samalle viivalle kaikkien parhaiden näkemieni elokuvien kanssa. Jokaisen, joka on skeptinen (kuten olen itsekin monesti ollut) ns. audiovisuaalisen taiteen, installaatioiden tai videotaiteen mahdollisuuksia kohtaan, pitäisi päästä kokemaan sama. Viljelen täällä blogissa naurettavan paljon ylisanoja – ja niinhän muutenkin nykyään – mutta “henkeäsalpaava” teoksen kokemuksen kuvauksena on täsmällinen. Valitettavasti verkosta ei löydy paljonkaan kunnollisia otoksia Violan töistä, ei hänen omilta verkkosivuiltaankaan (http://www.billviola.com/). You Tubesta löytyy kuitenkin jonkin verran, ja näistä kahdesta saa hieman käsitystä Angels-teoksesta ja sen mittasuhteista.
http://www.youtube.com/watch?v=RQi1yOnGEvs
http://www.youtube.com/watch?v=LaQhdOrF-EI

En ole sanonut edellä juuri mitään Pinasta. Muttei se ole tarpeenkaan. Takaan, että jokainen liikkeestä, tanssista, taiteesta kiinnostunut nauttii sen näkemisestä, moni liikuttunee syvälle sisuksiinsa asti, minä ainakin liikutuin mitä pidemmälle päästiin. Arvostin sitä, että kamera kunnioitti ihmisen liikettä. Vaikka kuvakulmat ja -etäisyydet vaihtelevat antaen Pinan tanssiteoksista avaran käsityksen, ei liikkeen tuntu ollut kameroiden vaan juuri ihmisten, tanssijoiden aikaansaamaa, kuten pitääkin. Päinvastainen on lähes kaikkien viime vuosien populaarien tanssielokuvien perusongelma. (Myös monien näyttämötallenteiden, esim. Cirque de Soleililta taannoin näkemäni tv-taltiointi oli melkein katsomiskelvoton liian tiheiden kuvakulmavaihdosten vuoksi.) Saahan nukkuvastakin ihmisestä sähäkkää kuvaa kun tunkee viiteentoista sekuntiin viisi kuvakulmaa ja kymmenen leikkausta. Samalla periaatteella tehdyt wumba-, bumba- ja humba-tyyppiset “tanssi”elokuvat tuhoavat juuri tällä tavoin kaiken varsinaisen tanssin ja liikkeen.

Pinan 3D-luonteesta on kirjoitettu jo paljon. En kokenut sitä kuitenkaan niin merkittäväksi kuin lähes kaikki kommentaattorit. Olihan se ajoittain hienosti katsomiskokemusta tehostavaa. Eittämättä kolmiulotteisuus voi tehdä hyvää juuri tanssitaiteen filmaamiselle, onhan tanssi liikettä tilassa ja sen elokuvaamisen anti toki kiinni tilan ulottuvuuksista ja kuvan kyvystä esittää liikettä syvyyssuunnassa. (Täällä perusteellisemmin juttua myös jo muissa tanssielokuvissa kokeillusta kolmiulotteisuudesta merkityksineen: http://www.sensesofcinema.com/2011/feature-articles/spectacular-dimensions-3d-dance-films/) Mutta ainakin yhtä usein kuin kolmiulotteisuus tuntui toimivan, koin myös lasit epämukaviksi ja katseen tarkentamista ja katseen nopeita siirtymiä haittaaviksi. (Siitä huolimatta, että lasit toimivat ihan korrektisti.) Eli ainakaan minun tapaani katsella elokuvaa 3D-lasien nykyinen taso ei kovin hyvin sovellu (mutta tapahtuuhan niissä varmasti nopeaa kehitystä tästä eteenpäin). Niin tai näin, tuntumaksi jäi asian positiiviseksi kääntäen, että elokuva tulee toimimaan hyvin myös katsottuna ilman 3D-efektiä, ja sen testaan heti kunhan saan elokuvan dvd:n käsiini.

Pina-elokuvan virallisilla sivuilla (http://www.pina-film.de) Wenders kirjoittaa liikkeestä seuraavasti (lainaus englanniksi, löytyy myös saksaksi):

“Until now movement as such has never touched me.
I always regarded it as a given.
One just moves. Everything moves.
Only through Pina’s Tanztheater have I learned to value
movements, gestures, attitudes, behaviour, body language,
and through her work learned to respect them.
And anew every time when, over the years I saw Pina’s pieces, many times and again,
did I relearn, often like being struck by thunder,
that the simplest and most obvious is the most moving at all:
What treasure lies within our bodies, to be able to express itself without words,
and how many stories can be told without saying a single sentence.”

Wendersin liikuttunut kuvaus liikkeen merkitykselle avautumisesta antaa käsitystä myös siitä, mitä tanssista kiinnostunut katsoja kokee Pinaa katsellessaan. Mutta mitä liikkeen tajuamiseen tulee, Wenders tietysti valehtelee vaikuttuneisuuttaan korostaakseen. Väite, jonka mukaan hän on ottanut liikkeen aina ennen selviönä, on päivänselvää pötyä. Wenders itse on nimittäin yksi suurimmista liikkeen kuvaamisen ja tutkailun taitureista elokuvissa. Juuri liikkeen eri muotojen valaiseminen on esimerkiksi Alice in der Städten -elokuvan visuaalinen clue. Ja epäilemättä Wendersin kaukaa kumpuava syvä kiinnostus liikkeen tarkastelemiseen on ollut keskeinen syy sille, miksi hän halusi Pina Bauschin työn filmille ikuistaa.

*

Jodaeiye Nader az Simin / Nader ja Simin: ero 2011 (Farhadi) http://www.imdb.com/title/tt1832382/
++ Yksi 2000-luvun parhaita realistisia ihmiskuvauksia. Enää hyvin harvoin saa onnen kohdata elokuvan, jossa ei hetkeäkään tunne katsovansa näyttelijöitä vaan läpikotaisin todellisia ihmisiä. Näyttelijöiden välittämän syvän ihmisyyden lisäksi elokuvan rakenne, kerronta, kohtausten toteutus ja teemojen virittyminen ovat kaikki kohdallaan. Mitään ei yksinkertaisteta, mikään ei muutu mustavalkoiseksi, ihmissuhteet, motiivit ja esim. kulttuuriset ristiriidat saadaan näkyviin monimutkaisuudessaan. En haluaisi muuttaa elokuvassa mitään. Kärkijoukossa tänä vuonna näkemistäni ja samoin kaikista koskaan katsomistani eroaiheisista filkoista.

Iranilaisen nykyelokuvan taso on hämmästyttävän korkealla. Tiesin, että elokuvan uudella aallolla on siellä pitkät juurensa jo 60-luvun lopulta asti, ja että “uudempi” uusi aalto 80-luvulta lähtien on tuottanut useita kansainvälisesti tunnustettuja ohjaajia (mm. Kiarostami ja Panahi), mutta vasta tämän jälkeen tulin lueskelleeksi enemmän taustoja. Opin, että Iranissa myös elokuvakulttuuri ja elokuvasivistys ovat nousseet arvoonsa, elokuvista keskustellaan, elokuvalehtiä syntyy, elokuvaa harrastetaan – suunta on siis myönteisesti päinvastainen kuin “lännessä”. Mm. täällä tiiviistä kiinnostavaa hahmotelmaa iranilaisen nykyisen aallon piirteistä, jotka soveltuvat monin kohdin myös Nader & Simin -elokuvan ominaislaatua kuvaamaan: http://www.karimalrawi.com/writer/Writers_Blog/Entries/2011/1/12_Iranian_New_Wave_Cinema.html

Elokuva on myös mitä tervetullein avautuma sellaiseen stereotypiat kumoavaan näkymään iranilaisesta elämästä, jota Suomessa on harvoin tarjolla. Mutta miksi elokuvaa lyötiin pöntöllä suomalaisella nimellä? Eihän porukka täällä mene katsomaan elokuvaa, jossa on oudot persialaisnimet framilla ja otsikon muoto kuin lasten- tai pehmopornoleffassa. Miksei tälle annettu asiallista suomalaista nimeä, tai edes muotoa Nader ja Simin eroavat.

*

Un conte de Noël / Eräs joulutarina 2008 (Desplechin) http://www.imdb.com/title/tt0993789/
++ Tämä on oikein hyvä. Elokuva on suorastaan pienoinen sukueepos (ei saaga tahi kronikka mutta kuitenkin suku- tai pikemmin perhe-eepos ajassa ja paikassa pienimuotoisesti), eli enemmän kuin vain “draamakomedia”, joksi sitä on rasittavilla genreleimoilla lyöty. Realismia ei tavoitella yksinomaisesti, vaan ote on välillä liioitteleva, paikoin parodioivakin, ja esityskeinoilla leikittelevä.

Onnistumisia on monella tasolla, alkaen erinomaisista näyttelijöistä: Roussillon, Deneuve, Consigny, Amalric, Devos, ja melkein kaikki muutkin, laatunäyttelijöitä joita ilo katsella. (Desplechin käyttääkin usein samoja näyttelijöitä vrt. http://www.imdb.com/title/tt0115928/ ja http://www.imdb.com/title/tt0344273/) Toisekseen ihastuttaa kerronnallinen syvyys, ei pelkästään tehokas ajallinen syvyyspeilaus (joka on sopivan humoristisella otteella toteutettu) vaan myös mm. kohtausten arjen kerrostuneisuus, esimerkiksi miljöön eli pääasiallisena tapahtumapaikkana toimivan asunnon reaalisuuden tuntu. Koin samoin vahvasti (kuten aiemminkin täällä mainitusti monien muiden ranskalaisfilkkojen tapauksessa vuosien varrella), että elokuva tarjosi paljon sellaista kulttuurista ja elämänmuodollista tunnistettavuutta ja tarttumakohtia, joita kliinisemmistä elokuvista tyystin puuttuu. Pari triviaalintuntuista esimerkkiä: viittaukset kirjallisuuden ja taiteen historiaan, kuten Shakespearen Kesäyön unelmaan, joka pulpahtelee eri muodoissa useamman kerran (tv-kuvassa, musiikissa, puheessa – ja teemoissakin), Charles Mingus ja muu jazz kuuntelukohteena, R. W. Emersonin Journals joululahjana, Malickin New World pyörimässä elokuvissa, jne. Yhdessä kohtauksessa isä lukee aikuiselle tyttärelleen pitkän – ja hienon – katkelman Nietzschen teoksesta Moraalin alkuperästä. (En tunnistanut, mutta tekstissä oli niin vahvasti tutunoloinen klangi, että oli pakko pysäytys- ja hidastuskuvien kanssa pelaten tsekata kirjan selkäteksti.) Vaivihkaisesti pinnalta ensikatsomalla jopa hieman sekoboltsimainen perhekuvaus syveneekin varsin koskettaviin ajatuksiin ajallisuudesta, elämästä, ihmisen osasta.

Pistetään tähän nyt vielä tuo Nietzsche-lainaus ja helppouden vuoksi englanninkielisenä käännöksenä, vaikka se elokuvassa luetaan tietysti ranskaksi ja alkukieli on saksa, mutta kun en omista edes Hollon suomennosta ja tämä oli nopeasti poimittavissa verkosta:

”We don’t know ourselves, we knowledgeable people—we are personally ignorant about ourselves. And there’s good reason for that. We’ve never tried to find out who we are. How could it ever happen that one day we’d discover our own selves? With justice it’s been said that ’Where your treasure is, there shall your heart be also.’ Our treasure lies where the beehives of our knowledge stand. We are always busy with our knowledge, as if we were born winged creatures—collectors of intellectual honey. In our hearts we are basically concerned with only one thing, to ’bring something home.’ As far as the rest of life is concerned, what people call ’experience’—which of us is serious enough for that? Who has enough time? In these matters, I fear, we’ve been ’missing the point.’
Our hearts have not even been engaged—nor, for that matter, have our ears! We’ve been much more like someone divinely distracted and self-absorbed into whose ear the clock has just pealed the twelve strokes of noon with all its force and who all at once wakes up and asks himself ’What exactly did that clock strike?’—so we rub ourselves behind the ears afterwards and ask, totally surprised and embarrassed ’What have we really just experienced? And more: ’Who are we really?’ Then, as I’ve mentioned, we count—after the fact—all the twelve trembling strokes of the clock of our experience, our lives, our being—alas! in the process we keep losing the count. So we remain necessarily strangers to ourselves, we do not understand ourselves, we have to keep ourselves confused. For us this law holds for all eternity: ’Each man is furthest from himself.’ Where we ourselves are concerned, we are not ’knowledgeable people.’ ” (Transl. Ian C. Johnston.)

Elokuvan katsovalle löytyy verkosta useita kiinnostavia ja syventeleviä ohjaajan haastatteluja: esim. Cinema Scope: http://www.cinema-scope.com/cs37/int_phelps_desplechin.html ja The Evening Class: http://theeveningclass.blogspot.com/2008/10/fcn-christmas-tale-un-conte-de-nol-q.html ja
Senses of Cinema: http://www.sensesofcinema.com/2010/feature-articles/%E2%80%9Cfilms-are-vulgar-and-this-vulgarity-i-love-it%E2%80%9D-an-interview-with-arnaud-desplechin/
Ja täällä pari taustoittavaa tekstiä NY Timesista: http://www.nytimes.com/2008/11/02/movies/moviesspecial/02LIM.html?ref=movies
ja: http://movies.nytimes.com/2008/11/14/movies/14tale.html?ref=movies

Elokuva on älyllisyydessään myös mukavan itsetietoinen, kuten yhden päähenkilön lainatessa elokuvan lopussa Kesäyön unelman loppurepliikkejä:
”If we shadows have offended,
Think but this, and all is mended,
That you have but slumber’d here
While these visions did appear.
And this weak and idle theme,
No more yielding, but a dream,
Gentles, do not reprehend;
If you pardon, we will mend.”
(http://en.wikiquote.org/wiki/A_Midsummer_Night%27s_Dream)

——–
Täysin edelliseen elokuvaan sinänsä liittymätön välivalitus:
Elokuvan jälkeen ruutuun ilmestyy YLE Teeman käsittämätön ohjelmapuffi: “Parasta uutta art house -elokuvaa” ja sen alla listassa tämä (joka on siis juuri päättynyt), Labakin Caramel (joka tulee uusintana lyhyen ajan sisään, ks. aiempi postaus) ja Fellinin Rooma (joka on vuodelta 1971, sekin sattumalta myöhemmin tässä postauksessa mukana, koska katselin dvd:ltä). Siis YLE mitä h–ttiä “parasta uutta art house -elokuvaa”? Tämä ja Caramel ovat varsin hyvin suureenkin yleisöön uppoavaa, helposti lähestyttävää humoristissävytteistä draamaa, joiden kohdalla arthouse-leima ainoastaan karkoittaa potentiaalista yleisöä. Fellinin Rooma on puolestaan kokonaan oma tapauksensa, ja 40 vuoden takaa, joten ei ainakaan “parhaan uuden art housen” joukkoon laskettavissa. Tällainen alkoi kyrsiä, kovasti. Noin 200 kiinnostavaa uutta elokuvaa maailmalta jää joka helevetin vuosi näkemättä, hyvin monet niistä eivät koskaan päädy teatterilevitykseen Suomessa, mutta YLE ei onnistu löytämään niistä parin vuoden viiveelläkään kuin muutamia hassuja. Elokuvahistoria on puolestaan tunkuaan myöten täynnä harvoin nähtyjä aarteita, joista nykyään taatusti on jo tv-esityskelpoisia formaatteja saatavilla pilvin pimein, mutta YLE näyttää moneen kertaan nähtyjä uusintoja. Eikö siellä enää ole ketään, joka osaisi elokuvia ostaa? Tuntisi elokuvakulttuuria? Kävisi festivaaleilla? Vai eikö ole yksinkertaisesti rahaa?
Toisekseen ja uudestaan: miten ihmeessä mikään noista kolmesta ylipäätään hyötyisi siitä, että ne lokeroidaan keinotekoisesti katsojia enemmänkin vieraannuttavalla kuin houkuttelevalla art house -määreellä. Ymmärtäisin, jos joku Tarr tai Ceylan tai Kiarostami tai vaikka Kaurismäki ja vastaavat saavat tuon leiman, mutta miksi ihmeessä tällaiset lähestymistavaltaan ja estetiikaltaan helposti lähestyttävät filmit kuin tämä tai Caramel? Sen lisäksi, siis, että YLE ei näytä enää edes osaavan poimia todellisia elokuvadiggarien pienempää joukkoa kiinnostavia “art house” -elokuvia, se leimaa sillä kirveellä sen sijaan suurelle yleisölle sopivia elokuvia varmistaen näin, etteivät he ainakaan näitä elokuvia löydä. Näin varmistetaan kaksinkertainen elokuvakulttuurin tappio. Siis: mitä h–ttiä YLE?

——-

*

Rivers and Tides 2001 (Riedelsheimer) http://www.imdb.com/title/tt0307385/
+(+) Elokuva dokumentoi ympäristötaiteilija Andy Goldsworthyn työtä. Intouduin tilaamaan sen huikean Anselm Kiefer -dokkarin nähtyäni, mutta viimemainittu oli niin armoton vertailukohta, että tahtomattani vaikutti tämän katselemiseen liikaa. Kiefer-elokuvan ja tämän vertailu – tai tarkemmin sanoen pysähtyminen jo heti alussa tätä katsoessa miettimään, miksi edellinen tuntui niin paljon voimallisemmalta – palautti mieleen aiemman hahmotelman, jolla olen yhdessä yhteydessä koettanut kuvata taidearvostusteni kriteereitä. Eli miksi jokin toimii ja jokin toinen tuntuu tyhjänpäiväiseltä – tuttu kokemus kaikille minkä tahansa lajin taiteiden tarkasteluista.

Vastausta voi pohjustaa esittämällä vastaesimerkin teoksista, jotka eivät ole vaikuttaneet innostavilta vaan latteilta. Itseäni korpeaa etenkin nähdä taidemuseoissa anniltaan olematonta minimalismia maksimaalisessa koossa. Monet 50-luvun jälkeiseen minimalismiin ja pop-taiteeseen yhdistetyt yhdysvaltalaiset nykytaiteilijat ovat olleet sellaisen tuottamisessa ahkeria, kuten aina palaa mieleen joidenkin suurkaupunkien nykytaiteen museoissa vieraillessa, viimeksi Münchenin Pinakothek der Modernessa, jossa Donald Juddin, Dan Flavinin ja Carl Andren teokset varasivat itselleen kokonaisia huoneita ilman, että niillä tuntui olevan mitään annettavaa.
(Ks. Judd: http://en.wikipedia.org/wiki/Donald_Judd & http://www.pinakothek.de/pinakothek-der-moderne/sammlungen/rundgang/saal-28
/ Flavin: http://en.wikipedia.org/wiki/Dan_Flavin & http://www.pinakothek.de/pinakothek-der-moderne/sammlungen/rundgang/saal-25
/ Andre: http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Andre & http://www.pinakothek.de/pinakothek-der-moderne/sammlungen/rundgang/saal-23)
Kaiken lisäksi usein juuri röyhkeimpien pintamuodikkuudesta nauttineiden taiteilijoiden oma osuus minimalististen teostensa toteuttamisessa rajoittuu “ideaan”: “Most of his output was in freestanding ”specific objects” (the name of his seminal essay of 1965 published in Arts Yearbook 8, 1965), that used simple, often repeated forms to explore space and the use of space. While Judd executed early works himself (in collaboration with his father, Roy Judd), in 1964 he began delegating fabrication to professional artisans and manufacturers.” (http://en.wikipedia.org/wiki/Donald_Judd)

En voinut Pinakothekissa olla pyörittelemästä mielessäni samaa kysymystä kuin aiemmissa vastaavissa tilanteissa: mitä kaikkea museon kokoelmista jäi näkemättä siksi, että henkisesti 1980-luvun juppipöyhkeydestä muistuttaneet, ajatussisällöltään olemattomat mutta kooltaan mastodonttiset ”tilan tutkielmat” veivät niiltä tilan. Tuollaisiin verrattuna vaikkapa jonkun Joseph Beuysin kokonaisvaltaiset häröilyt, performanssit, installaatiot ja keksinnöt ovat aivan toista luokkaa, herättävät kiinnostusta ja ihmetystä (vaikkei niistä “pitäisikään” missään sanan helpossa merkityksessä) – toisin sanoen ansaitsevat arvostuksensa, minusta. Kiefer, Beuysin oppilas muuten, ilmentää erilaisessa muodossa jotain samankaltaista: tinkimätöntä paneutumista taiteen tekemiseen, aina siihen mittaan, että elämästä ja elämäntavasta tulee paljolti erottamaton osa taiteen tekemistä. En mitenkään kykene asettamaan arvossa lähellekään samalla tasolle näitä Juddin ja kumppanien kaltaisia pretentiöösejä rahastajia, joiden töiden ajatustyhjyyttä kompensoidaan niiden koolla.

Monilla meistä lienee jonkinlaiset kriteerit (vaikka ääneenlausumattomatkin) sille, mitä arvostaa taiteena ja miksi. Omiani olen joskus kysyttäessä kuvannut suurin piirtein seuraavilla termeillä:
omaperäisyys – on kyettävä erottautumaan, työskenneltävä tavalla tai tuotettava jotain joka ei ainoastaan toista jo tehtyä;
oivallus – tavalla tai toisella teoksen pitää “naksahtaa”, joko vastaanottajan mielessä tai teoksen taustalla tai tekemisen prosessissa hoksattavalla tavalla;
puhuttelevuus – teoksen pitää herättää vastaanottajassa tunteita tai ajattelua tai molempia;
tekemisen taito – jolloin teoksesta itsestään ilmenee käytännön “käsityöläisyyttä”, toteuttamisen kehittynyttä ja harjaannutettua kykyä, joka on juuri tälle tekijälle ominaista;
omistautuneisuus – pitkäjänteisyys, sinnikkyys, paneutuneisuus, ja siitä vastaanottajalle syntyvä vaikutelma, että tekijä on todella viettänyt aikaa, asettunut teoksensa ja sen tekemisen tavan kanssa samaan elämismaailmaan.
(Päälle päätteeksi voi tehdä hyvää myös, jos vastaanottaja kokee selittämisen tarpeettomuutta teoksen äärellä, mutta tämä on toki problemaattisempi oletus, sillä aika monet teokset avautuvat vain entistä paremmin nautittaviksi, jos saa tietää niistä enemmän.)

Ja näistä kriteereistä yllä mainittujen pöyhkeilevien minimalistien teoksissa toteutuu vain oivallus, hyvässä tapauksessa, ja puhuttelevuus, toisinaan – usein ei edes niistä kumpikaan. Silloin teos vaikuttaa vain halvalla tavalla tuotteistetulta ja muiden työstämältä “idealta”. Tämä ei ole tietenkään mikään taiteellisen työn moraliteetti, vaikka se sellaiseksi helposti mieltyy, sillä ei minulla ole mitään sitä vastaan, että maailmaan tuupataan – vaikka sitten tehdasvalmisteisesti – kaikenlaisia “tutkielmia tilan käytöstä”. Mutta edellä on yksinkertaisesti esitettynä perusteita sille, miksi en itse arvosta tällaisia taiteena ja miksi ärsyynnyn taidemuseoissa niiden tuhlaamasta tilasta. (Mikä toki kuulostaa naurettavan elitistiseltä itsessään.)

Listatut “kriteerit” eivät tosin ole kriteereitä sanan varsinaisessa merkityksessä lainkaan: en ole käyttänyt enkä käytä niitä kohtaamieni teosten “arviointiin”, eivätkä ne ole pälkähtäneet päähän minkäänlaisessa ennakkoyrityksessä hahmotella taiteen arviointiperiaatteita. Niillä on ollut puhtaasti empiirinen synty: olen vuosien varrella aina vasta jälkikäteisesti miettinyt mitä moninaisimpien teosten suhteen juuri selityksiä sille, miksi jokin kolahtaa ja jokin toinen ei. Ja tästä kokemuksellisten syiden miettimisestä on vähitellen koostunut tuo joukko “selityksiä” vaikuttavan taidekokemuksen perustekijöistä.

Edellä sanottu on siis samalla selitystä sille, miksi Kiefer-dokumentti kiehtoi ja säväytti suuresti, mutta tämä Goldsworthy-kuvaus ei yhtä paljon. Mutta samalla on sanottava, että Goldsworthyn parhaimmillaan todella komeat luontoon rakentamat ja enimmäkseen luonnon omista aineksista toteutetut ympäristötaideteokset ovat aivan toista maata kuin edellä mainittujen minimalistihuijarien tekoset. Asia on myös taiteen arviointina kimurantimpi siksi, että ensisijassa tulisi arvioida elokuvaa, sillä sehän ratkaisee, miten taide ja sen tekeminen näissä tapauksissa katsojalle välittyy. Onkin selvästi kiinni myös toteutustavasta ja kuvauksesta, ettei tämä yllä samaan kuin Over Your Cities Grass Will Grow. (Tietysti kiinnostaa, jos joku molemmat nähnyt on saanut päinvastaisen vaikutelman.) Esimerkiksi Kiefer-filkan mystisesti väreilevään aloitukseen verrattuna tämä käynnistyy kuin kuvattaisiin lasta hiekkalinnaa rakentamassa (mikä on toki aivan liian pilkallinen mielikuva). Tuntuukin melkein, että Goldsworthyn töistä saa monipuolisemman kuvan vaikka yksinkertaisesti googlen kuvahaulla kuin tämän elokuvan avulla. Edellä sanottu ei kuitenkaan poista sitä, että kaikille nykytaiteesta tai ympäristöteoksista kiinnostuneille tämä on ilman muuta näkemisen arvoinen, kiinnostava kuvaus.

*

Alamar / Merelle 2009 (González-Rubio) http://www.imdb.com/title/tt1502396/
+(+) Vaikka sellainen vaikutelma useimmilla elokuvaa kommentoineilla näyttää olevan, ja sillä mielikuvalla itsekin aloin katsoa, Alamar ei ole puhtaasti dokumentaarinen tarina. Kolme päähenkilöä, italialainen äiti, meksikolainen isä ja heidän pieni poikansa Natan, ovat toki omana itsenään elokuvassa. Elokuva kuvaa Natanin isänsä luona Meksikon rannikolla viettämiä päiviä, kalastelua ja elelyä veden päälle tolppien varaan rakennetussa mökissä. Katsojan annetaan ymmärtää, että isä ja isoisä asuvat tällä alkeellisella tavalla ja Natanin aika jakaantuu elämään Roomassa ja vierailuihin isänsä luona askeettisessa kalastajaelämässä. Pienistä vihjeistä kuitenkin huomaa, että näin ei aivan taida olla. Natania opetetaan elokuvassa ensimmäisiä kertoja sukeltamaan, mutta jos hän olisi viettänyt osan koko lapsuudestaan tuossa paikassa isänsä kanssa, hän olisi jo ikäänsä mennessä sujuva sukeltelija. Myös isoisä opettaa isälle kalastustapaa, mikä ei sekään sovi oletukseen, että isä eläisi paikallisena kalastajana. Kuten jälkikäteen elokuvasta tietoa etsittyään voi päätellä, ilmeisesti mökki onkin jonkinlainen kalastusmaja, jossa ei asu vakituisesti kukaan, ja isä on meksikolainen eräopas, joka tuskin asuu (enää) noilla tienoilla vakituisesti, vaikka lienee seudulta kotoisin. Isoisä ei puolestaan ole isän oma isä, vaan vanhempi ystävä tai jonkinlainen isähahmo. Katsomiskokemuksen laatuun elokuvan dokumentaarisuus tai fiktiivisyys ei kuitenkaan vaikuta. Kalastuspuuhien seuraaminen on miellyttävää, arki aidonoloista, luonto tulee viehättävän ja hätkähdyttävänkin lähelle (kuten majan alla pötköttelevä kookas alligaattori tai ruokaa hakeva lintu, joka melkein kesyyntyy pienellä houkuttelulla). Jokin lopullinen viehätys kuitenkin jää pari piirua vajaaksi, kuvauksen paneutuneisuus ja kohtausten arkirauha ei yllä samalle tasolle kuin vaikkapa (sinänsä aivan erilaisessa) aiemmin täällä kehumassani dokumentissa Sleep Furiously. Elokuva vetoaa kuitenkin aivan taatusti jokaiseen, joka on kiinnostunut luontokokemuksista ja niihin suuntaavasta elokuvallisesta autenttisuudesta. Näihin kietoutuu myös elokuvan luonnonsuojelullinen piiloviesti.

*

The Hunter / Shekarchi 2010 (Pitts) http://www.imdb.com/title/tt1190072/
++(+) Nyt kun ”uusnoirista” ja noir-pastisseista on tullut melkoinen muoti 2000-luvulla, voisin tökätä tikulla ja väittää, että tämä on nimenomaan täydellinen onnistuminen siinä lajissa. Tai: ehkä olisi erityisen osuvaa ajatella tätä esim. jylhimmin lakonisten (tragedisten) westernien (italo-sellaisten tai klassisten) nykyvariaationa. Esteettiseltä otteeltaan kerta kaikkiaan komea, dialogiltaan ja kerronnaltaan juuri tismalleen tarkasti minimalistinen, tarinaltaan odottamattoman nihilistinen.

Visuaalisesti upeimmin tyyliteltyjä elokuvia viime vuosilta, mainosjulisteestaan lähtien. Juuri tässä on myös sitä hipster-sensibiliaa, josta etenkin Refnin Drivea on kehuttu (itse en vielä sitä ole nähnyt) – ja jännän viisteen kaikelle tälle antaa elokuvan tapahtumapaikka, Iran, Teheran. Kompositioiltaan ja väreiltään vangitsevaa katsottavaa kohtaus kohtaukselta. Pittsin elokuvallisessa tyylissä on ilmeisiä kaltaisuuksia mm. Ceylanin ja Kaurismäen kanssa värienkäytössä, pelkistetyissä asetelmissa ja hyvin kauniissa kompositioissa, mutta silti myös suuria eroja. Ennen kaikkea viileys. Siinä missä Ceylan ja Kaurismäki tuovat yleensä henkilöhahmonsa katsojalle intiimisti läheisiksi, Pitts pitää heidät tässä etäällä, mm. käyttäen kuvaustapaa, jossa ihmisiä ei kuvata läheltä ja dialogietäisyydeltä, vaan niin kaukaa, ettei katsojaa päästetä seuraamaan heidän keskusteluaan. Efekti on tehokas, eikä silti vieraannuta katsojaa vaan lataa hieman mysteeristäkin intensiteettiä mysteerin suorastaan klassisten tragedioiden vääjämättömyydestä muistuttaen.

Iranilaisen nykyelokuvan erittäin korkea (tekninenkin) taso sekä tämänkin elokuvan kuvaama Teheran kertovat erittäin hyvin siitä, miten paljon monimuotoisempi maa Iran on kuin tavallisesti lainkaan tajuamme täältä käsin. On hämmästyttävää, että iranilainen ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Pitts on voinut myös kuvata elokuvansa Iranissa. Vaikea käsittää, miten tällainen tarina on voinut saada siellä kuvausluvan, mutta Pitts kertookin dvd:n haastatteluekstrassa, että elokuva ehdittiin kuvata ennen vuoden 2009 vaalien synnyttämää oppositioliikehdintää, “vihreää liikettä”  (http://en.wikipedia.org/wiki/Protests_gathering_millions_of_Iranians_in_every_Iranian_city_and_around_the_world), ja sen jälkeen kuvausluvan saaminen olisikin ollut mahdotonta poliittisen sensuurin kiristyttyä liikkeen vastaiskuksi. Poliittisista syistä elokuvakulttuurin tila Iranissa onkin valitettavan hauras: sensuuritoimien kiristymisen seurauksena karmein elokuva-uutinen kertoi toissa vuonna Jafar Panahin saaneen kuuden vuoden vankilatuomion ja kahdenkymmenen vuoden kiellon tehdä elokuvia (http://en.wikipedia.org/wiki/Jafar_Panahi). Panahi odottaa kotiarestissa päätöstä tuomion jatkokäsittelystä ja viime vuonna hänen arestin aikana kuvaamansa “epäelokuva” (In film nist, “Tämä ei ole elokuva”) onnistuttiin salakuljettamaan Cannesiin ja teatterilevitykseen (http://www.imdb.com/title/tt1667905/, ks. myös http://en.wikipedia.org/wiki/This_Is_Not_a_Film).

Tavanomaisen ikävää, mutta tässä tapauksessa jopa ällistyttävää on, ettei tätä Rafi Pittsin elokuvaa ole näytetty Suomessa missään muodossa, millään festivaalilla, ei teattereissa, ei televisiossa (ainakaan vielä). Tällä ainoalla häneltä näkemälläni elokuvalla Pitts nousee suoraan elokuvatoivojen joukkoon. Arvioiden perusteella Pittsin edellinen elokuva It’s Winter (2006, http://www.imdb.com/title/tt0499166/)) on vähintään yhtä kiinnostava ja ehkä parempikin, joten pistin tilaukseen, ja mieluusti näkisin Pittsin kaksi ensimmäistäkin elokuvaa, jos niitä jostain saisi.

*

Solitary Man 2009 (Koppelman & Levien) http://www.imdb.com/title/tt1294213/
(+) Michael Douglasin pääroolin varassa kulkeva filkka, jossa menestynyt liikemies mokailee (ja dokailee) elämänsä kumoon kaikilla sektoreilla ja etsii uutta käännettä tai nostetta. Jostain syystä tätä on verrattu Douglasin osaan Wonder Boys -elokuvassa, mutta ei näiden välillä kovin paljon yhteyksiä ole, kunhan nyt keskiössä on elämänsä aiemmista varmuuksista myöhäiskeskipäivässä harhautunut mies. Kolauksia kokoneessa röyhkeydessään tuo enemmänkin mieleen Gordon Gekkon Wall Streetin jatko-osasta viime vuodelta. Mutta tässä hahmo on paljon ambivalentimpi, samoin tarina itsessään, mistä plussaa.

*

Blue 1993 (Jarman) http://www.imdb.com/title/tt0106438/
(++) Muistan nukahtaneeni katsoessani & kuunnellessani tätä ohjaaja Derek Jarmanin tilintekoa teatterissa 90-luvulla, joko jossain festariesityksessä tai arkistonäytöksessä. Jos vireystila on heikko ja istuin rentouttava, nukahtaminen tämän ääressä saattaa olla vääjäämätöntä. Elokuva on oikeastaan kuunnelma: lämmin, karhea ääni jättää hyvästejä maailmalle kertoen sairastumisestaan aidsiin, kuvaten hoitoja ja tutkimuksia, höystäen kerrontaa yksittäisillä arjen havainnoilla ja sattumuksilla, pohtien elämäänsä ja kokemuksiaan laajemminkin – ja sirotellen mukaan havaintoja sinisen värin, sinisyyden läsnäolosta ja merkityksestä. Ja kuvassa näkyy vain muuttumaton yhtenäinen kirkkaansininen väripinta, ei mitään muuta koko 80 minuutin keston aikana. Tämä kuulostaa tylsemmältä kuin kokemuksena on. Jos elokuvan seuraa – tai siis kuuntelee – hyvässä vireystilassa, Jarmanin kerronta (jonka hän on siis kirjoittanut, vaikkei ole itse äänessä) on yksi komeimmista kuunnelmista, mitä tiedän. Myös koskettava. Sitä olisi sinisen kuvan tuijottamisen sijaan yhtä osuvaa tai ehkä vaikuttavampaakin kuunnella esimerkiksi katsellen pilvettömän kirkasta taivasta tai veden tummansineä.

*

Glitterbug 1994 (Jarman) http://www.imdb.com/title/tt0109909/
(/) Katsoin Bluen perään, koska löytyy samalta dvd:ltä. Siinä missä edellinen on runollinen, haikea ja katkerakin kuvaus sairaudesta ja kuolemisesta, hyvästijättö siis, on Glitterbug visuaalinen elämäkerta, 8 mm -kameralla kuvattujen tallenteiden sarja vuosikymmenten varrelta, otteita Jarmanin ja hänen lähipiiriensä elämästä. Siinä missä Blue on kompromissiton kuvassaan, muuttumattomassa sinisessä väripinnassa, on tämä hieman toisella tavalla tinkimätön: katsojalle annetaan vain selostuksettomat, tekstittömät, otsikoimattomat kotifilmikatkelmat Brian Enon ambientin mutta eloisan äänimaton säestäminä. Katsoja keksii itse, jos tunnistaa, Jarmanin elämästä ja ystävistä tuttuja henkilöitä otoksista. Etäisemmälle katsojalle, kuten minulle, tulee tunne, että tämä on lähinnä koostettu muistoksi niille, jotka Jarmanin tunsivat. Toisaalta Jarmania tuntemattomia voi kiinnostaa historiallinen anti tuolloisten aikojen homokulttuurin (ja taidepiirien) kannalta. Vaikka ajoittain katkelmia on kiinnostavaa ja hauskaakin katsella, enimmäkseen tästä irtoaa aika vähän.

*

Chronos 1985 (Fricke) http://www.imdb.com/title/tt0088919/ & Baraka 1992 (Fricke) http://www.imdb.com/title/tt0103767/
(+) & + Katselin peräjälkeen, olivat samassa dvd-paketissa. Tiesin, mitä odottaa, enkä mielestäni odottanut liikoja, mutta eivät silti suuresti säväyttäneet. Tätä ei voi pohjustaa mitenkään muuten kuin sillä tiedolla, että näiden ohjaaja Ron Fricke oli Reggion legendaarisen Koyaanisqatsin (1982, http://www.imdb.com/title/tt0085809/) keskeistä tekijäryhmää, pääkuvaaja ja leikkaaja. Se taas on ollut yksi aikoinaan ensinäkemältä ylivertaisesti vaikuttavimpia katsomuskokemuksiani, myös useita kertoja 80-luvun ensikatsoman jälkeen nähty. Ja nämä kaksi Fricken omaa häviävät sille auttamatta.

Chronos on nimensä mukaisesti ajassa liikkuva, historiaan suuntaava, luonnonhistoriallisia ja kulttuurihistoriallisia kohteita esittävä kuvaessee. Sen heikkoutena on siloinen yksiulotteisuus, se on vähän kuin National Geographic Channelia katselisi ilman syvyyseroja tai kohteisiin todellisesti kuuluvia rosoja: kuvilla esitellään luonnonkauneutta, kirkkoja, muistomerkkejä, veistoksia, muita nähtävyyksiä, taustalla humisee new age -henkinen syntsamuzakki. (Huhhei, säveltäjä Stearns todella esitellään new age -genrevesselinä: http://www.imdb.com/name/nm0824195/). Muutamat otokset ovat todella kauniita, ei siitä pääse mihinkään, esim. Pietarinkirkon päälaivassa siirtyvää päivänvaloa seuraava otos on hirmu komea (ja se onkin valittu elokuvan julisteeseen ja dvd-kanteen, näkyy imdb:sta myös).

Baraka on hyvin erilainen sisällöltään. Toki sanaton ja paikoin hyvin komea kuvavirtaa sekin, mutta kohteena ajan sijaan paikat, ja ihmiset, yhteisöt, elämä, käytännöt, perinteet eri puolilla maailmaa. Se on myös moniulotteisempi, näkemyksellisempi, sikälikin enemmän Koyaanisqatsia muistuttava. Mukaan mahtuu ihmiselon ulottuvuuksia viidakoista suurkaupunkeihin ja slummeihin, Irakin sota-aavikon palavista öljylähteistä hautausmaalleen koottujen pommikoneiden armadaan. Joukossa on myös jokunen jo Chronoksessa käytetty otos. Kumpikin filmi, etenkin Baraka, on vaatinut hirmuisen määrän matkustamista ympäri maailman. Onhan tällaiselle hattua nostettava, mutta silti kannattaa katsoa ensisijaisesti se Koyaanisqatsi. Kumpikaan näistä ei tuo sen nähneelle mitään uutta ja molemmat häviävät sille vahvuudessa sekä esteettisesti että ajattelun herättäjinä. (Edes Reggion oma jatko, Powaqqatsi http://www.imdb.com/title/tt0095895/, ei yltänyt samaan, eikä ilmeisesti myöskään trilogian päätös Naqoyqatsi http://www.imdb.com/title/tt0145937/, jota en ole nähnyt.) Frickelta näyttää muuten 20 vuoden tauon jälkeen juuri ilmestyneen tai olevan juuri ilmestymäisillään ensi-iltaan Samsara-niminen elokuva (http://www.imdb.com/title/tt0770802/), jonka voisi kuvitella olevan kiinnostavaa materiaalia.

*

Niko – lentäjän poika 2008 (Hegner & Juusonen) http://www.imdb.com/title/tt0885415/
(/) Jaa-a, katselin puolihuolimattomasti mutta ei asia siitä muuttuisi vaikka olisi kuinka katsonut. Tämä on tyyliltään mitä tavanomaisinta nykyistä perusanimaatiota, kotimaisuudella ei oikeastaan ole tunnistettavaa merkitystä tässä, joulupukki porovaljakoineenkin on toteutettu jenkkiläiseen malliin eli elokuvan tärkeintä kohdemarkkinaa ajatellen. Osa elementeistä on hiukan halvastikin aikuisyleisöä kosiskelevia, kehyskertomuksessa ja vitsiosastolla on aikuisille suunnattua puujalkaista ja kaksimielistä viittilöintiä, joka ei kuitenkaan naurata. Pienimmille lapsille muutamat hahmot ja kohtaukset ovat (tässäkin jälleen) liian pelottavia – mikä siinä oikein on, että monesti nykyään tällaista ei osata enää tehdä horjattamatta liioitteluun. Kyllä ennen osattiin.

*

It’s a Wonderful Life / Ihmeellinen on elämä 1946 (Capra) http://www.imdb.com/title/tt0038650/
+ Tosi on, että vasta nyt tulin katsoneeksi tämän ikiklassikon joka on meilläkin näytetty varmaan joka joulu näköradiosta niin kauan kuin sellainen peli on ollut olemassa. (No ehkei ihan sentään.) Capra on kriitikoiden lämpimästi hellimiä ohjaajasuuruuksia, mutta rehellisyyden nimissä minusta ei kyllä ole koskaan tuntunut siltä, että hänen elokuvansa olisivat kestäneet ns. ajan testin aivan horjumatta. Tai, riippuu tietysti siitä, mitä hakee. Jos pystyy ylittämään makeutetun ja paisutetun melodraaman, usein tönkön näyttelemisen, tuhdin alleviivaamisen ja joskus jankkaukseen asti toisteiset kohtaukset, kaikissa Capralta näkemissäni filkoissa on kiistämätöntä viehätystään. En kuitenkaan sijoittaisi niitä elokuvahistorian suurimpien klassikoiden joukkoon. En myöskään tätä, joka hyvässä ja pahassa ilmentää pericapralaista tyyliä.

*

Imaginarium of Doctor Parnassus 2009 (Gilliam) http://www.imdb.com/title/tt1054606/
(+) Voihan vihna sentään, jälleen kerran annoin itseni odottaa, että nyt tulee ensimmäinen Gilliam-filkka johon minäkin varsinaisesti tykästyn, joka antaa katteen hänen kulttimaineelleen myös Pythonien jälkeen ja hyvittää tässä välissä nähdyt keskinkertaisuudet. Mutta ei. Eikä ongelma siinä ole, että “juoni olisi sekava” tai ideoita liikaa, vaan pikemmin siinä, että Gilliamin ideat eivät sittenkään ole kovin hauskoja, oivaltavia, yllättäviä, ajatteluttavia. Niissä on myös turhan usein väkinäisyyden tuntua. Mutta jokaisessa Gilliamilta näkemässäni elokuvassa on myös aivan loistavia hetkiä, hervotonta komiikkaa ja oivallusta, joka välittömästi muistuttaa Python-ajoista. Ehkä Gilliam pystyi parhaimpaansa vain osana tuollaista ylitsevuotavaa ideakollektiivia, joka samalla karsi, kritikoi ja kehitti toistensa ideoita.

Kaikkein parhaiten tämä elokuva jäänee filmihistoriaan siitä syystä, että Heath Ledger, keskeisessä roolissa, surmasi itsensä elokuvan kuvausten ollessa kesken (ja makaaberisti hän tipahtaa tässä kuviin suoraan hirttonarun päästä). Johnny Depp, Jude Law and Colin Farrell hyppäsivät tribuutiksi mukaan näyttelemään jäljellä olleet kohtaukset Ledgerin sijaan. Elokuva tulee epäilemättä toimimaan pysyvästi Ledger-fanien hartauskohteena ja muistopaikkana.

*

Uzak / Distant 2002 (Ceylan) http://www.imdb.com/title/tt0346094/
++ Odotan innolla mahdollisuutta nähdä Ceylanin uusin, ylistetty Once upon a time in Anatolia (http://www.imdb.com/title/tt1827487/), jossa visuaalinen tyylittely on arvioista päätellen viety vielä pidemmälle kuin edellisessä näkemässäni Ceylan-filmissa Kolme apinaa (ks. kommentit aiemmassa postauksessa). Uzak on näitä molempia matalampiviritteinen kertomus, tarinaltaan puhdasta arkirealismia. Tässäkin on Ceylanille tyypillistä vahvaa visuaalisuutta, joskin vähemmän tyylitellysti. Elokuva toi Cannesissa 2003 parhaan ohjaajan palkinnon Ceylanille ja parhaan miespääosan palkinnon jaetusti elokuvan johtoroolit vetäville Muzaffer Özdemirille ja Emin Toprakille (molemmat Ceylanin myös tätä edeltävissä elokuvissa käyttämiä). Jälkimmäinen ratkaisu on oivallinen, elokuva fokusoituu näiden kahden erinomaisen todellisentuntuisen henkilön, kaupunkilaisen modernisti elävän valokuvaajan ja työtä etsiessään hänen luokseen Istanbuliin tulevan nuoremman maalaisserkun erilaisuuteen ja keskinäiseen hankaukseen, ja käyttää tätä vastakuva-asetelmaa keinona avata kummankin henkilön persoonaa ja elämää tehokkaasti. Keskeisimpänä kuvauspaikkana, valokuvaajan kotina on käytetty Ceylanin omaa asuntoa, ja epäilemättä Tarkovskin Stalker ja Peili, joita päähenkilö katselee, ovat nekin Ceylanin omilta videonauhoilta. Sisätilan kuvauksissa asunnon kokonaiskuva jäsentyy katsojalle vasta vähitellen, kameran asteittain muuttuvien asettelujen kautta. Ulkokuvat puolestaan näyttävät harvoin nähdyn talvisen, lumisen Istanbulin.

Seuraava IMDB:n keskustelupalstan ärtyneen närkästynyt kommentti tiivistää aika hyvin syitä jättää elokuva katsomatta, jos on jo muokannut makunsa riittävän yksioikoiseksi:
“firstly they said about 100 words throughout the whole film, (i did like the acting though, but it didn’t really make the film any more watchable), secondly, they showed istanbul looking dirty covered in smog and pollution.
thirdly what was the story line? i was just getting into the film, when it finished with mehmut sitting on a bench.
”For Ebru” – if i was ebru i’d be well embarrassed to have that piece of sh!t dedicated to me.
i just can’t see why so many people like it
did this film even have a moral????????????
huh?
did it??
no – there you go, a film without a moral to it is like a kebab without the meat! it just shouldn’t happen.”

Harvinaista kyllä, vastoin kommentin väitettä, juuri tässä, toisin kuin kai useimmissa Ceylanin elokuvista, voi havaita joitain hienovaraisia “moraliteetteja” tai opetuksiakin. Mutta kaipa se vaatii, että elokuvia osattaisiin katsoa ilman ennakko-oletus-automaatteja.

*

Somewhere 2010 (Coppola) http://www.imdb.com/title/tt1421051/
++ Sofia Coppolan Virgin Suicides (1999, http://www.imdb.com/title/tt0159097/) oli lupaava esikoinen, Lost in Translationista (2003, http://www.imdb.com/title/tt0335266/) pidin vielä enemmän (joskin se oli paljolti kiinni Bill Murrayn karismasta). Marie Antoinette (2006, http://www.imdb.com/title/tt0422720/) jätti vähän kylmäksi, vaikka aivan katsottava (ja hauska) elokuva sekin. Somewhere on lähellä Lost in Translationia niin tunnelmilta, teemoilta kuin tarinaltaan. Satuin vilkuilemaan elokuvan kahdesti elokuvakanavalta osaksi (loppupuolelta), ennen kuin nyt katsoin kokonaisuudessaan. Erinomainen merkki oli, ettei loppupuoliskon näkeminen ennalta heikentänyt elokuvan tehoa, ja että kokonaisuudessaan katsoen elokuva osoitti yllättävänkin vahvasti toimivuutensa.

On tietysti päästävä ensin yli siitä, että Ferrarilla ajelevan rikkaan filmitähden eksistentiaalisen tyhjyyden sympatisointi voi tuntua aluksi tavallisesta arkielämästä käsin vaikealta. Tekee mieli ehdottaa, että mitäpä jos lukisit kirjaa, opiskelisit jotain, hankkisit harrastuksen tai kävisit museoissa sun muissa kulttuuririennoissa, tai koettaisit hankkia elämään jonkinlaisia syvempiä pitkäjänteisiä kumppanuuksia, joiden valossa itseyden ongelmia on mahdollista peilata. Mutta näin tietysti Coppola olettaakin katsojan miettivän. Samalla päähenkilöstä tehdään everyman (jonka esittäjäksi Stephen Dorff on erinomainen valinta), joka on ilmeisen sattumalta tullut heitetyksi tähteyteen ilman mitään keinoja kohdata yltäkylläisen mutta juurettoman olemassaolon pitkäveteinen ajelehtivuus sekä oman itsen tarpeettomuuden tunne, every day like Sunday. Arki osoitetaan arjeksi, rikkaudesta ja tähteydestä huolimatta, ja sen harmautta on harvoin jenkkielokuvissa onnistuttu jäljentämään yhtä hyvin kuin tässä. Pysähtyneet tilanteet, tarkkailemaan laitettu kamera, taustamusiikittomuus (taustaraitaa käytetään hyvin vähän mutta tehokkaasti ja ovelastikin), keskittyneen kuvauksen välittämä tyhjyys. Modernin elokuvahistorian klassikoksi jäävässä hienossa kohtauksessa tämä tiivistyy metaforaksi: Dorffin roolinaamion laitto ja tyhjentynyt kuva, jossa tämä istuu valkoinen maskivaha pään ympäröimänä sierainten aukkoja lukuun ottamatta, kuuluu vain raskas hengitys, kamera lähestyy, tuijottaa, taustalla pilkistää Munchin Huudosta muistuttava naamari – yksinäisyys, yhdentekevyys, turta tunnottomuus, eksistentiaalinen äänetön kauhu, kaikki samassa kuvassa. Onnistuneesti elokuva kääntää ympäri juuri alkuepäilyksen eläytymisvaikeuksista: on lopulta oikeastaan yhdentekevää paljonko massia löytyy tililtä, arjen grind ei sillä helpota, ellei ihmisellä ole keinoja ennui’taan käsitellä. Vahvasti assosioituu vaikutelma, että Dorffin tässä esittämä roolihenkilö voisi olla Lost in Translationin Murrayn näyttelijähahmo nuorempana, aiemmassa elämänvaiheessaan: eksistentiaalinen tyhjyys on myöhemminkin tallella, koska… no, koska sitä ei voi karkoittaakaan… mutta elämänkokemus on tuonut sen kohtaamiseen melankolis-sarkastisen vireen, jolla suhdetta maailmaan voi sentään hallita.

IMDB:n ääliökommentaattorit valittavat arvattavaan tapaan sitä, ettei elokuvassa ole alkua, keskikohtaa ja loppua, joten aika monille näyttää olevan mahdotonta ylipäätään tajuta koko elokuvan ideaa. Se ettei näitä ole, on keskeinen piirre teeman ja tunnelman välittämistä. Käännettä silti löytyy vaikka kuinka, se pitäisi määlymmänkin tajuta. Näköjään assosioin jatkuvasti omiin lempiohjaajiini niiden elokuvien kohdalla, joista huomaan pitäväni, joten tekee mieli lainata kappaletta, jossa olen koettanut tiivistää Mike Leigh’n “eksistentiaalisen arkirealismin” jujua elokuvakerronnan kannalta – jujua, joka on muutenkin monille hyville elokuville ominainen ja tietysti muistuttaa vaikkapa monien modernien romaanien toimintatapaa (erotuksena perinteisemmistä tarinankaarista):

“Leigh’n elokuvat ovat aina eräänlaisia ”ajallisia läpileikkauksia” kuvattujen henkilöiden yhdestä elämänvaiheesta lyhyen jakson kuluessa nähtynä. Tavallisesti elokuva esittää vain suhteellisen lyhyen ajan, viikonlopun tai muutamia päiviä… Elokuvan aikana ei useinkaan tapahdu mitään perinteisesti miellettyä ”kehitystä” tämän ajallisen tiiviydenkään vuoksi, mutta katsojalle syntyy sen sijaan vahva vaikutelma siitä, että elokuvan henkilöt olivat olemassa ennen elokuvaa ja heidän elämänsä jatkuu sen jälkeen. Leigh’n elokuvien poimima ote ajasta onkin tyypillisimmin käänne eikä kehityskulku. Tapahtuu jotain, joka muuttaa – tai saattaisi muuttaa – (joidenkin) elokuvan henkilöiden elämää, mutta elokuvan päättyessä jää katsojan aprikoitavaksi, miten oikeastaan käy, miten elämä muuttuu ja kestääkö käänteen vaikutus.” (http://filosofia.fi/elokuva/leigh)

Somewhere toimii tismalleen tuolla tavalla. Viimeinen kohtaus on elokuvan heikoin minusta, alleviivaavuuttaan, mutta ei pilaa elokuvaa, jonka kokonaisuuden se paketoi yllälainatun mukaiseksi ekskursioksi yhden ihmisen eksistenssiin.

*

Le déjeuner sur l’herbe / Aamiainen ruohikolla 1959 (Renoir) http://www.imdb.com/title/tt0052765/
+ Koko joukon eittämättömiä varhaisia klassikoita (etenkin 30-luvulla) tehneen Renoirin toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva. Renoirin kohdalla on tapana puhua humanistisuudesta ja varsin hyvin se tähänkin elokuvaan osuu. Tarina on satiiri, jossa toisiinsa törmäävät edistys ja perinteet, tiede ja luonnonidylli, teknisesti keinotekoinen ja rehevän luonnollinen, suunniteltu ja spontaani, kliininen järjestys ja rönsyilevä romantiikka. Elokuvan sympatiat ovat selvästi jälkimmäisten puolella (joskaan eivät aivan yksiulotteisesti tai ainakaan vastakohdalleen täysin ilkeästi). Alkukohtauksissa on visuaalisestikin hauskaa lievästi “futuristista” ajankuvaa, ikään kuin 50-luvun lopun elättelemiä parodisia mielikuvia siitä, millaista tieteellinen, tekninen ja poliittinen tulevaisuus seuraavalla vuosikymmenellä on. Ajankohdan kuvauksen, satiirin kohteiden ja kuvaston (ja jopa värien) vuoksi nousevat mieleen Jacques Tatin Playtime (http://www.imdb.com/title/tt0062136/) ja Enoni on toista maata (http://www.imdb.com/title/tt0050706/). Päähenkilö on kuuluisa tiedemies Etienne Alexis, jonka uusin läpimurto on ihmisalkion keinohedelmöitys ja josta leivotaan “Euroopan presidenttiä” (kuin vitsinä comtelaisesta tieteen ja hallinnon liitosta). Mutta vaikka kaikki on suunniteltu valmiiksi, luonto, rakkaus ja spontaanisuus puuttuvat peliin.

Aamiainen ruohikolla on tietysti ottanut nimensä Manet’n kuulusta maalauksesta ja sen lisäksi toimii tribuuttina ohjaajan isälle, taidemaalari Auguste Renoirille. Dvd:n ekstrana löytyvästä dokkarista selviää hyvin elokuvan muutakin omaelämäkerrallista viritystä. Tapahtumapaikka ja maalaisperheen kotitalo on Renoirin lapsuuden kesäpaikka ja Auguste Renoirin ateljeerakennus. Lisäksi teknologisen kehityksen kritiikki oli kertoman mukaan juuri Augustelle läheinen teema, joten voi ajatella, että tässä on nimen ja kuvaston lisäksi nyökkäyksiä myös hänen ajattelulleen riippumatta siitä, kuinka paljon Jean Renoir itse näki asiat juuri samassa valossa. Ei Renoirin elokuvien kärkeä minusta, mutta ihan viihdyttävä satiirinen leikittely, joka teemansa puolesta voi monia kiinnostaa.

*

Soul Kitchen 2009 (Akin) http://www.imdb.com/title/tt1244668/
(+) Aiemmin näkemäni Fatih Akinin filkat Kurz und schmerzlos (1998, Lyhyt ja kivuton http://www.imdb.com/title/tt0162426/), Gegen die Wand (2004, Suoraan seinään http://www.imdb.com/title/tt0347048/) ja Auf der anderen Seite (2007, Taivaan reunalla http://www.imdb.com/title/tt0880502/) ovat erinomaisia, tunnevoimaisia  tuotoksia, joita voi koska tahansa lämpimästi suositella katsottaviksi. (Ja Istanbulin monimuotoista musiikkiskeneä kuvaava Crossing the Bridge http://www.imdb.com/title/tt0459242/ on parhaita näkemiäni musiikkidokumentteja. Kaksi varhaisempaa fiktioelokuvaa, Solino ja Heinäkuussa, on vielä näkemättä.)

Akin kuvaa elokuvissaan omasta taustastaan ammentaen saksanturkkilaisia maahanmuuttajia ja yleensä heidän suhdettaan sekä lähtömaahan Turkkiin että elinpaikkaan Saksaan. Tämä uusin poikkeaa aiempien draamallis-traagisesta perusvireestä komediaksi, ja myös henkilögalleriassa on irtauduttu turkkilaistaustoista, joskin maahanmuuttajien parissa paljolti liikutaan edelleen multikultissa Hampurissa. Koska pidän Akinia nykyohjaajien keskeiseen kärkijoukkoon kuuluvana, elokuva oli lievä pettymys. Vaikka aineksissa on paljon hyvää, samoin näyttelijöissä, meno on aika tavanomaista arkisattumusten peruskomediaa, jossa mikään eri erityisemmin kolahda. Akinin aiemmissa elokuvissa henkilöt ovat olleet uskottavia ja koskettavia, mutta komedia tarvitsisi usein enemmän revittelyä ja karikatyyrejäkin. Tästä jäi puolivillainen fiilis, ettei oltu oikein draaman parissa, muttei kunnolla komediankaan. Mikä ei silti kiistä sitä, että jos haluaa tsekata lämminhenkisen ja sopivasti alternatiivisen draamakomedian, tämä voi olla varsin hyvä valinta.

*

Roma / Fellinin Rooma 1972 (Fellini)  http://www.imdb.com/title/tt0069191/
+ Oli juuri sellainen kuin hyvin kaukaiset muistikuvatkin elokuvasta, enemmän tai vähemmän absurdien ja groteskien episodien (tai kohtausten) jatkumo, ilman varsinaista juonta. Nuorempana tällaista ei osannut oivaltaa, mutta nyt kiinnitti huomiota, miten Fellinin lavastamat episodit ja ilveilyt ovat maalauksellis-teatraalisessa asetelmallisuudessaan selviä edeltäjiä ja esikuvia esimerkiksi Roy Anderssonin ja Peter Greenawayn elokuvien vastaaville.

Juonen sijaan jonkinlaisia kerronnan tai ainakin asetelmien kiinnekohtia ovat Fellinin kokemukset ja muistot: lapsuudessa koulussa oppimassa Roomasta ja sen historiasta;  nuorena miehenä ensimmäistä kertaa saapumassa Roomaan asumaan; omassa ajassaan visioimassa elokuvaansa. Omaelämäkerrallinen oli myös aiemmin katsomani ja kommentoimani Vetelehtijät, joka päättyy siihen, mistä tämä osin alkaa, sillä jälkimmäisessä Fellinin alter ego irtautuu kotikylästään junaillen kohti suurempaa maailmaa, ehkä juuri sille junamatkalle, joka on tässä tuonut hahmon Roomaan. Elokuvien tyyli ja sävy on kuitenkin täysin erilainen. Roma on värikylläinen hulluttelu ja paisuttelu, jota on ryhdyttävä katsomaan tietoisena siitä, että tällaista on tiedossa, eikä odottaa tarinaa tai kerrontaa. Niin tai näin, kuten aina muistutetaan, elokuvan päähenkilö on nimen mukaisesti Rooma, tai vielä osuvammin suomalaisen nimen tapaan juuri Fellinin Rooma.

*

Mainokset