Posts Tagged 'Watchmen'

Elokuvia tammikuussa 2012

Le conseguenze dell’amore / The Consequences of Love 2004 (Sorrentino)
http://www.imdb.com/title/tt0398883/
++ Ensi-iltoihin tullut Paolo Sorrentinon uutuus This Must Be the Place antoi motivaation katsoa pohjustukseksi viimein tämä varhaisempi, joka on odottanut hyllyssä jo pitkään. Muitakaan Sorrentinon elokuvia en ollut ennen nähnyt, mutta tätä blogausta viimeistellessäni (maaliskuun alussa) olen edellä mainittujen lisäksi jo ehtinyt tilata ja katsoa myös Perheystävän (http://www.imdb.com/title/tt0772105/) ja Il Divon (http://www.imdb.com/title/tt1023490/).

Heti tämän ensimmäisen myötä tykästyin Sorrentinon tyyliin kovastikin. Ja tyyli on todella vahva ja tunnistettava jokaisessa elokuvassa – selkein kädenjälki, joka nuoremmilta ohjaajilta on viime vuosina vastaan tullut. Moniin visuaalisesti kiinnostaviin nykyohjaajiin (esim. täällä kehumiini Ceylaniin tai Pittsiin) verrattuna Sorrentino on myös hyvin helposti lähestyttävä, estetiikka ei ole ristiriidassa valtavirtamaun tai -rytmiikan kanssa, vaikka onkin omaperäistä. Tyyliin kuuluvat vahvat, muotopuhtaat kompositiot ja kameran geometriset liikelinjat, suorastaan arkkitehtoninen kuvauksellisuus, jota (usein kevyesti alternatiivinen populaari-) musiikki ja musiikilliset äänitehosteet rytmittävät. (Yhden dvd:n haastattelussa Sorrentino kertookin, että inhoaa kaikkia kuvallisia erikoistehosteita, mutta on halunnut korvata ne musiikin “erikoistehostemaisella” käytöllä – ja jokainen elokuvia nähnyt tajuaa, mitä hän tällä tarkoittaa.)

Neljän elokuvan jälkeen on helppo todeta audiovisuaalisen tyylin lisäksi myös kerronnallisia ja temaattisia toistuvuuksia. Ensinnäkin kaikissa elokuvissa tarkastellaan jonkinlaista valtaa ja vallan käyttöä eri muodoissaan: esim. rahan valtaa (Perheystävä, Il Divo), poliittista valtaa (Il Divo), kunniaan sidottua valtaa (useimmat), tunteiden valtaa (kaikki), menneisyyden valtaa (kaikki), mafian ja muun rikollisuuden valtaa ja väkivaltaa (useimmat). Luettelo yksinkertaistaa liikaa, kussakin elokuvassa on useampia aihelmia ja vallan muodot menevät elokuvissa ristiin, mutta joka tapauksessa vallan muotojen ja vallan käyttäjien kuvaaminen näyttää soveltuvan varsin hyvin juuri italialaisen ohjaajan teemaksi. (Italian pitkäaikaisesta pääministeristä ja rötöstelijästä Giulio Andreottista kertova Il Divo, Sorrentinon elokuvista tähän asti menestynein, on tässä mielessä jonkinlainen tyyppitapaus näistä.)

Vastaavasti kerronnallisesti jokainen näistä elokuvista keskittyy yhden eksentrisen päähenkilön ympärille. Aluksi kukin henkilöhahmo vaikuttaa lähes käsittämättömältä omituisuuksineen ja selittämättömine tapoineen ja toimineen. Henkilögalleriat ovat muutenkin täynnä melkoisia karikatyyrejä, uskottavuuden rajoille asti (ja ylikin). Sikäli ei ole yllätys, että Sorrentino kertoo Fellinin yhdeksi ilmeiseksi esikuvakseen. Sorrentinon elokuvia voi katsella myös eräänlaisina satuina, tarkoituksellisen kärjistettyinä fabuloina tai moraalitarinoina. Toisessa haastattelussa mainittua Georges Simenonia voi sen sijaan äkkiseltään olla vaikea mieltää Sorrentinon innoittajaksi. Simenonin arkisen ja pienieleisen kerronnan ja Sorrentinon tyylin ero on suuri. Olettaisin Sorrentinon kuitenkin viittaavan siihen, miten Simenon laittaa romaaninsa etenemään, sillä käytännössä esimerkiksi lähes kaikkien Maigret-romaanien kaava on varsin samanlainen: komisario Maigret saa tutkittavakseen jutun (tai osuu sellaisen äärelle sattumalta), jota ryhdytään romaanissa kiertelemään puolelta ja toiselta siten, ettei ytimessä olekaan rikos ja miten se tehdään (nämä ovat yleensä jo tiedossa), eikä edes perinteinen whodunnit’-arvailu, vaan ihmishenkilön (tai yleensä useiden tapaukseen liittyvien ihmisten) persoonan salaisuuksien vähittäinen avautuminen, ei niinkään vain psykologisesti vaan aina sosiaaliseen viitekehykseensä ja etenkin menneisyyteensä sijoitettuna. Vastaavaan tapaan etenee myös jokainen Sorrentinon elokuva: avaamalla ensinäkemältä karikatyyrinomaisen eksentrisen henkilön persoonan, tavat ja teot ymmärrettäviksi vähitellen piirtämällä pala palalta esiin sosiaalista kontekstia ja menneisyyttä. Rakkauden seurauksissa mysteeri kietoutuu eleettömäntyylikkään päähenkilön, yksinäisen ja kaikista sosiaalisista suhteistaan irtautuneelta vaikuttavan herra di Girolamon ympärille. Tarkemmin ajatellen myös kerronnan tavassa on sittenkin jotain simenonmaista, rauhallista ja hyvin ekonomista, dialogiltaan tiivistä ja ennen kaikkea selittelemätöntä.

Titta di Girolamon ja hänen ritualististen rutiiniensa tapaan elokuva on absoluuttisen kontrolloitu ja cool. Esteettisesti se tuo toisinaan mieleen automainokset, toisinaan taas jazz- tai soul-musavideot. Sorrentinon kamerankäyttöä voisi katsella loputtomasti. Kauneus on toisaalta pinnassa täysin tarkoituksellisesti, ja elokuvan tyyli tuntuu hylkivän sisältöä ja “syvyyttä” samaan tapaan kuin päähenkilö hylkii tavallisen/todellisen maailman kosketusta ja tavoittelee ehdotonta kliinisyyttä, kuten säännöllisesti tarvitsemissaan verenvaihdoissa. Ja samalla koko ajan välittyy tunne, että tämä vaikutelma on vain tarkoituksellinen torjunta ja että pinnan alla on jotain, joka kilpistetään pinnan estetiikkaan juuri siksi, että se halutaan suojata.

Dialogi on karsittua, yhtä painotettua ja täsmällistä kuin visuaalinen estetiikka. Tämä johdattaa ajattelemaan modernismia (samoin elokuva Il Divo), joka muutenkin juolahtaa mieleen monin tavoin Celine-lainauksesta elokuvan etäännytetynharmoniseen tunnelmaan ja Sorrentinon äärikontrolloituun visuaaliseen tyyliin. Myöhemmin katsomani Perheystävä-elokuvan dvd:n haastatteluekstrassa Sorrentino puhuukin tuon elokuvan kuvauspaikoista, Mussolinin rakennuttamasta alueesta ja 30–50-lukujen modernistisesta arkkitehtuurista. (Sen hän mainitsee fasismin harvinaiseksi positiiviseksi saavutukseksi, jonka arvoon havahtuivat aikanaan jo niin Pasolini kuin Moraviakin.) Sorrentinon kiinnostus modernistista arkkitehtuuria kohtaan ei elokuvia nähneelle tule minkäänlaisena yllätyksenä (ja samalla se on itselleni yksi lisäselitys sille, miksi olen pitänyt Sorrentinon elokuvien kuvallisuudesta näinkin paljon). (Modernistisen hengen visuaaliseksi vakuudeksi voi vilkaista tuota liittämääni alkukuvaa, joka on myös elokuvan alkukuva.)

Edeltävistä kehuista huolimatta elokuvissa on minusta myös melkoisia heikkouksia, joten vaikka olen pitänyt niistä ja kokenut ne varsin viihdyttäviksi, ei Sorrentino ole silti noussut lempiohjaajieni joukkoon. Tapa edetä karrikointien ja puoliabsurdin eksentrismin kautta on yhdessä elokuvassa nähtynä viehättävää, mutta muuttuu toistoksi ja maneeriksi, kun näitä katsoo useita lyhyen ajan sisään. (Ja olen siis nyt nähnyt kahdessa kuukaudessa Sorrentinon viidestä pitkästä elokuvasta neljä, vain esikoinen on näkemättä.) Vähitellen vahvistuu myös vaikutelma Sorrentinosta italialaisen mediakulttuurin tuotteena esteettisine mieltymyksineen, mikä vetää alta mattoa tuon kyseisen kulttuurin kriittisiltä tarkasteluilta näissä elokuvissa. Esim. mieltymys nuoriin näyttelijäkaunottariin tarpeettomalla ja pinnallisella tavalla on loppujen lopuksi aika vastenmielinen sukupuolilinssi, ja selvästi pikemmin sisäänrakennettua Sorrentinon estetiikassa kuin perusteltavissa jonkin kriittisen tai kommentoivan asenteen ilmauksena. Muitakin aavistuksenomaisesti häivähtäviä asenteellisuuksia löytyy. Ja vaikka kuinka katsoisi elokuvia läpi sellaisen suodattimen, jossa fellinimäisen huumorin vuoksi hyväksytään hölmöilyt, on kerronnassa yleensä niin monia metatasonkin kömpelyyksiä, että ne alkavat häiritä. Sorrentino myös työntää kaikkiin elokuviinsa joitain niin pöhköjä kohtauksia, että ne venyttävät katsojan myötämieltä yli sen rajan, jonka puitteissa vielä Sorrentinon taidot riittäisivät pitämään elokuvan kasassa.

Eikä rinnastus Felliniin loppuun saakka toimi. Fellini kuvasi maailmaa aina joko räävittömän naurun tai surumielisen hymyn läpi, mutta Sorrentinon maailmankuva vaikuttaa pohjimmiltaan paljon kylmemmältä ja negatiivisemmalta ja tuo sävy puolestaan jättää jälkensä myös kaikkeen huumoriksi tulkittavaan, joten tunnelma tahtoo taipua jossain määrin ikäväksi. En haluaisi psykologisoida ohjaajien persoonallisuudella minkään elokuvan tulkinnoissa, mutta tässä tapauksessa tuntuu osuvalta, että Sorrentinoa itseään on kuvattu melko hankalaksi, jopa vastenmielisen töykeäksi tyypiksi kuvauspaikoilla, sillä sama epämiellyttävyys välittyy myös muutamien dvd-ekstrojen haastatteluista, joissa Sorrentino mm. puhuu joistain näyttelijöistään idiootteina. Fellini kuvasi maailman absurdiksi, koska sympatisoi tähän maailmaan heitettyjä ihmisiä kaikkine omituisuuksineen, joista he ovat löytäneet omat tapansa ja tukensa maailmassa selviytymiseen; Sorrentinon käsittelyssä ihmisten eksentrisyydet tahtovat sen sijaan esittyä etusijassa heikkouksina ja puutteina, menneisyyden taakkoina ja psyykkisinä lukkoina. Ehkä juuri tässä asetelmassa on jotain, joka estää ainakin itseäni pitämästä Sorrentinon elokuvista sittenkään aivan täysin.

*

This Must Be The Place 2011 (Sorrentino)
http://www.imdb.com/title/tt1440345/
+(+) Sorrentinon viimeisin on hänelle kaikin tavoin tyypillinen teos, joskin se samalla muistuttaa vaikkapa Coenin veljesten tuotoksia enemmän kuin hänen edeltävät elokuvansa, varmasti tietyn laajemman alternatiivihenkisen jenkkiyleisön tavoittamiseksi. Elokuva on myös ensimmäinen Sorrentinon englanninkielinen yritys ja näyttelijäkaarti on mainittuun populaarimpaan alternatiivilokeroon tähtäävänä osuva alkaen Sean Pennistä pääroolissa ja Frances McDormandista vaimonaan. Veikkaan, että elokuvaharrastajien parissa tämä myös synnyttää samanlaista kulttidiggailua kuin Coenin veljesten läpimurtofilkat. Tai yhtä lailla karaktäärieksentrismissään ja satunnaisepisodeissaan sukulaissieluinen True Stories (http://www.imdb.com/title/tt0092117/), jonka luoja David Byrne tekee elokuvassa cameon & heittää lavaesityksen & on säveltänyt osan kuultavasta musiikista – ja itse asiassa elokuvan nimikin tulee Talking Headsin piisistä. En voi olla myöskään pitämättä on the road -kuvastosta USAn keskilännen avarissa maisemissa tai siitä, että edelliseen liittyvänä Wenders-kunnianosoituksena (Paris, Texas -viittauksena) Harry Dean Stanton ilmaantuu yllättäen avittamaan päähenkilöämme. Tässä tapauksessa kuitenkin omien katsomiskokemuksieni pohjalta väittäisin, että Sorrentinon taso ei tämän elokuvan myötä nouse (jos ei laskekaan): Rakkauden seuraukset ja Il Divo ovat neljästä näkemästäni Sorrentinon elokuvasta sittenkin ehkä tähän asti parhaat – tosin mielisi nähdä tämä viimeisin kertaalleen uudelleen arvion varmistamiseksi.

This Must Be the Place on joka tapauksessa kaikin puolin näkemisen arvoista kuvavirtaa. Sorrentinon aiempia elokuvia nähnyttä se ei millään tavalla yllätä, mutta entuudestaan hänen töihinsä tutustumattomalle kallistuu taatusti vaihtoehtoelokuvan puolelle. Itseäni tyyli enimmäkseen viehättää, usein hyvinkin paljon. Kamerankäyttö on jopa yliviritetyn tyyliteltyä ja monimuotoista voimakkaan ilmaisevista lähikuvista upeisiin maisemapanorointeihin ja oivaltavasti totutusta poikkeaviin kamera-ajoihin. Tässäkin elokuvassa on toki Sorrentinolle ominaisesti aimo annos hölmöyttä, osoittelevia tarinalankoja, epäuskottavia tilanteita ja (tarkoituksellisesti mutta silti toisinaan rasittavasti) karikatyyreiksi vedettyjä tyypittelyjä, mutta onneksi Sorrentino ei useimmiten selittele, vaan jättää ymmärtämisen ja hyväksymisen tai hylkäämisen katsojalle. Itseäni vaivasi tämän kohdalla eniten asenteellisuus: oliko Sorrentinon tarkoitus todella esittää tarina loppujen lopuksi näin simppelinä kasvu- ja kehityskertomuksena, jossa menneisyyden painolasteista voi vapautua vain “aikuistumalla” ja luopumalla eksentrisyydestään, meikeistään ja tyylistään (ja maistamalla tupakkaa & uskaltautumalla lentokoneeseen)?

Jää nähtäväksi, kehittyykö Sorrentino tästä todella merkittäväksi ohjaajaksi vai jääkö maneeriensa vangiksi. Juuri tällä hetkellä veikkaisin jälkimmäistä. Mutta etenkin audiovisuaalisesti Sorrentinon maneerit ovat nautittavia ja kaikki tähän asti näkemäni neljä elokuvaa sellaisia, joita olisin voinut katsoa pidempäänkin kuin niiden keston verran.

*

Exit Through the Gift Shop 2010 (Banksy)
http://www.imdb.com/title/tt1587707/
(++) Kuten ennenkin todettua, mainitsen täällä blogissa vain osan katsomistani dokumenteista. Tämä on maininnan arvoinen, sekä viihdyttävä että ajatteluttava dokumentti (tai näennäisdokumentti) katutaiteilija Banksya fanittavasta säheltäjästä Thierry Guettasta, joka yrittää tehdä dokumentin Banksystä, mutta josta tulee itsestään katutaiteilija ja käänteisesti Banksyn dokumentin kohde. Tarkemmin ajatellen alkaa elokuvan lopussa olla aika varma siitä, että koko elokuva kuvaamine tapahtumineen on alusta loppuun Banksyn kollegoineen rakentama performanssi, jonka tarkoitus on valaista taidemaailman naurettavuuksia mutta myös tehdä vilpittömän itseironista huumoria. (Tähän viittaa lopulta aika moni käytännön seikka elokuvan rakenteessa ja sisällössä.) Niin tai näin, ainakin kaikille Banksyn tietäville katsomisen arvoista matskua. (Daily Mailissa on muuten kerrankin artikkeli, jonka luin, raportti yrityksestä tunnistaa Banksyn todellinen henkilöllisyys:
http://www.dailymail.co.uk/femail/article-1034538/Graffiti-artist-Banksy-unmasked—public-schoolboy-middle-class-suburbia.html)

*

Shame 2011 (McQueen) http://www.imdb.com/title/tt1723811/
+(+) Onhan tämä vahva & vaikuttava näyttö brittiohjaaja Steve McQueenilta ja saksalaisirlantilaiselta Michael Fassbenderilta, joka vetää pääroolin kuten myös McQueenin esikoisessa Hungerissa (http://www.imdb.com/title/tt0986233/). Monin kohdin erinomainen esteettinen toteutus ja myös monia koreografialtaan hienosti rullaavia kohtauksia. Tykkäsin siis katsoa. Temaattisesti elokuva onnistui myös käsittelemään aihettaan, seksiaddiktiota, sortumatta esim. halpaan pehmopornoiluun, mikä jo kertoo ohjaajan laadusta, aihehan on vääjäämättä kuilun reunalla koko ajan. Mutta vaikka tykkäsin, läpi koko elokuvan kasvoi myös tyytymättömyys ja turhautuminen siihen, miten falskia ja osoittelevaa kerronnan kuljetus toisinaan oli. Tästä on siis varsin vaikea lausua varauksetonta kiitosta kerronnallisen alleviivaamisen ja kliseiden sekä monien kohtausten epäuskottavan toteutuksen vuoksi. Selitän näitä seuraavassa jakso jaksolta, varo spoilereita, jos et ole nähnyt.

– Alun baari- ja juhlintaepisodi: alkuvaiheisiin on sijoitettu episodi, jonka on tarkoitus pohjustaa tulevaa, mutta joka herättää lähinnä vaivaantuneisuutta ja myötähäpeää kliseisyydellään. Onnistunutta diiliä juhliessaan päähenkilömme pomoineen päätyy pubiin, jossa hän vetää heti ensivilkaisulla mallifriidun näköisen manhattanilaisgiltsin magneettisesti puoleensa, eikä turhia esileikkejä tarvita kun baarin sulkeuduttua giltsi poimii sporttikaarallaan Fassbenderin kyytiinsä ja pystypanolle tienviereen sillankatveeseen. No, puolustettakoon ohjaajaa sillä, että on ehkä ollut tarkoituskin tuottaa sellainen efekti, jossa traaginen pudotus edellyttää alun triumfeja. Siispä pistetään alkuun teinipoitsufantasiaa, jotta sen huipuilta voidaan sitten vähitellen hahmo ja katsoja pudottaa nykäys nykäykseltä addiktioahdistuksen alhoon. Ehkäpä niin, mutten jaksanut (enkä alussa osannutkaan) katsoa tätä(kään) kohtausta noin ymmärtäväisenä ohjaajaa (ja käsikirjoittajaa) kohtaan.
– Tietokonevirus ja atk-tuki: Missä ihmeen työpaikassa kuljetetaan työntekijän kone talteen epäillyn “viruksen” vuoksi ja tutkitaan sitä pari päivää kovalevyn sisältöineen. No, ehkäpä se oli vain hämäys ja kaveri joutui tarkistettavaksi juuri siksi, että lataustrafiikki oli huomattu poikkeuksellisien tiuhaksi. Mutta on kyllä vaikea kuvitella, että atk-tuki antaisi esimiehelle yksityiskohtaisen kuvauksen ladattujen filmiklippien sisällöstä, eli olisi ehtinyt niitä katsella ja vielä referoida aktiantia pomolle. Yhtä vaikea on kuvitella, että kenellekään nelikymppiselle pelimieheksi esitetylle jampalle kuvailtu sisältö olisi millään muotoa erityisen törkyistä, vaikka tässä tämän pelimies-pomon suuhun on sellaista laitettu. Koko tapahtumasekvenssi on epäuskottava, jopa typerä. Mutta varsinainen rasittavuus on kuitenkin siinä, että epäuskottavuuteen on tarvinnut mennä yrityksessä vääntää katsojalle rautalangasta, että kaverillamme on ongelma – ja sama toistuu läpi elokuvan. Pomon epäuskottava repliikkikin tarvitaan vain siksi, että sen sisältö saadaan katsojan tietoon. Juuri tällainen selittely on itselleni vääjäämätön turn off kaikissa elokuvissa.
– Pornochatti-kohtaus: Päähenkilömme luokse majoittumaan tuppautunut sisko tulee sattumalta kotiin ja klikkaa kaverin läppäriä, jolloin suoraan sen herätessä avautuu käynnissä oleva pornovideochatti. Kaveri itse on vessassa kädellä. Mutta miten pornochatti olisi koneella aktiivisena, jos kone on lepotilassa – ja kaveri itse lavuaarilla pamputtamassa. Koko keinotekoinen tilanne on pitänyt taas ympätä vain siksi, jotta voidaan näyttää jälleen yksi uusi ulottuvuus tyypin seksiaddiktiosta.
– Siskon ja pomon suhde: Eikös käykin niin, että heti ensinäkemältä nämä kaksi tulevat juttuun ja päätyvät sänkyyn. Näppärää elokuvallisesti: kun hahmoja on käytössä vain muutama, on pakko laittaa heille monta funktiota samaan pakettiin, olipa se uskottavaa tahi ei. Samalla alleviivataan heidän seksipuuhiensa vaivaannuttavuutta seksiaddiktiprotagonistillemme, seksitodellisuuden ja lähimmäissuhteiden irtileikkaantuneisuutta sankarimme mielenmaisemassa. No, toisaalta asetelma muuten skulaa, päähenkilömme ahdinko ja ärsyyntyminen on toteutettu toimivasti.
– Hotellikohtauksen erektio-ongelma kollegiaalisissa panopuuhissa: Kaveri kampeaa sängylle kengät jalassa ja reuhtoo lerpaketta penetraatioon sepaluksen raosta housut peffanpaikkeilla. Olenko nähnyt tällaisen tilannekliseen elokuvissa sata kertaa? – En, vaan tuhat. Ei ihme, jos erektio ei onnistu, onhan se sepaluksen hinkatessa hankalaa kenelle tahansa. Mutta pinttynyt panomies kyllä hoitaisi hommat fiksummin tuossakin tilanteessa. Mutta kun elokuvan onkin tarkoitus alleviivata, että nyt ihmissuhteen uhatessa kaveri taantuukin housut kintussa yllätetyksi teinipojaksi, joka koettaa touhottaa neitsyydestään eroon. Ei toimi, ei vakuuta.
– Turpiinsaanti ja sitä edeltävä ravintolakohtaus: Päädytään köyhimpien elokuvallisten kliseiden pariin. Kaveri puhuu härskejä tiskille osuneelle nätille nuorelle tytölle, joka on silmät ymmyrkäisinä valmis niitä kuuntelemaan (no, mutta, onhan se nyt toki nouseva filmitähti Fassbender, ei sellaista joka päivä bilisbaarissa näe…), hivelee tytön jalkoväliä ja imee sormiaan, kunnes, oho oho, bilispöydiltä tiskille tulee melkoinen muskelikaljukarju hakemaan tyttöään veks. Eikä jätä siihen vaan seuraa tietysti takakujalle ja muksii sankarimme. (Jolle, onneksi, jää vain yksi kuvauksellisen kaunis haava ja arpi poskeen, huh sentään.)
– Mutta sitten, ohhoh toiseen potenssiin, kadun toissa puolen vastapäätä seisookin kunnon isohomo, Tom of Finland -nahkakundi. Kun häntä seuraa jykevästä teräsovesta sisätiloihin, siellä onkin ihan b-luokan seksploitaatiofilkan darkroom-meininki menossa, ja vielä kerran ohhoh, siellä isohomo jo odottaakin, jotta pääsee antamaan imutuksen sankarillemme. (Ilmeisesti anaalineitsyydessä tai Fassbenderin aktiivisessa imuroolissa meni elokuvan rankkuusraja.) Voisi todellisuudessa kestää jokusen päivän nettihakuja NYKissäkin löytää moinen homopromiskuiteetin temppeli komeine urhoineen, eikä sinne ihan suoraan katutasosta avoimesta ovesta varmaan silloinkaan käveltäisi. (Tai mistäs minä tiedän.) No, ehkä päähenkilömme oli juuri tuollaisen nettiselvityksen tehnyt pohjiksi ja ehkä hän tiesi tulla paikkaan ja juuri tuohon aikaan jne. Mutta ei se edeltävien tapahtumien päälle kyllä siltä vaikuttanut.
– No sitten sankarimme palauttaa heteroseksuaalisuutensa heti perään, ja mitenkäs muuten kuin kliseisesti kahden tytön kanssa samalla kertaa, ja tuollainenkin fanttasia järjestyy hätsynpikaa yhdellä puhelinsoitolla keskellä yötä. (Vaikka voisi taas tylsässä todellisuudessamme kuvitella, että NYKissäkin joutuu muutaman päivän tsekkailemaan, soittelemaan ja varailemaan, jotta saa nätin ilotyttöparin panoseuraukseen.)
– Nyt siis sankarillamme hommat ns. luistaa, kanki stondaa ja jänniä seksikokemuksia kertyy. Tosin katse on jo perin ahdistunut kuin itsensä loppuunjuosseella koiralla kahta tyttöä jyystäessä, mutta onhan se raskasta puuhaa, tuollaisen yön päälle eritoten. (No, olen toki epäreilu, ahdingon kuvaus onnistuu ohjaajalta ja Fassbenderilta hyvin.) Mutta sitten, kotimatkalla metrojuna pysähtyy kun joku on hypännyt sen alle. Hälytys, hälytys. Siitäkös sankarimme muistaa siskonsa ja tämän anelevat soitot, joihin ei ole tylyyttään vastannut, omatunto jytistää ja juoksujalkaa kipittää kotiin, jossa sisko onkin, järkytys järkytys, ranteensa viiltäneenä vessassa. Miten tuo metroenne nyt sattuikin noin osuvan elokuvallisesti kohdalle. Sairaalaan kumminkin keretään ajoissa, huh sentään vielä yhden kerran.
Muuta epäuskottavaa & kliseistä:
– Fassbenderin päähenkilön huikea vartalo ilman kuntosaliharjoittelua. Kerran hänet nähdään lenkkeilemässä, mutta tuollaisen superviritetyn minirasvaprosenttisen urheilijavartalon aikaansaaminen ja ylläpito vaatii päivittäistä saliharjoittelua & lisäaineet (= steroidit tai testot). Muutenkin arkielämän merkkien puuttuminen hiukan tökkii vaikka kuinka tiedostaisi, että elokuva haluaa antaa kuvan kliinisestä ja käpertyneestä elämästä addiktion kanssa.
– Kondomien puuttuminen: yhdessäkään panokohtauksessa ei vilahda kumia. Jenkkiläisen ylemmän keskiluokan terveysfanatismin aikana paljaalla paneminen jos mikä on täysin epäuskottavaa. (Kaiken lisäksi elokuvassa korostetaan Fassbenderin ruumiin ylivirittyneisyyttä ja jopa neuroottista hygieniaa, jälkimmäistä mm. työpaikan vessakohtauksessa, joten tässä skenessä kondomittomuus on sitäkin epäuskottavampaa.) Jopa manhattanilaiskollegat keskenään ovat aikeissa (heti toisilla treffeillään) harrastaa seksiä kondomitta.

Ei tämmöinen voi mennä läpi yhteenkään vähänkään kriittiseen katsojaan. Jaa mutta, meneehän se. Ehkä kukaan ei nykyään jaksa vaatia varsinaista realistisuutta edes realistisuutta tavoittelevilta elokuvilta. Ja tätä on jopa luonnehdittu “inhorealistiseksi” tai “naturalistiseksi” – vaikka onhan tämä nyt monin osin valtavirtaelokuvien näennäisrealismia tavanomaisimmillaan.

Elokuvassa on siis tehty aivan liian paljon kompromisseja uskottavuuden kanssa. Tarkasti katsoen Shamessa on koko joukko muista elokuvista tuttuja kliseitä, ja jos kuvittelee saman tarinan kehnomman ja tavanomaisemman ohjaajan toteuttamaksi, voi saada mielikuvia siitä, millaiseen tökeryyteen olisi voitu vajota saman käsikirjoituksen toteutuksissa. McQueenin tyyli ja näkemys sekä Fassbenderin näyttelijyys pelastavat elokuvan, mutta vain puoliksi: huolellisemmin pohdittu tarinankuljetus ja uskottavammat kohtaukset olisivat tehneet tästä yhden vuoden parhaista filkoista. Heikkous on valitettavaa, koska elokuva olisi voinut olla toteutukseltaan aivan yhtä tehokas ilman yksinkertaistuksia, kliseitä ja alleviivauksia. Liian paljon elokuvan kohtaukset ja kerronta seurailevat siis elokuvatodellisuuden sisäisiä konventioita – ts. tapahtumakulut ja todellisuuden esittämisen tavat on omaksuttu pikemmin toisista elokuvista kuin psyko-sosio-seksuaalisesta todellisuudesta itsestään sitä tarkkaan valaisemalla. Valtavirran elokuvakerronta, elokuvatuotantotodellisuuden sisäsiittoisuus ja itseriittoisuus on niin vahvaa, että hyvätkin ohjaajat sortuvat toteuttamaan kohtauksiaan kliseisesti toisten elokuvien tuottamien mielikuvien varassa, ajattelematta loppuun saakka sitä, miten asiat todella tapahtuisivat. Joku voi tietysti väittää, että tämä on ollut McQueenin tarkoituskin, että elokuva kommentoi toisia elokuvia siinä missä aihettaankin, mutta tässä tapauksessa en suostu uskomaan tuohon ongelmien poisselitysyritykseen. Tämän piikittelyn jälkeen on lopuksi pakko kuitenkin korostaa, etten olisi vaivautunut erittelemään (sic) noita kliseitä, ellen olisi myös pitänyt elokuvasta. Siksi ne häiritsivät, siksi tuntui tavallistakin ärsyttävämmältä, että kliseisiin sorruttiin, kun eväitä olisi ollut enempäänkin.

*

De battre mon coeur s’est arrêté / The Beat that My Heart Skipped / Kun sydän lakkaa lyömästä 2005 (Audiard)
http://www.imdb.com/title/tt0411270/
+(+) Käsikirjoittajana jo 80-luvun alussa aloittanut ja useita ohjaustöitäkin aiemmin tehnyt Audiard löi itsensä kunnolla läpi vasta kahdella viime vuosien elokuvallaan, joista tämän näin nyt ensi kerran ja uudempi, Profeetta (http://www.imdb.com/title/tt1235166/), odottaa vielä hyllyssä tsekkaamistaan. Niin tämä kuin etenkin Profeetta ovat saaneet kriitikoilta suitsutusta, eikä yleisönsuosiokaan ole huonoa ollut. Kumpainenkin elokuva seuraa nuorehkoa miestä harhailemassa paitsi rikoksen poluilla myös moraalisen hyvän ja pahan rajamailla.

Kun sydän lakkaa lyömästä pohjautuu 70-luvun lopun jenkkielokuvaan Fingers (Murhan sävel, http://www.imdb.com/title/tt0077549/), jossa pääroolin teki tuolloin nelikymppinen Harvey Keitel. En ole sitä nähnyt, mutta Keitel-diggarinakin kehtaan epäillä, että Romain Duris on kolmikymppisenä roolissaan parempi ja ainakin iältään siihen paremmin istuva. Duris on erinomainen isänsä ja äitinsä radikaalisti erilaisten elämänperintöjen välissä huojuvana, viimeiseen käänteentekevään tilaisuuteensa tarttuvana nuorena miehenä, samoin erinomainen on Niels Arestrup hänen isänään. Ilman näitä kahta elokuvaa ei olisi, niin vahvasti tarina tukeutuu näyttelijäsuoritusten uskottavuuteen. Elokuvassa on oikeastaan ns. kaikki kunnossa ja mielellään sitä suosittelee kaikille fiksusta ja realistisesta henkilödraamasta kiinnostuneille. Siitä huolimatta en saanut tästä sellaisia erityisiä kicksejä, jotka olisivat kannustaneet katsomaan heti perään myös Profeetan.

*

Fata Morgana 1971 (Herzog)
http://www.imdb.com/title/tt0067085/
(++) Mitä Herzog on kertonut elokuvan olevan: Science fictionia alieneista planeettaamme tutkimassa. Hallusinaatiota ja fantasmoita. Imdb:n genreluokittelussa tämä onkin merkitty draamaksi ja sci-fiksi.

Mitä katsoja näkee ja kuulee: Kuvia Sahelin ja Saharan aavikoista, lapsista ja aikuisista, köyhyydestä, eläimistä, aavikolle kuihtuneista eläimenraadoista ja hylätystä teknologiasta, aavikon fata morganeista eli kangastuksista, ääliöistä esittelemässä eläimiä suojalasit päässään tai sukelluspuku päällä, hyvinvoivista perheistä pöllöilemässä hiekkakuopalla ja niin edelleen. Elokuva alkaa useilla toistuvilla upeavärisillä kuvilla suurista matkustajalentokoneista laskeutumassa lentokentälle kuumuuden väreillessä. Sisältää kolme osaa: Luominen, Paratiisi ja Kulta-aika. Ensimmäisen taustalla kuullaan kuuluisan kriitikon Lotte Eisnerin lukevan mayojen Popol vuh -eeposta, toisten taustalla Herzog lukee kuvia vasten sarkastisilta vaikuttavia ajatusfragmentteja (ilmeisesti omaa tekstiään). (Eisner on muuten se henkilö, jonka sairasvuoteelle Pariisiin Herzog teki Münchenista kuuluisan kävelynsä, jonka pohjalta kirjoitti kirjan Jäinen matka.) Musiikkina soi mm. Händelia ja Mozartia sekä tuolloin tuoreita Leonard Cohenin esikoislevyn piisejä.

Mitä todella tapahtui: Herzog lensi pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa kuvaaja Jörg Schmidt-Reitweinin ja muun kuvausryhmän kanssa Afrikkaan ilmeisesti ilman mitään erityisiä käsikirjoituksia tai kuvaussuunnitelmia, aikomuksenaan päästä mahdollisimman moniin syrjäisiin paikkoihin ja kuvata, mitä eteen sattuu. Kamerat selvästi kaivettiin esiin heti saapumiskentällä, siitä nuo elokuvan aloittavat kauniit ja kangastuksenomaiset kuvat laskeutuvista lentokoneista. (Jotka kuuman ilman väreilyssä ja ovelasta kulmasta kuvattuina tosiaankin näyttävät melkein kohtisuoraan laskeutuvilta ufoilta.) Kuvausryhmän kiertomatka tiettömillä rajamailla johdatti useaan eri valtioon, matkan aikana jouduttiin mm. poliisien pahoinpitelemänä putkaan ja Herzog sai vakavan tartunnan bilharzia-loistaudista. Elokuvantekeminen päättyi siihen, että rajanylitysyrityksen yhteydessä viranomaiset takavarikoivat kuvauskaluston ja porukka lensi kotiin. Materiaalia täydennettiin Herzogin muissa projekteissaan ennen tai myöhemmin käyttämillä katkelmilla.

Alien-metatarina on oikeastaan avain Herzogin omaan työhön. Juuri Herzog itse kuvausryhmineen on kuin avaruudesta vierailulle tullut tutkijajoukko, joka dokumentoi planeetan elämää. Ja sama eetos on ollut Herzogille tyypillinen muutenkin: luonnon ja ihmisen (ja luonnon & ihmisen yhteisolon tai yhteentörmäyksen) kuvaaminen ihmettelevästä ja ennakkoluulottomasta perspektiivistä. Enemmän kuin tarinankertoja Herzog on kyselijä, dokumentaristi, joka on kiinnostunut siitä, mitä todella tapahtuu ja mitä todellisuudessa on – ja mitä omituisempana, sen parempi. Tällä asenteella päätyy erikoisiin paikkoihin: en usko tämän elokuvan valmistumisaikaan olleen saatavilla juurikaan muita vastaavia yhtä vahvoja dokumentaarisia kuvia Sahelin ja Saharan reunamien hökkelikylistä, aavikolle kuivuneista raadoista ja ruostumaan jääneistä autoista, lentokoneista ja muista raskaista laitteista. Ja näiden lyöminen yhteen lavastettujen osioiden ja ääniraidan kanssa on tuottanut yhden Herzogin omituisimmista teoksista.

Olennaisin kysymys tietysti kuuluu: mitä katsoja itse kokee lopulta nähneensä. Itse näin suorastaan pessimististä tai ainakin surumielistä sivilisaatiokommentaaria, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, luonnon äärettömyyttä, ihmisen absurdiutta. Vääjäämättä tuli myös mieleen, että elokuva on varmasti ollut yksi esikuva Reggion Koyaanisqatsille. On turha arvioida, onko elokuva hyvä jollakin konventionaalisella mittapuulla, mutta hiton kiinnostavaksi katsottavaksi sen enimmäkseen koin. Mutta on eri asia, moniko jaksaa tätä katsella.

Herzog-faneille tämä on pakollista ja kiehtovaa nähtävää, mutta yhtä lämpimästi suositeltavissa kaikille elokuvataiteen historiasta vakavasti (tai miksei humoristisestikin) kiinnostuneille. Katselin elokuvan myös dvd:n kommenttiraidan kanssa, mikä mukavasti vielä toisella kierteellä avarsi nähtyä. Seuraavassa lyhyessä kommentaarissa on monta osuvaa pointtia, jotka tiivistävät joitain omiakin tuntemuksiani: http://www.ruthlessreviews.com/1452/fata-morgana/ Herzogin ironiattomuudesta olen tosin osin eri mieltä. Ehkei ironiaa termin varsinaisessa merkityksessä, mutta huumoria elokuvaan mahtuu, sillä on mahdoton ajatella joitain elementeistä (tyypiltä toiselle siirtyvät omituiset suojalasit yhtenä esimerkkinä) muussa kuin puolikomediallisessa valossa. Tämä ei mitenkään toisaalta vähennä monien kohtausten suorastaan lohdutonta surumielisyyttä.

*

Kick-ass 2010 (Vaughn)
http://www.imdb.com/title/tt1250777/
+ Paraatiesimerkki elokuvasta, joka uppoaa täysillä niihin, joihin se uppoaa, mutta herättänee vastaavasti (ja varmasti useammissa) inhoa tai ihmetystä. Mutta en lukeudu noista joukoista mihinkään. Kohtuullisen viihdyttävä pätkä, muttei sen enempää. Ei tietenkään tarvitsekaan. Omassa lajissaan taitavasti tehty. Tosin on väärin puhua mistään “omasta” lajista, koska sellaista ei ole, vaan koko juju on lajityyppien parodisessa hämmentämisessä. Kuten muuallakin on samaan tapaan tiivistetty, elokuva on sekoitus, jonka ainekset itse listaisin seuraavasti: supersankarinegatiivit + supersankariparodiat + teininörttikomediat + Bad Taste + jenkkihipsterstilistiikka + Nolan-Fincher-Tarantino -tyyppinen sliipattu toimintaelokuvaestetiikka.

Ensinnä mainittu eli supersankarigenren synkistelevä kääntöpuoli on tullut tietysti tutuksi jo monesta sarja- ja elokuvayhteydestä. Goottihenkisen sankarisynkistelyn yhtenä varhaisempana elokuvallisena ilmaantumisena muistan aina The Crown (http://www.imdb.com/title/tt0109506/), jota nykynuoriso ei enää niin hyvin tunnista, vaikkei se kovin kaukana olekaan. Jo syntyessään kulttiauran saaneen elokuvan maineen naulitsi pääosaa esittäneen Brandon Leen (Brucen pojan) kuolema kuvauksissa. Sittemmin on tullut tietysti muita synkeitä ritareita ja Frank Millerin ja Alan Mooren sarjakuvien elokuvaversioita. Elokuvissa tähän genreen kuuluu populaarin (ja sopivasti synkän tai sovinnaisesti rajun) hardrockmusiikin säestämää actionia (esim. The Crown soundtrack oli yhtä suosittu kuin elokuva itse). Niinpä elokuvatkin vaikuttavat välillä 90-luvun alun musiikkivideoestetiikan istutuksilta toimintadraaman kehyksiin.

Supersankarigenren synkempään puoleen varhaisemmissa sarjakuvissa en kuitenkaan ensi kertaa törmännyt missään edellämainituista vaan nykyään niitä harvemmin muistetussa Judge Dreddissä, jota on ilmestynyt peräti jo vuodesta 1977 alkaen brittiläisessä sarjakuvajulkaisussa 2000 AD. Dreddin nihilismi selvästi edelsi Batmanin synkkää käännettä Millerin kynäilyissä. Suomeksikin Dreddia julkaistiin jo pari vuotta ennen (1984–85) kuin Frank Millerin yön ritari sai suomenkielisen muodon (1987). Mutta Kick-assistähän tässä piti kirjoittaa. No, tähän sinänsä tuttuun nihilistiseen kuvastoon ja populaarikulttuurin sankarikaavojen eksploitaation asetelmaan Kick-ass lyö päälle tahallisen alamittaista teinihuumoria, tarkoituksellisen yliroisia mutta samalla viimeisen päälle estetisoitua väkivaltaa ja absurdia yleisvirettä. Tuo on varmasti monien mielestä winning combination. Mutta huonoa makua, kökköhuumoria ja raakaa vitsiväkivaltaa kaihtamattomat ainekset saanevat monet puolestaan inhoamaan tätä. En ole selvästikään parasta kohderyhmää, koska elokuva ei pudonnut minulle lainkaan niin innostavasti kuin näyttää pudonneen monille itseäni nuoremmille kommentoijille. (Ja näin siis siitä huolimatta, että olen juuri sitä sukupolvea, joka ehti ensimmäisessä aallossa nauttia supersankarigenren synkistelykäänteen herkullisuudesta.) Tykkää kuka tykkää, mutten itse jaksaisi missään tapauksessa katsoa toiseen kertaan, siksi vain yksi plussa.

*

Creation (Amiel)
http://www.imdb.com/title/tt0974014/
+ Charles Darwinin elämästä kertova, hyvin tehty & näytelty filkka, joka kuitenkin jää puolivillaiseksi. Biografisessa elokuvassa harvinainen kerronnan ajallinen hyppely on saatu toimimaan, ja se pilkkoo onnistuneesti kaavamaista rakennetta, joihin henkilöhistorialliset kuvaukset usein kompastuvat. Toisiaan seuraavat kohtaukset voivat olla aivan eri vaiheista Darwinin elämää, eikä niiden järjestys ole kronologinen. Perässä pysyminen ei silti ole vaikeaa.

Mutta muuten jää toivomisen varaa. Tosin syyt, joiden vuoksi en tähän tykästynyt, saattavat olla samoja, joiden vuoksi joku muu juuri pitää tästä. Minua häiritsi liiallinen alleviivaavuus  sekä juonessa, jännitteissä että kohtausten toteutuksessa. Lähes jokaisella kohtauksella on esim. “merkityksensä”: alusta alkaen kukin niistä ikään kuin nostaa esiin ja havainnollistaa jotain aspektia perinnöllisyydessä ja lisääntymisessä, lajin variaatioissa, kehityksessä, “luonnon” itsensä eri ilmenemismuodoissa, evoluution ja kristinuskon törmäyksessä ja niin edelleen. Ajatuksia (yksinkertaistettuja ajatuksia) koetetaan siis “kuvittaa” vähän turhan innokkaasti. Makuuni olisi riittänyt vähempi alleviivaaminen. Mutta tämä kohtausten symbolinen peli ei sinänsä ole vielä elokuvaa heikentävä piirre, sillä on myönnettävä, että se välillä toimiikin. Sen sijaan temaattinen keskittyminen on puuduttavaa: aatteiden tasolla jäädään junnaamaan lähes yksinomaan luominen–evoluutio ja tiede–kristinusko -vastakkaisuuksiin, ja Darwinin elämässä keskitytään melkein pelkästään hänen tyttärensä kuolemaan ja sen aiheuttamaan ahdistukseen. (Mikä tosin selittyy sillä, että elokuva pohjautuu Randal Keynesin elämäkertaan Annie’s Box, jonka draamalliseksi keskiöksi tytär Annie on otettu.)

Eniten jäin kaipaamaan tieteellisen työn kuvausta. Darwinia ei tässä nähdä oikeastaan yhdessäkään tieteellisessä tapaamisessa tai tilaisuudessa, ei juurikaan tekemässä tutkimuksiaan, ei kuvata hänen ajatteluaan tai maailmankuvaansa tarkemmin tieteellisen toiminnan kautta, eikä loppujen lopuksi minusta opita oikeastaan paljon mitään Darwinin todellisesta historiallisesta henkilöstä ja toiminnasta. Psykodraama tyttären menettämisestä ja metafyysinen draama Jumalasta vs. evoluutio pyöritetään liiallisella toistolla yhä uudelleen pintaan. (Jää myös tunne, että ihmisten psykologia on melkein modernia, Darwin on tehty vähän turhan helposti ymmärrettäväksi, kuin aikalaiseksemme. Todellisuudessa lapsen kuolema tuona aikana oli niin tavallinen tapahtuma, että tuskin olisi riittänyt kovinkaan monen nyrjäyttämiseen henkisesti sijoiltaan. Mutta mikäpä tästä olen kommentoimaan kun en ole yhtään Darwin-elämäkertaa lukenut.)

Mutta on se perkeleen ihme, ettei edes tämä tullut Suomessa teatterilevitykseen. Olisihan tämä nyt taatusti sen verran yleisöä kerännyt, että riittäisi. Elokuva on rakennettu kärjekkäiden jännitteiden ja yksinkertaistuksien varaan, joten yleisöltä ei vaadita mitään erityistä ponnistusta. Ja englantia puhutaan, mikä tuntuu nykyään olevan monille keskeinen kynnyskysymys. Epookki on ainakin ulkoisesti hyvin toteutettu, ja siitähän porukka aina tykkää, eikö. Tekninen toteutus on laadukasta, monet kohtaukset hyvinkin komeita. Mikä siis piti poissa teattereista? Vaikuttaa siltä, että kohta Suomessa ei kai näytetä enää edes brittiläisiä elokuvia teattereissa, sama se miten isolla rahalla tehtyjä, jollei niissä ole isoa jenkkifirmaa tuottamassa ja levittämässä ja mainostamassa ja promotoimassa levittäjätahoja. Pipo silmille ja päin puuta, hyvää yötä elokuvakulttuurille.

*

An American in Paris / Pariisin lumoissa (Minelli)
http://www.imdb.com/title/tt0043278/
++ Katselin pois kuleksimasta kun sattui TCM-kanavalta eräänä sunnuntaina tulemaan television aukaistessani. En ollut nähnyt sitten 90-luvun. Ja hienostihan tässä edelleen vedettiin, tietysti. Toinen kahdesta erinomaisesta Vincente Minellin ja Gene Kellyn yhteismusikaalista. (Toinen, Brigadoon http://www.imdb.com/title/tt0046807/, on muistoissani vähintään yhtä hyvä, mutta siinä muistikuvassa voi olla vähän kultaustakin.)

*

Jour de fête / Lystikäs kirjeenkantaja 1949 (Tati)
http://www.imdb.com/title/tt0040497/
(+) Jacques Tatin esikoispitkä. Tähän versioon oli restauroitu värit vuonna 1995, olen nähnyt alkuperäisen mustavalkoisena joskus 80-luvulla. Aika oli kyllä vähän kullannut sitäkin muistoa. Kestää aikansa, ennen kuin Tati pääsee tässä kunnolla vauhtiin, mutta sen jälkeen meno on parhaimmillaan mainiota. Katselin aluksi vuoron perään omistamaltani dvd:ltä ja Ylen lähetyksestä, koska koetin vertailla, kummassa on parempi restauroidun filmin digitoinnin laatu. Melko heikko oli kummassakin, tietysti siksi, että alkuperäinen filmi on ollut jo varsin kulunut, mutta vauhdin kasvaessa senkin ongelman unohti. Dvd:ltä löytyi myös hiukan varhaisempi hilpeä lyhäri, Kirjeenkantajan koulu (http://www.imdb.com/title/tt0040019/).

Muistan Tatin erinomaisen hyvin aina siitä, että luin 80-luvun puolivälistä eteenpäin isovanhemmilleni tullutta Katso-lehteä viikoittain tarkasti kannesta kanteen: Tati oli yksi tuolloisten (oletettavastikin nuorten ja innokkaiden) elokuvakriitikoiden Antti Lindqvistin ja Arto Pajukallion suosikeista, joten esim. termi gag (http://en.wikipedia.org/wiki/Visual_gag) tuli hyvin tutuksi yhtenä Tatin elokuvien keskeisenä piirteenä, ennen kuin edes kunnolla tajusin mitä se tarkoittaa. Sanottakoon tässä yhteydessä siis lämmin kiitos molemmille, noita peruja on elokuvaharrastukseni alku ja parivaljakon tuolloisilla leffa-arvosteluilla oli siinä merkittävä osansa. Tämä palasi mieleen kun Hesarin elokuvasivulla Pajukallio pisti tälle viisi tähteä, kuten osasin odottaakin. Sen sijaan seuraavassa kommentoimalleni elokuvalle hän tarjosi kolmea tähteä. Käänteisesti mentiin Nyt-liitteen nykyiset elokuvakatsaukset kirjoittavan Ilja Rautsin arviossa: kolme tälle ja viisi seuraavalle. Harvinaisen selvä kuva sukupolvierosta. Enkä ole kummankaan kanssa samaa mieltä, olen kai sitten jotain keskisukupolvea tässä asetelmassa.

*

Watchmen 2009 (Snyder)
http://www.imdb.com/title/tt0409459/
+ Kirjoitin yllä Kick-assin kohdalla supersankarisarja- ja elokuvagenren “vakavasta” käänteestä. Sarjakuvan synkännihilistisistä supersankariformaatin uusversioinneista kaikkein ylistetyin on ollut juuri brittiläisen Alan Mooren sarjakuvaromaani Watchmen (1986–1987, suom. Vartijat vasta 2006). En ole eri mieltä tästä, Watchmenin nimeäisin itsekin merkittävimmäksi lajityypin lukukokemuksekseni. Minun kirjauksissani Moore on päätä pidempi Frank Milleria.

Mutta on kerta kaikkiaan omituista, että saman arvostuksen ja ylistyksen kohteeksi on päässyt myös tämä Zack Snyderin ohjaama melko keskinkertainen elokuva. Olisin voinut vannoa, että mikä tahansa elokuvaversio juuri tästä teoksesta saa osakseen skeptisen ja kylmän vastaanoton, mutta on käynyt päinvastoin. En osaa selittää tätä. Olen alkanut epäillä, että tälle olisi inhimillinen selitys juuri tuon ikäkausi/sukupolvi-asetelman kautta: ne, jotka olivat aikanaan liian nuoria päästäkseen kiinni Watchmenin alkuperäiseen valtaisaan kulttimaineeseen sarjakuvaromaanina, ovat halunneet ottaa omansa takaisin elokuvan kautta.

Oma katsomiskokemukseni osoitti kuitenkin aivan päinvastaiseen suuntaan. Minusta juuri tämä yritys todisti taas kerran, että mikä sarjakuvana toimii, ei yleensä toimi elokuvana, ainakaan jos sarjakuvassa on ollut kunnianhimoista yritystä sarjakuvailmaisun rajojen kokeilemiseen ja uudistamiseen. Millerin simppelimmät sarjakuvaromaanit ovat taipuneet filmeiksi helpommin (ja juuri Snyder ohjasi 300:n elokuvaversion). Tätä katsellessa alkoi jopa miettiä Mooren sarjakuvankin laatua: Oliko se tosiaan sisällöltään näin suppea ja naiivikin elokuvaksi pelkistettynä? Missä oli muistojeni moniselitteisyys? Missä pohdiskelevuus, avoimuus? Täytyy kai lukea romaani uudelleen. Oireellista on, että kaikissa elokuvaa kehuvissa arvioissa puhutaan sen syvällisyydestä, mutta yhdessäkään niistä ei oikein osata sittenkään ilmaista, missä se syvyys piilee. Mooren sarjakuvan alkuperäiseen ilmestymisaikaan oli uutta ja oivaltavaa viedä perinteisesti puhtoiseen supersankarigenreen kontrafaktuaalinen historia, kylmän sodan synnyttämä pessimismi ja salaliittoteorioiden nihilismi, poliittisen kyynisyyden läpivalaisu ja muut tarinan perusainekset, mutta nyt pari vuosikymmentä myöhemmin kuka tahansa teini osaa tuottaa samat aihelmat, joten kovin syvälliseksi tai omaperäiseksi niiden maalaamaa maailmankuvaa ei voi enää kutsua. Mooren sarjakuvassa tämä ei niinkään haittaa, sillä joka tapauksessa olennaisten efektien tuottajana säilyy aina erityinen graafinen ilmaisutapa, johon Snyderin elokuva ei puolestaan yllä. Sinänsä elokuva on omassa tyylilajissaan enimmäkseen erinomainen, muttei millään tavalla uutta luova. Ja jotkin tehokeinot (kuten hidastukset) alkavat vähitellen rasittaa. Elokuvasta puuttuu sarjakuvan ilmaisullinen monitasoisuus täysin, sillä Snyder ei ole edes yrittänyt korvata sitä millään elokuvailmaisun omilla keinoilla.

Kokonaisuus ei toimi muutenkaan. Puuduttavat selittelyt, jaanaavat takaumat on katsottu välttämättömiksi, jotta katsojille saadaan selitetyksi hahmojen taustat. Varma merkki elokuvan tarinankuljetuksen kehnoudesta on aina se, että henkilöhahmot selittävät toisilleen asioita, jotka kaiken järjen mukaan entuudestaan täysin tietävät – mutta kun käsikirjoittaja ei ole keksinyt muuta tapaa tehdä näitä näennäisesti tarpeellisia seikkoja tiettäväksi katsojalle. Mutta mihin selittelyjä tarvitaan, kun näillä taustoituksilla ei loppujen lopuksi kyetä tai ehditä kehittämään mitään kunnollista henkilödraamaa. Ja kaikesta selittämisestä huolimatta sarjakuvaa entuudestaan tuntemattomille touhu jäänee melko etäiseksi ja ehkä jopa sekavaksi tai lapselliseksi (riippuen siitä, kuinka paljon saa langoista ja vihjeistä kiinni). Jotkin seikat jäävät varmasti myös käsittämättömiksi: en esim. usko, että satunnainen katsoja tajuaa lainkaan tarinassa alkujaan hyvin keskeistä ulottuvuutta sankarihahmojen puutteellisuudesta ja ei-kaikkivoipuudesta, sillä toimintakohtauksissa heidät on elokuvassa esitetty äärimmäisen kyvykkäinä, nopeina ja ylivertaisina nyrkinheiluttajina.

Kaiken päälle tilanteisiin, eleisiin, ilmeisiin, repliikkeihin on kohtauksissa pesiytynyt runsaasti kliseitä, joista tietysti osa voi olla (ja myötäsukaisessa tulkinnassa tietysti onkin) tarkoituksellista ja ironista genrepiirteiden hyväksikäyttöä ja kommentointia. Eikä lienekään epäilystä etteivätkö esimerkiksi ultrakliseiset musiikkivalinnat (Wagnerin Valkyyriat, Hendrixin All along the Watchtower, Glassin Koyaanisqatsin osio, Nenan 99 Luftballoons, Simon & Garfunkelin Sound of Silence, Nat King Colen Unforgettable tai sankarimuhinoinnin taustaksi vetäisty Cohenin Hallelujah) olisi tietoisen imeliä tai muuten korneja omilla kohdillaan. Mutta samalla tavalla elokuvaan ihastuneiden kommentaattoreiden teksteissä tyypillisesti muutenkin selitetään mahdolliset heikkoudet pois: kun fiksu katsoja on halunnut pelastaa elokuvan ontuvia osia sisälle ylistävään tulkintakehykseen, on tietysti ollut tarpeen selittää mahdolliset typeryydet “ironiaksi”. Itse en ole alkuunkaan noin varma tuosta asiasta. Niin tai näin, pääkokemukseksi jäi joka tapauksessa se, että elokuvan visuaalinen kiinnostavuus lupasi hyvää alkuteksteissä, mutta ainoastaan taantui mitä pidemmälle ehdittiin, ja elokuvan draamallinen vahvuus samoin ainoastaan heikkeni alkujaksosta ja Koomikon kuolemasta eteenpäin.

Alan Moore on itse ollut torjuva kaikkia sarjakuviensa filmatisointeja kohtaan, ja ymmärrettävistä syistä juuri sitä mieltä, että sarjakuvassa voi rakentaa graafisen formaatin ansiosta asetelmia, joihin elokuva ei kykene. Annetaan siis Moorelle viimeinen sana: “Moore said that with “Watchmen,” he told the epic tale of a large number of characters over decades of history with “a range of techniques” that cannot be translated to the movie screen, among them the “book within a book” technique, which took readers through a second, interior story as well as documents and the writings of characters. He also said he was offended by the amount of money and resources that go into the Hollywood projects. “They take an idea, bowdlerize it, blow it up, make it infantile and spend $100 million to give people a brief escape from their boring and often demeaning lives at work. It’s obscene and it’s offensive. This is not the culture I signed up for. I’m sure I sound like Bobby Fischer talking about chess.“
(http://herocomplex.latimes.com/2008/09/18/alan-moore-on-w/)

*

Taalat taskuun Dick & Jane / Fun With Dick & Jane 2005 (Parisot)
http://www.imdb.com/title/tt0369441/
– Shakkia pelatessa toisella silmällä katsottu ö-luokan  uusintaversio vuoden 1977 satiirista. Paljon tämän väkinäisemmäksi ei komedia voi päästä. Yhdessä kohtauksessa vähän naurahtelin. Edes keskinkertaiseen satiiriin ei ylletä, melkein pelkästään Jim Carreyn naamanvääntelyllä ja fyysisellä kohelluksella mennään, mikä tuskin oli alkuperäinen tarkoitus. Eräänlainen yritys esittää korporaatiokritiikkiä Enron-skandaalin jälkimainingeissa, mutta sekin epäonnistuu kohelluksen ja vastenmielisen asenteellisuuden viedessä huomion ja kääntäessä pilkan toisinaan pikemmin köyhiä ihmisiä, heidän hyväksikäyttöään ja selviytymiskeinojaan kohtaan. Vaikea käsittää, miten tällaisen tekemiseen voi saada uppoamaan 100 miljoonaa dollaria! Vielä vaikeampi käsittää, miten tällainen voi tuoda nuo rahat takaisin!! Elokuvan yhtenä tuottajanakin toimineen Carreyn tienesti ylsi pariinkymmeneen miljoonaan, jonka hänelle lapioivat yhteistyöllään ne katsojat, jotka tämän teattereihin menivät katsomaan. Carrey sai sentään naurut matkalla pankkiin.

*

Iklimker / Climates 2006 (Ceylan)
http://www.imdb.com/title/tt0498097/
(+) Toisin kuin aiemmin näkemäni Ceylanin elokuvat, tämä ei jää mieleen kiertelemään vaan pikemmin varsin etäiseksi, jopa yhdentekeväksi katsomiskokemukseksi. Vaikea sanoa mistä täsmälleen kiikastaa. Ehkä kuvauksen kohde on ollut elokuvaa tehtäessä liian lähellä, sillä Ceylan näyttelee puolisoineen pääosia tarinassa, joka kertoo pariskunnan erosta. Ceylanin oma henkilöhahmo on kuvattu perin epämiellyttäväksi jampaksi, eikä aivan täydellinen ole Ebru Ceylanin näyttelemä puolisokaan. Jälleen tulee mieleen, miten tutulta Ceylanin kuvaama turkkilaisuus näyttää Suomesta katsoen: vähäinen dialogi ja monet sosiaalisten tilanteiden hiljaiset hetket, sosiaalinen kömpelyys, jopa talvinen maisema ja lumi, jota Ceylan hyvin usein elokuvissaan käyttää, luovat vahvaa tunnistettavuutta. Ceylanilla on myös valokuvaajan koulutus ja elokuvan dvd:ltä löytyy joukko komeita otoksia, joita Ceylan elokuvan kuvausten aikana otti. Ks. Ceylanin kotisivujen valokuvaus-osio ja galleria: http://www.nuribilgeceylan.com/ (Ks. http://www.nuribilgeceylan.com/photography/turkeycinemascope1.php?sid=1, osa Turkey cinemascopen kuvista on elokuvan kuvauspaikoilta.)

*

Cave of Forgotten Dreams 2010 (Herzog)
http://www.imdb.com/title/tt1664894/
+ Werner Herzogin ura on erittäin tuottelias, erikoinen ja epätasainen. Parhaiten hänet tunnetaan 70- ja 80-luvun yhteistöistään Klaus Kinskin kanssa. (Siitä erinomaisena muistutuksena Ylen alkuvuodesta taas kerran näyttämä Herzogin dokumentti Kinskistä, http://www.imdb.com/title/tt0200849/.) Ehkä monikaan ei kuitenkaan tiedä, että Herzog on ollut myöhemminkin erittäin aktiivinen, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on dokumentteja. Niin myös tämä viimeisin teattereihin ehtinyt 3D-elokuva, joka johdattaa vierailemaan Etelä-Ranskassa sijaitsevaan Chauvet’n luolastoon, vanhimpien tunnettujen luolamaalausten äärelle. Ensimmäisestä penkkirivistä katsottuna kolmiulotteisuus oli melkein päällekäyvää ja kuva myös vääristyi jonkin verran. Tästäkin huolimatta se toimi kohtuullisen hyvin, joskin vaihtelua oli. Koska 3D-lasit leikkaavat kuvasta turhan paljon valovoimaa pois, ovat luolan sisällä jo alkujaankin hyvin vähäisellä valolla kuvatut jaksot välillä hankalia. On tietysti hieno oivallus tuoda 3D-muodossa katsojien ulottuville paikka, jonne tavallisilla ihmisillä ei ole lainkaan pääsyä. Mutta en mene sanomaan, että kolmiulotteisuus on välttämätöntä elokuvan tehoille – uskoisin, että tämän voi katsoa miellyttävämmin kotitelevisioista jos esim. Yle tajuaa tämän joskus ostaa ja näyttää. Herzog sai (ainakin omien sanojensa mukaan) ainutkertaisen tilaisuuden ainoana kuvausryhmänä vierailla luolastossa, joten elokuvalla on tässäkin mielessä harvinaista dokumentaarista arvoa. Mikään ihan standardinomainen luontodokumentti tämä ei kuitenkaan ole – Herzogin mieltymykset näkyvät mm. siinä, miten joihinkin kohtauksiin ja haastatteluihin eksyy kuin puolihuolimattomasti vinon huumorin sävyjä.

*

Taistelu Algeriasta / La battaglia di Algeri 1966 (Pontecorvo)
http://www.imdb.com/title/tt0058946/
(++) Docpoint-festarit tarjosivat harvinaisen mahdollisuuden tsekata yksi kaikkien aikojen kuuluisimmista poliittis-historiallisista dokufiktioista, joten olihan tämä nähtävä. (Myös yllä kirjattu Herzog katsottiin Docpontissa.) En osaa lausua elokuvasta oikein mitään elokuvallista arviota. Kaksi plussaa annoin siitä, että suosittelen katsomaan, jos aihe kiinnostaa, ja katsoisin itsekin jonkin ajan päästä uudelleen, jos tilaisuus tulee. Pontecorvo teki elokuvansa vain muutamia vuosia Algerian kapinan ja sodan (1954–62) varsinaisten tapahtumien jälkeen. Ainakin yksi päähenkilöistä, kapinajohtaja Saadi Yacef, myös esittää omaa historiallista itseään vastaavaa henkilöhahmoa. Elokuva osin perustuikin hänen vuonna 1962 kirjoittamiinsa muistelmiin tapahtumista. Juuri historiallinen läheisyys, paikkojen ja miljöiden autenttisuus, henkilöiden uskottavuus, kadunihmisten käyttäminen ammattinäyttelijöiden sijaan useimmissa rooleissa leimaavat elokuvaa niin, että dokumentaarisuuden vaikutelma on hyvin voimakas. Jännittävää on myös se, ettei elokuva maalaa isolla pensselillä mustavalkoista maisemaa vaan kuvaa pienen ja arkisen kautta tapahtumia jopa varsin kantaaottamattomasti – vaikka ennakko-oletukseni tietysti oli, että algerialaisten itsenäisyyskapina näytetään myönteisessä ja ranskalainen hallintovalta kielteisessä valossa. Mitään tällaista yksinkertaistusta ei nähdä, joten katsoja siinäkin mielessä tuntee olevansa tapahtumien todistajana ilman valmista tulkintaa niiden luonteesta. Tyylillä ja tekemisen tavalla tuntuu olevan suora yhteys neorealismiin, jota italialainen Pontecorvo ja käsikirjoittaja Solinas luultavasti pitivät ihanteenaankin. (Ks. http://en.wikipedia.org/wiki/The_Battle_of_Algiers)

*

Mainokset